Kunnes pallo karkaa

Satatuhatta suomalaista lasta harrastaa jalkapalloa urheiluseuroissa. Silti loistamme EM-turnauksessa vain kisastudion suunsoittajina.
Kuusivuotias Into Eskelinen harjoittelee Vapaalan kentällä Vantaan Jalkapalloseuran väreissä.

Kunnes pallo karkaa

Satatuhatta suomalaista lasta harrastaa jalkapalloa urheiluseuroissa. Silti loistamme EM-turnauksessa vain kisastudion suunsoittajina.
Kotimaa
23.6.2016 07:30

’Pitäkää kiinni vaan, jätkät! Valppaana siellä!”

Hiekka pöllyää ja kivet sinkoilevat, kun kuusitoista poikaa taistelee mustuneesta jalkapallosta hyytävässä tuulessa.

”Otetaan haltuun ja sitten maalille!”

Myrskypilvet kisaavat taivaalla, mutta muutamat sitkeät vanhemmat ovat uskaltautuneet Vehmaisten nappulakentän laidalle seuraamaan Tampere Unitedin ja Tampereen Pallo-Veikkojen ottelua.

”Väliin vaan Lenni! Hyvä Niilo!”

Valmentaja Markus Kyöstäjä huutaa TamU:n pelaajan vaihtoon. Joukkueella on vain yksi vaihtomies, mutta 11-vuotiaat jaksavat jo vääntää koko tunnin läkähtymättä.

”Kauan täs on jäljellä?”

”Olisko viis minuuttia.”

Vesihörppy ja takaisin peliin. Pallo tömähtelee ja lapset ähisevät. TPV murtautuu läpi, TamU:n puolustus pettää ja ottelun ensimmäinen maali syntyy vanhempien kiljuessa.

”Ei mitään, jätkät!” Kyöstäjä lohduttaa joukkuettaan.

”Jatketaan vaan, kyllä se tulee sieltä.”

 

Jokainen jalkapallovanhempi muistaa liikuttavan näyn: lököttäviä hiekkahousuja, liian isoja nappiksia, valmentajan perässä vaeltava jono tulevia futareita, joista osa näyttää vielä taaperoilta.

Pikkulasten ensimmäinen päivä harjoituksissa on hikinen ja riemukas, täynnä naurua ja hutipotkuja.

Mutta jo seuraavalla kerralla alkavat erot näkyä. Osa lapsista istuu tyytyväisinä tonkimassa kumirouhetta tekonurmen pohjasta, osa jonottaa tunnollisesti harjoittelemaan sisäsyrjätekniikkaa. Kun osa vielä leikkii Batmania, osa vetelee jo näyttäviä maaleja.

Palloliiton mukaan yli satatuhatta 4–19-vuotiasta suomalaista harrasti vuonna 2015 jalkapalloa urheiluseuroissa. Kun mukaan lasketaan itsekseen potkivat, luku on tuplasti suurempi.

Se on hurja määrä verrattuna melkein mihin tahansa lajiin, mukaan lukien jääkiekko.

Ja silti lopputulos on vaatimaton, sekä urheilun että kansanterveyden näkökulmasta.

Kymmenettuhannet lapset eivät jatka jalkapallon parissa enää teineinä, ja liian moni lopettaa liikkumisen kokonaan. Varhain kypsyneistä, vikkeläjalkaisista pojista – niistä joiden kaapit ovat pullollaan tsempparipalkintoja ja fair play -kortteja – ei koskaan tule huippuja.

Eikä tule kumirouheen tonkijoistakaan: he katoavat ennen aikuisikää kansakunnan ylipainoiseen massaan.

Niinpä Euroopan jännittäessä maajoukkueiden menestystä EM-kisoissa suomalaiset loistavat lähinnä suunsoittajina. Satatuhatpäisestä joukosta ei ole tuhansien harjoittelutuntien jälkeen jäljellä kuin joukko kaikentietäviä studiokommentaattoreita.

Tampere Unitedin kymmenvuotias maalivahti Miro Salonen lämmittelee ennen ottelua.

Mikä meni pieleen?

Tutkijat Mikko Salasuo ja Mikko Piispa uskovat löytäneensä muutaman vastauksen.

