Suuri suomalainen bensiinisota 1 & 2 – ihmeaineita ja etanolia

Kotimaa 16.11.2011 09:00

Bensiinisota SK 29/1971

Tammikuussa 2011 moni suomalaisautoilija oli näreissään: vanhan tutun 95-oktaanisen bensiinin etanolipitoisuutta nostettiin entisestä viidestä tilavuusprosentista kymmeneen. Kuskit murehtivat uuden bensiinin soveltuvuutta omaan autoon, kulutuksen lisääntymistä ja moottoriongelmia.

Ainakin lehtien palstoilla äläkkä vaikutti isolta. Bensalaatujen myyntiluvut heilahtivat: kalliimpi 98-oktaaninen oli yhtäkkiä kysytympää kuin koskaan. Ysivitosta tankattiin pitkin hampain ja sen soveltuvuus omaan autoon epäilytti. Viranomaiset yrittivät rauhoitella kuluttajia ja vakuuttaa, ettei kyseessä ollut varsinaisesti mikään paholaisen keksintö.

Hiljalleen muutosvastarinta alkoi hellittää – lokakuussa yli puolet myydystä bensiinistä oli alkuun niin inhottua etanolibensaa.

Mutta onpa bensiini herättänyt kohua ja keskustelua ennenkin. Vuonna 1971 Suomessa toimi kahdeksan öljy-yhtiötä, joista neljä lisäsi kauppaamaansa bensaan omia lisäaineitaan.

Suomen Kuvalehti tarttui aiheeseen ja julkaisi jutun nimeltä Suuri suomalainen bensiinisota. ”Sodan toisena rintamana” olivat ne yhtiöt, jotka eivät lisänneet Neste Oy:ltä osatamaansa jalostettuun bensiiniin yhtikäs mitään.

Kuriositeettina kerrottakoon, että sen kirjoitti SK:n avustajana tuolloin toiminut Arto Paasilinna.

”Yhtiöitten mielestä suomalaisen autoilijan ei tarvitse tietää ihan tarkalleen, mitä mikin lisäaine sisältää. Sen sijaan yhtiöt hyvin auliisti halusivat kertoa, minkälaisia vaikutuksia näillä aineilla on”, jutussa kerrottiin.

Jotain sentään paljastui. Esso kertoi omasta erikoisseoksestaan, joka oli ”substituoitujen rasvahappoamidien seos liotettuna isopropylialkoholiin”. Sen tehtävänä oli toimia detergenttinä, joka esti ruostumista ja kaasuttimen jäätymistä talvisin.

Suunnilleen samaan pyrki Kesoilin lisäaineseos, jonka nimi oli RT 427 C. Kyseessä oli yhtiön mukaan ”eräs orgaaninen typpiyhdiste, ns. monivaikutuksinen lisäaine”.

Shell puolestaan käytti peräti kahta eri lisäainetta. Ensimmäinen oli ”cresyldifenylfosfaatti, joka yhtyy bensiinin lyijyyn moottorin palotilassa ja muuttaa lyijykarstan kemiallista koostumusta”. Toinen on ”eräs polybuteeniamini, pinta-aktiivinen, jakauttava aine, joka liuottaa epäpuhtauksia ja estää niiden tarttumisen metallipintaan”.

TB-yhtiöllä oli myös oma erikoisseoksensa, jota kuvailtiin ”monitoimiseksi dispergoivaksi lisäaineeksi, joka on pääosiltaan orgaaninen typpiyhdiste”.

Toimittaja Paasilinnan haastattelemat asiantuntijat suhtautuivat näihin ihmeaineisiin neutraalisti: yhtäältä todettiin niistä varmasti olevan hyötyä, toisaalta huomautettiin, että laboratorio-oloissa todistettu hyöty ei välttämättä vastaa todellisuutta.

Loppujen lopuksi tutkijat totesivat saman asian, joka päätee vielä nykyäänkin: oli kyse sitten lisäaineiden tuomasta hyödystä tai bensankulutuksesta, myös kuljettajan ajotavalla ja auton moottorin kunnolla on valtavasti merkitystä.

Klikkaa kuvaa, ja pääset lukemaan alkuperäisen jutun kokonaisuudessaan.