Suurvallat kilpailevat ja keskittyvät omiin etuihinsa – Puolustusvoimain ex-komentaja ei usko vakaan maailmanjärjestyksen syntyyn

ESSEE: Todennäköisin pitkän aikavälin tulevaisuuskuva on, että nykysuunta jatkuu pitkään, kirjoittaa kenraali evp. Ari Puheloinen.
Kotimaa 21.3.2020 15:29
Ari Puheloinen
Venäjän, Yhdysvaltain ja Kiinan presidentit tapasivat APEC-huippukokouksessa Vietnamissa marraskuussa 2017.
Venäjän, Yhdysvaltain ja Kiinan presidentit tapasivat APEC-huippukokouksessa Vietnamissa marraskuussa 2017. © Adrian Wyld / PA Images / MVPhotos

”Nykytilanteen valossa on todennäköistä, että mitään erityistä maailmanjärjestystä ei synny pitkään aikaan”, kirjoittaa puolustusvoimain entinen komentaja Ari Puheloinen suurvaltojen suuntaa pohtivassa artikkelissaan Kanava-lehden numerossa 2/2020. Suomen Kuvalehti julkaisee tekstin kokonaisuudessaan.

 

VIIME vuosina on julkaistu runsaasti kirjoja ja puheenvuoroja, joissa on ansiokkaasti käsitelty nykyistä kansainvälistä tilannetta ja siihen johtanutta kehitystä. Sen sijaan hyvin vähän– jos lainkaan – näkee arvioita tulevasta kehityksestä. Ja jos näkee, niin rohkeimmillaan vuoden vaihtuessa yhden vuoden päähän.

Tulevaisuushan on aina epävarma ja tilannekuva yleensä  puutteellinen. Silti tulevaa kannattaa pidemmälläkin tähtäyksellä vähintäänkin arvuutella, vaikka se nykytilanteessa jäisikin enemmän ajatusleikin kuin systemaattisen skenaariotyön tasolle.

Kyse ei tarvitse olla ennusteista eikä todennäköisyyksistä, sillä jo pelkästään mahdollisten kehityskulkujen tunnistaminen on hyödyksi kansainvälisen tilanteen seurannassa.

 

Yhdysvaltojen kansainvälisten yhteyksien suurimmat muutokset ovat tapahtuneet toimintalinjoissa  ja -tavoissa.

Vaikka maan suurstrategian (grand strategy) konkreettinen sisältö jää ulkopuoliselle tarkkailijalle epäselväksi, ovat ”Amerikka ensin” ja kilpailuaseman vahvistaminen suhteessa Kiinaan sinänsä selkeitä strategisia päämääriä. Jälkimmäisestä kongressikin on presidentin kanssa samaa mieltä, vaikka päämäärien toteutuksen keinoista ei ole yksimielisyyttä.

Lisäksi käytetyt keinot vaikuttavat ristiriitaisilta.

Pyrkimys turvata kotimaan talouden vahvuus kansainvälisen vaikutusvallan ylläpitämiseksi on sinänsä järkevä tavoite, mutta sen toteutus vaatii nykymaailmassa kansainvälisten taloudellisten yhteyksien ylläpitoa, ei suinkaan niiden rajoittamista.

Ja jos Yhdysvaltojen toiminnan arvaamattomuus tähtää kansainvälisen kentän sekoittamiseen, jotta sitä voitaisiin paremmin hallita omien intressien ajamiseksi, jää kentän hallitsemiskyky kuitenkin vähäiseksi, koska Yhdysvallat on politiikassaan vetäytymässä kentältä ja antamassa pelitilaa muille.

Yksittäiset pistot eri suuntiin voivat vain kärjistää tilanteita ja heikentää poliittista uskottavuutta, jos kokonaisidea on vaillinainen. Onko maan kansainvälisissä suhteissa tapahtumassa politiikan, talouden ja sotilaallisen voiman käytön osalta paradigman muutos?