Salasuo, Piispa ja Helena Huhta kävivät Huippu-urheilijan elämänkulku -kirjaansa varten läpi tuhansia sivuja kansainvälisiä tutkimuksia ja haastattelivat 98:aa eri lajien suomalaisurheilijaa, sekä menestyneitä että uransa keskeyttäneitä.

Johtopäätökset olivat suomalaisen jalkapallon kannalta ankeat: liikaa harjoittelua liian nuorena, liian vähän mahdollisuuksia harrastaa useita lajeja ja koko ajan vähemmän leikinomaista, kaverien kanssa tapahtuvaa pelailua.

”Kun menestys futiksessa on ollut heikkoa, tuntuu että sitä on yritetty korjata tekemällä yhä enemmän ratkaisuja huippu-urheilun ehdoilla”, Piispa sanoo.

”Mitä nuorempi lapsi, sitä vahingollisempaa se on.”

Salasuo kertoo tutusta professorista, jonka kahdeksanvuotiaalla on kuudet ohjatut ja kolmet omatoimiset harjoitukset viikossa. ”Olen vakavasti kiinnostunut, missä vaiheessa tulee ensimmäinen lastensuojeluilmoitus.”

Kansainvälisten tutkimusten mukaan yletön yksipuolinen ja ohjattu harjoittelu johtaa vain ongelmiin, Salasuo sanoo.

”Lapsi palaa loppuun, hänelle tulee psyykkisiä ongelmia kilpailusta, kroppa ei kestä eikä huippua koskaan saavuteta.”

Tutkijat arvostelevat myös syvässä istuvaa uskomusta, että lahjakkuudet voi löytää varhain ja että mitä nuorempana lapsi erikoistuu yhteen lajiin, sen parempi.

”Se, että olet 12-vuotiaana jumalattoman hyvä, ei ikävä kyllä kerro yhtään mitään siitä, mitä olet 20-vuotiaana.”

Lapsen polku joukkueurheilijaksi on tutkimusten mukaan maasta riippumatta samankaltainen: aloitus noin seitsemänvuotiaana, lajien vaihtelemista 12-vuotiaaksi, sen jälkeen astetta kovempaa harjoittelua, kunnes 15-vuotiaana alkaa todellinen panostus.

Suurissa jalkapallomaissa halutaan pitää mahdollisimman suuri joukko lajin parissa mahdollisimman pitkään ja mestaritasolle voi kivuta paljon vanhempana kuin Suomessa, Salasuo sanoo.

”Jalkapallossa ei huippuja pysty tunnistamaan vielä 15-vuotiaina. Jos leikkuri olisi Saksassa käynyt sen ikäisillä, Bundesliigassa olisi noin 20 prosenttia nykypelaajista.”

Kaikki ei Suomenkaan jalkapallossa ole silti täysin synkkää. Tytöt ja naiset menestyvät.

”Naisfutis on sekä eettisesti että urheilullisesti paremmalla pohjalla, osin juuri siksi, että sitä arvostetaan vähemmän eikä siihen panna paukkuja. Ja paradoksaalisesti se tuottaa meille tuloksia.”

Kuusivuotias Leo Tukia harjoittelee potkua Vantaan Jalkapalloseuran harjoituksissa.

Tutkijat eivät ole ankeine johtopäätöksineen yksin. Tähän juttuun haastatellut jalkapallon ammattilaiset ovat samaa mieltä monista asioista, vaikka korostavatkin tavoitteellisen harjoittelun tärkeyttä.

”Suomen vinoutuma lasten jalkapallossa on, että se on äärettömän kilpailupainotteista”, sanoo taitokouluistaan tunnettu veteraanivalmentaja Pertti Kemppinen.

”Seitsemänvuotiaat matkustavat Turkuun tasoturnaukseen, ja sitten niiden isät hekumoivat sillä, että ne pelasivat Tepsiä vastaan. Siinä ei ole mitään järkeä.”

Suomalaisilla lapsilla saattaa jo nuorena olla takanaan tuhansia tunteja ohjattuja harjoituksia, mutta pallokosketusten määrä on monta kertaa pienempi kuin suurissa jalkapallomaissa, joissa lapset potkivat jatkuvasti keskenään pihoilla ja kaduilla.

