Suomi käy hybridisotaa itseään vastaan

Näkökulma: Suomessa ei saada tehtyä päätöksiä. Ja kun saadaan, ne helposti pyörretään tai vesitetään, kirjoittaa Hiski Haukkala.
Kotimaa 30.10.2015 07:30
© Outi Kainiemi

Aloittaessani kolumnistina päätin hakea kepeää otetta vaikeisiinkin asioihin. Olisin se kaveri, jonka lasi on aina puoliksi täynnä. Aikamme ei kaipaa synkistelyä, vaan ratkaisuja tarjoavaa positiivisuutta, ajattelin.

Olen tätä oppia noudattanut muussakin julkisessa esiintymisessäni. Esimerkiksi Venäjän hybridiuhasta olen useasti esittänyt, että Suomella on mahdollisuus omin toimin ja voimin vahvistaa turvallisuuttaan.

Vaikka analyysi pätee edelleen, niin viime aikojen kehityksen valossa on pakko tunnustaa, että optimismi käy päivä päivältä vaikeammaksi.

Paavo Haavikkoa mukaillen Venäjän on turha käydä hybridisotaa Suomea vastaan, sillä me teemme sen itse: taloutemme, turvallisuutemme ja informaatioympäristömme on tällä hetkellä ankaran omaehtoisen hyökkäyksen kohteena.

Suomen talous, tuo hyvinvointimme, kansainvälisen asemamme ja turvallisuutemme kivijalka, on rapautunut jo pitkään.

Sen sijaan, että olisimme hoitaneet asioita yhdessä ajan kanssa kuntoon, olemme tuhlanneet melkein vuosikymmenen ja ajaneet itsemme ajolähtötilanteeseen, jossa hallitus koettaa nyt ratkoa ongelmia lähestulkoon yksin.

Tämän sinänsä sankarillisen pyrkimyksen myötä olemme päätyneet sisäisesti erittäin repivälle polulle, jossa suomalaisen yhteiskunnan eittämätön vahvuus – yksituumaisuus ja sopimisen kulttuuri – on kovan paineen alla.

Loppukesästä valloilleen ryöpsähtänyt siirtolaiskriisi on kasvattanut Suomessa olevia jakolinjoja. On selvää, että hädänalaisia ihmisiä pitää auttaa. Mutta samalla pitää huolehtia, että tilanne pysyy hallinnassamme ja että jo Suomessa olevat ihmiset pysyvät muutoksessa mukana.

Iljettävät rasistit ovat oma lukunsa, mutta nähdäkseni maahanmuuttovastaisuudessa ei ole kyse vain siitä, että ihmiset olisivat ilkeitä tai tyhmiä. He kokevat suurta epävarmuutta ja pelkoa käynnissä olevan muutoksen nopeudesta ja laajuudesta. Tästä heitä ei pidä moittia.

Jos tilannetta ei kyetä hoitamaan myös kantaväestön kaikkien osien kannalta kestävällä ja oikeudenmukaisella tavalla, voi tuloksena olla poliittisia siirtymiä, joiden myötä Suomeen voi nousta todella ikäviä voimia.

Samalla julkisen keskustelumme kasvava kärjistyminen ja molemminpuolinen syyttely ohjaavat huomiota pois itse asioista: vaikean tilanteen hallitsemisesta ja hillitsemisestä, ja maahan aikanaan jäävien ihmisten ripeästä ja onnistuneesta kotouttamisesta.

 

Kriisien takana vaikuttaa laajempi poliittiseen johtajuuteen liittyvä ongelma. Jo pitkään maatamme on vaivannut henkinen tila, jossa päätöksiä ei saada tehtyä. Silloinkin kun niitä tehdään, ne helposti pyörretään tai vesitetään muilla tavoin.

Kuvaava esimerkki on puolustusvoimille luvattu lisärahoitus, joka on sittemmin koverrettu ontoksi vähentämällä toimintamenoja. Olemme toistamassa vanhoja virheitämme, vaikka meillä on yllin kyllin viitteitä turvallisuusympäristömme ripeästä huonontumisesta.

Tämän valossa on vaikea uskoa, että otamme Venäjän hybridiuhan vakavasti. Päinvastoin, turvallisuuselimemme ovat kasvavien haasteiden ja vähenevien resurssien myötä lähestymässä kriittistä tilannetta.

Perspektiiviä puolustusvoimien osalta tarjoaa vaikkapa jatkuvan naureskelumme kohteena oleva Ruotsi, joka käyttää puolustukseensa ensi vuonna 4,6 miljardia euroa, omaan budjettiimme verrattuna yli puolitoistakertaisen määrän. Maakin on toki meitä isompi, mutta merkille pantavaa on, että kasvuprosentti ensi vuonna on yksitoista, kun meillä leikataan toimintamenoja.

Tilannetta pahentavat sisäisen turvallisuuden kapeikot. Rajavalvonta on ajettu niin ohueksi, ettei se tahdo kestää edes nykyisenkaltaista kriisiä läntisellä rajallamme, isommista ja muista ilmansuunnista puhumattakaan. Myös muu sisäinen turvallisuus kärsii resurssipulasta. Itse asiassa millään turvallisuudestamme huolehtivalla järjestelmällä ei ole juuri ollenkaan löysää resurssia, josta ammentaa tiukan paikan tullen. Tämä tekee meistä haavoittuvaisia.

Jälleen kerran vertailukohtaa voi hakea lähimmästä viiteryhmästämme. Sisäisen turvallisuuden sektorilla kasvuprosentit ovat rajuja niin Tanskassa, Ruotsissa kuin Norjassakin.

 

Myös mediailmastomme on muuttunut. Sektorin myllerrys ja resurssipaineet ovat vieneet pois laadukkaan journalismin tärkeimmän ainesosan: ajan.

Tilalle on tullut nopeiden klikkausten logiikka, joka on näkynyt median taipumuksena pelotella meitä vaikkapa Venäjän uhalla ilman että asian taustoja ja Suomen toimia asiassa huolella ja kriittisesti perattaisiin.

Samalla osalla toimittajista on tuntunut olevan niin kova kiire valistaa suomalaisia siirtolaisuuden hyvistä puolista, että journalismin perustehtävä, totuudenmukainen tiedonvälitys asiasta on välillä unohtunut.

Sen sijaan meille on tarjottu jopa uutisoinnissa vahvasti näkökulmaistettua tavaraa, jossa hulluimmillaan jopa raiskaustilastot on koetettu selittää parhain päin. Tämä ei liene omiaan lisäämään ihmisten luottamusta demokratiamme kannalta ensiarvoisen tärkeän median toimintaan.

Listaa voisi jatkaa, mutta tämä riittänee. Pointti on tämä: Eurooppa ja Suomi sen mukana ovat siirtyneet pitempikestoiseen kriisien aikaan. Tämä merkitsee vakavaa haastetta hyvinvoinnillemme ja turvallisuudellemme.

 

Uskon edelleen, että halutessamme kykenemme vahvistamaan turvallisuuttamme ja asemaamme maailmassa. Mutta määrätietoisen uurastuksen tämän tavoitteen eteen pitää alkaa vielä tänään. Siis ihan oikeasti tänään.

Kirjoittaja Hiski Haukkala on ulkoministeriön erikoistutkija.