 

Jos pelkistäen tulkitaan, että talouden intressit ovat perinteisesti olleet keskeinen tavoite, jota on tuettu politiikalla ja politiikkaa sotilaallisella voimalla, on pitkäjänteinen sotilaallinen vaikuttaminen nyt vähenemässä, ja taloudesta on tullut sekä päämäärä että ensisijainen instrumentti.

Mutta yhdistetäänkö nyt kansainvälisissä suhteissa politiikkaa ja taloutta toisiaan vahvistavalla tavalla, sen aika näyttää. On riski, että yhteyksistä irtautumisen, politiikan nopeiden suunnanvaihtojen ja kauppakiistojen seurauksena Yhdysvaltojen kansainvälinen asema ei suinkaan vahvistu vaan pikemminkin heikkenee.

Siltä vältytään, jos talouden vuorovaikutus muun maailman kanssa säilyy kaikesta huolimatta niin vahvana, että se turvaa Yhdysvalloille riittävästi toimintavapautta.

Kumpaankin vaihtoehtoon liittyy globaaleja poliittisia seurauksia.

Muun muassa eskalaatioherkkyys kriisiytyvillä alueilla lisääntyy, kun osapuolten ei tarvitse ottaa huomioon Yhdysvaltojen mahdollista puuttumista tilanteisiin. Myös liittolaissuhteiden pitävyydestä on jo herännyt kysymyksiä, jotka voivat heikentää Yhdysvaltojen luotettavuutta ja lisätä epävakautta.

Kauppakiistoissa on oleellista, ovatko ne strategisia valintoja vai pikemminkin taktiikkaa, jota käytetään toistaiseksi ja jota voidaan nopeastikin säätää akuuttien tarpeiden mukaan.

Jatkuvuutta arvioitaessa pitääkin kysyä, onko presidentti Donald Trump nykypolitiikan moottori vai onko hänen valintansa presidentiksi pidempiaikaisen yhteiskunnallisen muutoksen ilmentymä. Jos hänet valitaan uudelleen, se on osoitus jälkimmäisestä, mikä merkinnee nykyisen linjan jatkumista myös hänen jälkeensä.

Yhdysvaltojen vahvuutena on, että ulkoisin silmin katsottuna sekaviltakin vaikuttavissa tilanteissa (varsinkin taloudessa) on aina löydetty toimivat ratkaisut tiellä eteenpäin. Lisäksi poliittisen järjestelmän ja vaalijärjestelmän vaikutuksesta muutokset maassa konkretisoituvat nopeammin kuin vaikka läntisessä Euroopassa.

Talous on Trumpin aikana jatkossakin ulkosuhteiden ykkösteema – onhan sen menestys ”luvattu” hänen äänestäjilleenkin.

Yhdysvaltojen sotilaallinen läsnäolo Euroopassa jatkuu. Eurooppa on Yhdysvalloille tärkeä talouskumppani ja läheisempi kuin muut globaalitoimijat, eikä sille ole samantekevää, kuka Euroopassa on ”niskan päällä”.

Pelkistäen voidaan viime vuosisadan kokemusten perusteella ajatella, että Yhdysvalloille on edullisempaa pitää jatkuvasti tuntumaa eurooppalaiseen kehitykseen ja vaikutusmahdollisuuksia siihen kuin joutua yhteyden löystyttyä tapahtuneiden tosiasioiden eteen ja tulemaan suurin uhrauksin apuun vakauttamaan tilanne täällä syntyneissä kriiseissä (sodissa).

Esimerkiksi Venäjän vaikutuksen liiallinen kasvu Euroopassa ei olisi ainoastaan eurooppalainen kysymys, vaan myös globaali ja Yhdysvaltojakin koskeva.

 

Kiinassa viime aikojen suurimpia muutoksia ovat talouden kasvun lisäksi olleet presidentin vaikutusvaltaa lisännyt perustuslain uudistus sekä yhteiskuntaan kohdistuvan valtion kontrollin voimistuminen. Vallan keskittäminen on merkittävä linjanmuutos sitten 1970-luvun ja Deng Xiaopingin päivien, jolloin Mao Zedongin ajan kokemusten jälkeen tavoitteeksi tuli estää vallan keskittymistä liikaa yksiin käsiin.