”Kun espanjalaiselle esittelee meidän järjestelmämme, ne kysyvät, miten lapset jaksavat pelata 13 vuoden jälkeen, kun aletaan harjoitella kovaa.”

Espanjassa ei myöskään kuvitella, että lapsen lahjakkuus pystyttäisiin tunnistamaan heti pikkunappulana, vaan iso jako tason perusteella tehdään vasta murrosiän kynnyksellä, Kemppinen sanoo.

”Suomalaiset seurat olettavat, että jotkut pystyvät valitsemaan lapsista ja että nämä valinnat ovat oikeita.”

Lopputuloksena on Kemppisen mukaan järjettömiä tilanteita: jotkut seurat ovat jopa käyneet kauppaa ”lapsitähdillä”, jotka seuraavassa kehitysvaiheessa osoittautuvat aivan tavallisiksi futareiksi ja päätyvät istumaan vaihtopenkillä.

Samaan aikaan lahjakkuuksia jää uinumaan kolmos- tai nelostason joukkueisiin.

”Valinta pitäisi tehdä huomattavasti myöhemmin, ja merkittävästi suuremmalle joukolle pitäisi antaa mahdollisuus.”

Italiassa lapset menevät jo 6–7-vuotiaina jalkapallokouluun, mutta heiltä ei vaadita valtavaa harjoitussitkeyttä tai hienovireistä taktista ajattelua, sanoo Tikkurilan Palloseuran juniorivalmentaja, Suomessa kymmenen vuotta asunut italialainen Roberto Nuccio.

”Suomalaisissa huippuseuroissa lapset treenaavat 12-vuotiaina kahdeksan kertaa viikossa. Jalkapallon pitäisi olla hauskaa, silloin lapsilla on motivaatiota, heiltä voi vaatia jotakin, ja kun vaaditaan, tulee tulosta.”

Nuccion mielestä katse pitäisi kääntää määrästä laatuun: isät ja äidit sopivat hyvin valmentamaan pikkulapsia mutta eivät enää kunnianhimoisia teinejä.

”Suomessa on monta hyvää ammattivalmentajaa, mutta kuinka moni heistä valmentaa 6–13-vuotiaita? Isävalmentaja ei ole ammattilainen, hän käy töissä ja hänellä on loma juuri silloin kun häntä tarvittaisiin.”

Valmentajan pitää myös olla lapsille rehellinen, korostaa pelaajan kehitystä eikä vain kehua, että sinä olet paras maailmassa, Nuccio sanoo.

”Totuus tulee kuitenkin vastaan jossain vaiheessa.”

Tampere Unitedin Niilo Stenvallilta lähtee tiukka potku.

’Vasen jalka kuljettaa, vasen jalka syöttää! Jos on vaikee niin vauhtii pois!”

Hehkeänä kesäkuun iltana 24 pikkuruista kuusivuotiasta säntäilee Vapaalan nurmikentällä Vantaan Jalkapalloseuran punaiset VJS-paidat liehuen.

Valmentajat ohjaavat lapsia kartioiden välistä ja komentavat sekoilijoita ruotuun, mutta harjoituksissa on vahva leikin tunnelma.

”Sit lähtee pelkkä oikee jalka, sisäsyrjä ulkosyrjä!”

VJS on yksi moderneista suomalaisista jalkapalloseuroista, joissa kilpailullisuus ja liikunnan harrastaminen yritetään pitää tasapainossa, ainakin paperilla.

”Ei kahdeksanvuotiaasta voi mennä sanomaan, että tuosta tulee futari ja nyt satsataan tuohon, siinä ei ole mitään järkeä”, sanoo toiminnanjohtaja Veli-Matti Yli-Rinne.

”Me pidämme huolta oman kylän tytöistä ja pojista. Jos he vielä 16-vuotiaina pelaavat futista, liikunnasta todennäköisesti tulee elämän mittainen juttu.”

VJS:ssä lapset saavat ensikosketuksen jalkapalloon kolmevuotiaina lapsi–vanhempi-kerhoissa, siirtyvät joukkueisiin kuusivuotiaina ja jakautuvat tasojoukkueisiin kolme vuotta myöhemmin. Kaikki halukkaat mahtuvat mukaan, Yli-Rinne sanoo.