Nykyistä Kiinan johdon kuvaa ympäristöstä näyttää hallitsevan kaksi asiaa: taloudelle avautuvat globaalit näkymät sekä liberaalien arvojen muodostama uhka.

Kansainvälisen strategian kärkenä on talous. Menetelminä ovat talouden instrumentit, kuten investoinnit ja lainat ulkomaille sekä uusien markkinoiden avaaminen vaikuttamalla ympäristöön #title# #url#myös poliittisesti.

Talous on ensisijainen ase kilpailijoidenkin (vastustajien) suuntaan. Kuten Venäjällä, myös Kiinassa talous ja valtion turvallisuus on tiiviisti integroitu toisiinsa. Länsimainen käytäntö on toisenlainen, mikä usein synnyttää epäluuloa ja kysymysmerkkejä, jotka rajoittavat taloussuhteiden kehitystä.

Kiina investoi ulkomailla eniten Pohjois-Amerikkaan, Eurooppaan ja Itä-Aasiaan. Tämä heijastanee taloudellisten tavoitteiden lisäksi myös Kiinan vastustaja- ja kilpailija-analyysin sisältöä.

Kiina on maailman suurin virallinen lainanantaja. Sen myöntämien lainojen määrä on yli kaksinkertainen verrattuna Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston yhteenlaskettuun lainojen määrään (The Economist 13.7.2019). Lainoja on annettu varsinkin Itä- ja Kaakkois-Aasiaan, Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan.

Kartalta katsottuna lainoilla ja investoinneilla on yhdessä globaali lomittainen kattavuus, ja on selvää, että niillä on myös pitkäaikaista poliittista merkitystä.

”Silkkitie-aloite” (Belt and Road Initiative, BRI) on nähtävä sekä poliittisena (geostrategisena) että taloudellisena hankkeena. Se sitoo kaavailluilla reiteillä olevia valtioita Kiinaan. Toisaalta reittien eri vaihtoehdot maalla ja merellä varmistaisivat Kiinan ulkomaankaupan yhteyksiä häiriötilanteissa.

Suhteitaan ulkomaihin Kiina pyrkii hoitamaan kahdenvälisesti. Tämä toimintatapa, samoin kuin BRI, tukee Kiinan mahdollisuuksia pitää aloite itsellään. Toki on muistettava, että taloussuhteet ovat yhteistyötä, jossa pyritään molemminpuolisiin hyötyihin.

 

Kiina ja Yhdysvallat ovat toisilleen tärkeitä markkina-alueita, joten niillä on viime kädessä tarve tulla keskenään toimeen.

Kiina on tällä hetkellä Yhdysvalloille monien tärkeiden raaka-aineiden ja tuotteiden ainoa toimittaja, ja satojentuhansien kiinalaisten opiskelumahdollisuus Yhdysvaltojen yliopistoissa on Kiinan kehitykselle välttämätön. Äkilliset, laajat ja pitkäaikaiset kauppasuhteiden rajoitukset voivat olla Kiinalle erittäin haitallisia, jos ne hidastavat talouden kasvua.

Talouden kasvu on kansalaisille annettu ”lupaus”, ja pettymykset siinä veisivät pohjaa myös ideologialta, jonka varaan Kiinan tulevaisuus on rakennettu. Mutta päinvastoin kuin Yhdysvalloilla, Kiinalla ei ole kiire: ”Teillä on kellot, meillä on aikaa…”

Suhteessa Venäjään taloudellinen vaaka on kallistunut Kiinan eduksi.

Sen talous on moninkertaisesti Venäjän talouden kokoinen, ja kehityspotentiaalin ero maiden välillä kasvaa kiihtyvästi. Korkean teknologian viennin suunta on yksipuolisesti Kiinasta Venäjälle.

Maiden suhteiden ”testipenkkinä” on Keski-Aasia, jossa Kiina laajentaa taloudellista (ja sen myötä poliittista) vaikutustaan. Venäjä ei voine kuin sopeutua, vaikka sillä edelleen onkin Kiinaan verrattuna laajempi ote alueesta. Aloite näyttää siirtyvän Kiinalle, mikä heijastelee maiden poliittisten suhteiden tulevaisuutta laajemminkin.

Ajoittain on spekuloitu Kiinan ja Venäjän jonkinasteisen liittoutumisen mahdollisuudesta. Siihen on mahdotonta uskoa.

Kiina hyväksyisi itselleen vain yhden roolin: johtajan, ja sellaiseen Venäjä ei suostuisi. Sen osaksi jääneekin pyrkimys tehdä itsensä kumppanina mahdollisimman tärkeäksi Kiinalle taloudellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti.

 

Kiinan sotilaalliset painopisteet näyttävät olevan toistaiseksi alueelliset, vaikka 70-vuotisparaatissa esillä ollut uusin mannertenvälinen DF-41-ohjus yltäneekin Yhdysvaltojen alueen kaikkiin osiin.

Lähialueilla ja pienempien Aasian valtioiden suhteen tavoitteena lienee ”fleet in being” -strategia, jossa Kiinan sotilaallisen suorituskyvyn olemassaolo toimii politiikan tukena ja pelotteena.

Sen ylläpidolla Kiina pyrkinee ottamaan Etelä- ja Itä-Kiinan merillä yliotteen normaalioloissa ja hallitsemaan mahdollisten kriisien eskaloitumisvaiheessa tilanteet ennättämällä nopealla sotilaallisen valmiuden nostolla muun muassa Yhdysvaltojen edelle.

Lähimerten saarten hallinnalla Kiina pakottaisi amerikkalaiset kriisitilanteessa kauemmas merelle, pidempien toimintaetäisyyksien päähän. Ja onhan Kiinalla ja Pohjois-Korealla samansuuntainen tavoite: rajoittaa Yhdysvaltojen vaikutusta alueella.

Suoraan sotilaalliseen konfliktiin Yhdysvaltojen kanssa Kiina ei kuitenkaan ryhdy; Yhdysvallat on sotilaallisesti ylivoimainen.

Mutta Kiina on kiistatta vahvistumassa myös globaalina sotilaallisena tekijänä. Ehkä se on tulevaisuudessa korkean teknologian ja muun muassa avaruusulottuvuuden käyttöönotossa ja niiden myötä hybridivaikuttamisessa suhteellisesti vahvempi kuin perinteisen sotilaallisen ”raudan” alueella.

Ei ole näköpiirissä, että Kiina kehittyisi markkinataloudeksi. Keskitettyyn päätöksentekoon perustuva valtiojohtoinen talous on ilmeisen tehokas tässä kehitysvaiheessa (pari vuosikymmentä, kauemminkin), kun Kiina rakentaa tavoittelemansa globaalin supervaltastatuksen perustaa.

Mutta takaako keskusjohtoinen talous pitkän ajan kehitykselle välttämättömän joustavuuden? Miten esimerkiksi ylläpidettäisiin ”globaalin innovaatiojohtajan” asemaa, joka on määrä saavuttaa vuoteen 2035 mennessä, jos siihen ei kuulu myös alhaalta ylös -periaatteella toimivan vapaan innovoinnin sisältämiä kaupallisia  houkuttimia?

Kiinan suurin riski on heikko avoimuus. Se rajoittaa ulkomaisia investointeja ja voi kontrolliyhteiskuntaa vahvistavan kehityksen kanssa johtaa suuriin sisäisiin ja ulkoisiin ristiriitoihin.

Kansalaisten protestien kansainväliseltä julkisuudelta ei voi nykyisin välttyä. Ennaltaehkäisevänä toimena avoimuuden lisäys ainoastaan joillakin tarkkaan rajatuilla alueilla ei ole pitemmän päälle toimiva ratkaisu. Avoimuus on käytännössä kokonaisvaltainen prosessi.

 

Venäjä on suhteessa kansainväliseen taloudelliseen painoarvoonsa poliittisesti suorastaan ylisuoriutunut viime vuosina intressiensä ajamisessa.

Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien jälkeen vielä vuoden 2015 puolivälissä Venäjän kanssa ei suostuttu kunnolla edes keskustelemaan, kunnes syksyllä 2015 maa otti yhdellä poliittis-sotilaallisella liikkeellä aloitteen viemällä joukkonsa Syyriaan ja löi samalla ”kolme kärpästä yhdellä iskulla”.

Ensinnäkin se pakotti Yhdysvallat keskusteluyhteyteen kanssaan menemällä samalle maantieteelliselle alueelle samaan kriisikeskittymään. Toiseksi se siirsi kerralla itsensä Syyrian akuutin tilanteen ratkaisijavaltioiden joukkoon ja kolmanneksi se raivasi itselleen pitkäaikaisen jalansijan Lähi-itään ensi kerran sitten 1970-luvun.

Lisäksi Venäjän vaikutusmahdollisuuksia edistävät sen Lähi-idän valtioihin ylläpitämät keskusteluyhteydet, jotka ovat laajemmat kuin esimerkiksi Yhdysvalloilla. Euroopassa Venäjä on toistaiseksi onnistunut estämään Ukrainan länsi-integraation.

Venäjän vaikutusvallan kasvattaminen on kuitenkin tapahtunut muiden silmin katsottuna kielteisillä toimilla. Kysymys kuuluu tällöin, onko saavutuksista sille enemmän rasitteita kuin hyötyä.

Strategisena päämääränään Venäjä tähtää yhä Yhdysvaltojen kanssa rinnasteiseen suurvaltastatukseen ja turvallisuuden edistämiseen lähialueidensa kautta.

Turvallisuusvyöhykeajattelun mukaisesti Venäjä tavoittelee tilannetta, jossa naapurien politiikka palvelisi myös sen intressejä. Äärimmäisenä menetelmänä on sotilaallisen suorituskyvyn näyttöön ja käyttöön perustuva voimapolitiikka.

 

Talous on myös Venäjälle vahva keino ajaa intressejään, vaikka sen mahdollisuudet ovatkin rajallisemmat kuin Yhdysvalloilla ja Kiinalla.

Nopea ja vahva etabloituminen arktiselle alueelle, erityisesti Koillisväylän varteen, ilmentää vielä enemmän geotaloudellisia kuin geopoliittisia intressejä, vaikka taustalla ovatkin pitkän aikavälin poliittiset ja sotilaalliset tekijät. Aktiivisuus energia-alalla, kuten ydinvoimaloiden toimittaminen Egyptiin, Jordaniaan ja Turkkiin sekä Rosneftin investoinnit Irakin Kurdistaniin, palvelee niin ikään Venäjän etuja, vaikka luonnollisesti myös kohdemaiden tarpeita.

Euroopassa Venäjän tavoitteena on minimoida Yhdysvaltojen vaikutus ja rajoittaa (estää) lännen ”tunkeutumista” sen rajoille. Mielenkiintoinen kysymys on, missä määrin tähän sisältyvä mahdollisuus joidenkin läntisten arvojen leviämisestä koetaan Venäjällä uhkana valtion keskusjohtoisuuden jatkuvuudelle ja koossapysymiselle.

Kaukasian suuntaa Venäjällä on historiallisesti pidetty elintärkeänä ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden näkökulmasta, eikä tilanne ole tässä suhteessa muuttunut.

Valko-Venäjä kuuluu strategisesti Venäjän kannalta samaan tärkeysluokkaan kuin Ukraina, ja siksi maan tänä vuonna pidettäviä presidentinvaaleja seurataan tarkkaan. Venäjälle ei ole lainkaan samantekevää, kuka maata tulevaisuudessa johtaa – ja millä tavoin suhteessa Venäjään.

Ydinaseet ovat osa Venäjän pelotepolitiikkaa (”sderzhivanie”, pidäke), vaikka ne ovat muuttuneet suurvaltojen sotilaallisista aseista poliittisiksi viimeistään 1970-luvulla.

Viime vuosien huomiota herättävillä sotilaallisen voiman ja sen kehityksen demonstroinneilla on niin ikään poliittinen tarkoituksensa. Niiden näyttävyys voi myös viedä huomiota pois sotilaallisen voiman terävimmän kärjen kapeudesta.

Venäjän uudet strategisten aseiden hypersoniset innovaatiot ovat haaste, johon Yhdysvallat joutuu vastaamaan, mutta niillä lienee tarkoituksensa myös mahdollisena ”kauppatavarana” strategisten aseiden (toivottavasti alkavissa) rajoitusneuvotteluissa 2020-luvulla.

 

Venäjän kansainvälinen liikkumavara on kaventumassa kolmesta syystä.

Ensimmäinen on länsisuhteiden rajoittuneisuus Krimin ja Ukrainan tilanteen johdosta sekä Venäjälle asetettujen pakotteiden purevuus ennen kaikkea yritysten kansainvälisessä rahaliikenteessä ja rahoitusmahdollisuuksissa, mutta myös taloudessa kokonaisuutena. Venäjän bruttokansantuote on vuodesta 2014 noussut vain vähän verrattuna maailmantalouden kasvuun.

Kansalaisten reaalitulot ovat laskeneet ja muun muassa elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet, paljolti vastapakotteiden sekä maatalouden monopolisoitumisen seurauksena. Perheiden tuloista 40 prosentin sanotaan menevän elintarvikkeisiin. Sisäinen paine kasvaa.

Toinen syy on voimavarojen käyttö intressien ajamiseen ulkomailla.

Aikoinaan Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneen taloudellisen alamäen yksi taustasyy oli, että maa pyrki laajentumaan yli suorituskykynsä muun muassa Lähi-itään ja Afrikkaan– ensisijaisesti ideologisesti, mutta samalla sotilaallisesti ja liian suurin kustannuksin. Vaikka Neuvostoliiton johto lienee havainnut tämän jo 1970-luvun lopulla, panostukset pysyivät liian pitkään poissa ”kotipesästä”.

Voidaankin kysyä, onko nykytilanteessa samankaltaisia resurssien käytön ristiriidan aineksia, ja jos on, rajoittavatko ne aktiviteetteja ulkosuhteissa. Maassa, jonka talous on Espanjan kokoinen, suurvaltastatuksen vaatiman sotilaallisen suorituskyvyn rakentaminen ja ylläpito on suuri rasite kansantaloudelle. Kuinka kauan ulkoinen uhka motivoi kansalaisia?

Aika näyttää, miten konkretisoituu Putinin tammikuussa 2020 esittämä maininta, jonka mukaan maan puolustuskyky (”oboronnyj potentsial”) on nyt sellainen että ”voidaan keskittyä puhtaasti sisäisiin taloudellisiin ja sosiaalisiin ongelmiin” (NTV, televisiouutiset 15.1.2020).

Kolmas syy on Kiina.

Läntisten pakotteiden seurauksena Venäjä on kääntynyt itään, ja tulevaisuudessa se on vaarassa tulla liian riippuvaiseksi Kiinasta. Tämä koskee varsinkin Venäjän energiatoimituksista saatavia tuloja ja kiinalaista korkeaa teknologiaa.

On esimerkiksi tietoja, että Kiina toimittaa myös elintärkeitä komponentteja Venäjän asejärjestelmiin. Venäläiset ovat aina välttäneet – elleivät suorastaan pelänneet – riippuvuutta ulkomaista, ja kulttuurisesti he ovat pitäneet itseään eurooppalaisina, eivät aasialaisina.

 

Tulevaisuutta koskien voidaan esittää kolme oletusta: Venäjä ei luovu Krimistä, Venäjä tarvitsee länttä eivätkä Kiina-suhteet voi pitkäaikaisesti korvata länsisuhteita, ja talous on avainasemassa. Lähimpänä on arvio, että nykypolitiikka jatkuu myös 2020-luvun puolivälin jälkeen.

Pitkällä aikavälillä se merkitsisi pahimmillaan Venäjän kansainvälisten taloussuhteiden yksipuolistumista ja kaventumista vielä lisää, ”rämpimistä eteenpäin” raaka-ainetoimittajataloudessa ja siten taantumista suhteessa suurvaltoihin. Globaalin ympäristötietoisuuden kasvaessa öljykauppakaan ei voi jatkua loputtomiin nykyisen kokoisena.

Voimapolitiikalla voi saada lyhytaikaista ja rajoitettua menestystä, mutta pitemmän päälle se lisää umpikujaan ajautumisen riskiä.

Toinen mahdollisuus on, että taloussuhteet elpyvät esimerkiksi siksi, että lännen yhtenäisyys pakotteissa alkaisi rakoilla, mikä vähitellen vesittäisi niiden vaikutuksen, tai jos Ukrainassa saavutettaisiin jonkinlainen kompromissi. Taloudessa aika toimii nyt Venäjää vastaan.

Liberaalimpi (zapadnikit) ja konservatiivisempi (slavofiilit) linja ovat viimeisten parinsadan vuoden aikana vuorotelleet Venäjän historiassa hallitsijan/johdon vaihtumisen myötä lähes systemaattisesti toinen toistaan seuraavina aaltoina.

Aaltoliike ei toki ole tavatonta muuallakaan, missä kaksi päälinjaa hallitsee politiikkaa. Vaikka Venäjää ei syklien pituuden puolesta voi tässä verrata länsimaihin, ilmiö on ytimeltään sama.

Siksi on luultavaa, että joskus pitkällä aikavälillä Venäjällä koittaa taas liberaalimman politiikan aika. Kehitystä voisivat jouduttaa esimerkiksi sisäiset ja ulkoiset paineet, taloudelliset syyt sekä vaihtoehdottoman politiikan vähittäinen ajautuminen kohti umpikujaa.

 

Yhdysvaltoihin ja Kiinaan suhteutettuna Euroopan unioni on ennen kaikkea taloudellinen yhteisö ja arvoyhteisö. Se on kansainvälisessä politiikassa potentiaaliaan vaatimattomampi toimija, jonka mahdollisuuksia heikentävät yhteisten strategioiden muodostamisen haasteet sekä hidas reagointi- ja toimeenpanokyky.

Asioiden edistämistä vaikeuttaa yksittäisten jäsenmaiden sisäisten ristivetojen heijastuminen unionin tasolle. Yhteisesti aikaansaatujen päätösten toteutuksessa unionin vaikuttavuus on kuitenkin huomattava.

Oikeisto – vasemmisto (–keskusta) -asetelmien tilalle ovat monissa maissa tulossa uudet jaot: kansainvälisyyden kannattajat vs. nationalistit tai globalistit vs. alueellisuuden/paikallisuuden kannattajat. Poliittisten enemmistöjen muodostamisen vaikeudet yhdessä kaksinapaistumisen kanssa vähintään hidastavat kompromissien ja päätösten tekoa, mikä ei voi olla vaikuttamatta myös unionin toimintakykyyn.

Talouden kehityksessä Eurooppa uhkaa jäädä jälkeen Yhdysvaltojen ja Kiinan vauhdista muun muassa uusien teknologioiden tuotantoon saamisen ja käyttöönoton hitauden vuoksi. Teknologiat eivät yksin ratkaise tulevaisuutta, mutta niiden suhteellinen painoarvo talouden kehityksen tukena on kasvussa.

Sotilaallisen puolustuksen alueella EU:n yhteisillä toimilla on tärkeä rooli jäsenvaltioiden puolustuskyvyn tukemisessa varsinkin puolustusmateriaalin osalta.

Mutta jos yhteisellä puolustuksella tarkoitetaan jäsenvaltioiden normaalioloissa valmistelemia ja harjoittelemia, useamman valtion yhdessä toteuttamia sotilaallisia operaatioita alueen puolustamiseksi EU:n sateenvarjon alla monikansallisessa johdossa,  sellaista ei ole näköpiirissä.

EU:n suurin heikkous tulevaisuutta ajatellen on kykenemättömyys estää oikeusvaltiorikkomuksia, jotka ovat uhka unionin yhtenäisyydelle.

 

Usein kysytään, millainen on tuleva maailmanjärjestys. Meillä näyttää olevan pyrkimystä hahmottaa ympäristöämme järjestettyyn muotoon ja ”nähdä” järjestelmiä sellaisissakin asioissa, missä niitä ei todellisuudessa ole.

Jos tarkoitamme maailmanjärjestyksellä esimerkiksi vaikuttavimpien globaalitoimijoiden ”vakaita” keskinäisiä suhteita ja yhteisesti tärkeiden asioiden yhteistä hoitamista monenkeskisillä yhteistyömekanismeilla, nykytilanteen valossa on todennäköistä, että mitään erityistä maailmanjärjestystä ei synny pitkään aikaan.

On kilpailevia toimijoita, jotka keskittyvät omien etujensa ajamiseen monenkeskisen yhteistyön rajoittuessa tilapäiskoalitioihin. Vaikka entiset yhteistyömekanismit olisivatkin olemassa, niiden toimintakyky heikkenee.

Todennäköisin pitkän aikavälin tulevaisuuskuva on, että nykysuunta jatkuu pitkään: Vahvimmiksi kilpailijoiksi vakiintuvat Yhdysvallat ja Kiina, kun taas Eurooppa ja Venäjä yrittävät selviytyä niiden välissä ja hoitaa suhteita kahteen suuntaan.

Vahvojen välissä pelaavan riskinä on usein, että suhteet voivat myös heiketä kumpaankin suuntaan, mutta olkaamme tässä positiivisia.

Voimaviivojen asettuminen Kiinan ja Yhdysvaltojen välille voi myös houkuttaa EU:n jäsenmaita asettamaan kahdenväliset taloussuhteet niiden kanssa etusijalle näin saavutettavien etujen vuoksi, jolloin toiminta EU-yhteisössä jäisi toissijaiseksi. Tällaista kehitystä voi vauhdittaa tyytymättömyys EU:n toimintakykyyn.

Pitkällä aikavälillä on myös mahdollista, että Aasiaan syntyy voimakas Kiina-johtoinen taloudellinen ja poliittinen yhteisö, jonka kanssa kilpaileminen saisi Euroopan ja Yhdysvallat (ja Venäjän?) tiiviiseen yhteistyöhön keskenään.

Idässä islamilaiset maat eivät kehity yhtenäiseksi poliittiseksi toimijaksi, koska johtavaa vahvaa ydinvaltiota ei ole näköpiirissä. Sellaista ei ole ollut sitten ottomaanien valtakunnan.

Jossain vaiheessa kehitys kuitenkin kääntyy vähitellen kohti yhteistyöhakuisuutta. Jo olemassa olevien yhteistyötarpeiden lisäksi vastaan voi tulla kansainväliseen ilmapiiriin vaikuttavia tapahtumia tai vaikutuksiltaan odottamattoman laajoja kehityskulkuja, joiden hallitseminen lisää vähintäänkin kansainvälisen yhteydenpidon tarvetta.

Sellaisia voisivat olla muun muassa ilmastonmuutoksen vaikutusten dramaattinen laajentuminen, suurten väestöliikkeiden hallinta, kauppakiistojen kielteiset seuraukset, sotilaalliset yhteenotot esimerkiksi suojattaessa kaupallisia merikuljetuksia, voimapolitiikan vastatoimenpiteet, johtajien vaihtuminen suurvalloissa, Lähi-idän tilanteen kärjistyminen yllättävällä tavalla, arktisen alueen meriliikenne tai uhka sotilaallisen toiminnan laajentumisesta sinne, ydinaseita kehittävien, ydinsulkusopimukseen kuulumattomien maiden politiikan vaarallinen käänne, uusi ydinasevarustelun kierre strategisten ydinaseiden rajoitussopimusten päättyessä tai kommunikaatioyhteyksien häirinnän ja sotilaallisen varustelun siirtyminen avaruuteen.

Käänteen kannalta oleellisinta on ajattelutapojen ja motiivien muutos. Mutta ennen kuin ollaan niin pitkällä keskeinen kysymys on, millaisiksi lopulta osoittautuvat nykymenon saavutukset ja seuraukset.

 

Kirjoittaja Ari Puheloinen on kenraali evp. Hän toimi puolustusvoimain komentajana 2009–2014. Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 2/2020. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.