”Yritämme päästä tilanteeseen, jossa mahdollisimman harvoin joutuisimme sanomaan lapselle, että kiitos kun kävit, mutta sinä et riitä. Sellaisen vaikutus identiteettiin ja itsetuntoon on liian suuri.”

Lapsen etua on alettu pohtia muissakin suomalaisseuroissa, jopa perinteisesti kilpasuuntautuneessa Helsingin Jalkapalloklubissa. Viikoittaisia harjoituskertoja on HJK:ssa vähennetty 9–11-vuotiailla neljästä kolmeen.

”Meidän Nappulaklubissamme saa ihan vapaasti harrastaa muita lajeja”, sanoo valmennuspäällikkö Miika Takkula.

”Emme pakota ketään tekemään lajivalintoja 9- tai 10-vuotiaana.”

Takkula kertoo käyneensä hiljan Hollannissa huippuseura Ajaxin junioriakatemiassa, jonka valmennuspäällikkö oli kysynyt, kuinka paljon HJK:ssa harjoitellaan.

”Kun kerroin määrät, hän sanoi että hyvä – yleensä täällä vierailevat suomalaiset joukkueet harjoittelevat aivan liian paljon tuossa ikävaiheessa.”

Vantaan Jalkapalloseuran 09-ikäluokan aluejoukkue harjoittelee kaksi kertaa viikossa.

Onko kenellekään iloa siitä, että lapset uupuvat harjoitusrääkkiin ennen teini-ikää ja lopettavat liikkumisen kokonaan?

Vastauksen pitäisi olla itsestään selvä. Kuitenkin lasten jalkapalloharrastuksessa on yksi taho, jolle asia on usein hämärä: vanhemmat.

Jos Palloliitolla on keskusjärjestönä rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa seurojen asenteisiin, jättävät monet seurat vastaavasti puuttumatta joukkueisiin, joita vanhemmat usein vetävät.

Aikuisten kunnianhimo työntää lapsia kohti kyllästymistä, kun harjoitusmääriä nostetaan virallisista linjauksista piittaamatta. Jalkapallon harrastaminen on Suomessa kallista, ja rahalle halutaan vastinetta: minun nappulastani pitää tulla tähti.

Kaikki tähän juttuun haastatellut asiantuntijat korostavat, että vanhempien rooli on tärkeä. Silti lähes jokaisella on kokemuksia aikuisten epärealistisista odotuksista.

Eräs valmentaja kertoo isästä, joka oli tivannut, miksei hänen poikansa päässyt otteluissa laukomaan rangaistuspotkuja.

”Loppujen lopuksi argumentti oli se, että minä tapan hänen poikansa uran, että hän ei saa näkyvyyttä”, valmentaja sanoo.

”Kysyin, mitä näkyvyyttä hän tarkoitti. Isä sanoi, että kyllä ne kykyjenetsijät täällä kiertävät.”

Toisen ammattilaisen mielestä vanhempien turhautuminen voi olla tuhoisaa pienen pelaajan kehitykselle. Valmentaja on ottelun jälkeen saattanut kehua lasta hyvästä syöttöpelistä, mutta jos voitto jäi saamatta, kotimatkalla autossa alkaa urputus.

”On olemassa vanhempia, jotka masentuvat ja saattavat murjottaa kotona, eivät toivu tappiosta.”

Kaikki vanhemmat eivät myöskään suostu hyväksymään, ettei jälkikasvun kilpailuvietti välttämättä ole niin kova kuin he toivoisivat. ”Lapset tykkäävät kilpailla” on tuttu, faktana esitetty fraasi tekonurmien laidoilla.

Kun asiaa kysyttiin lapsilta itseltään Jyväskylän yliopiston LIITU-tutkimuksessa, vastaus oli jotain aivan muuta. Vain joka viides kolmestatuhannesta 5.-, 7.- ja 9.-luokkalaisesta piti kilpailua tärkeänä.

Useimpien mielestä tärkeintä olivat ilo, hyvä olo, parhaansa yrittäminen – ja se, että liikunta on kivaa.

Tampere Unitedin ja Tampereen Pallo-Veikkojen ottelu päättyy tasapeliin.

’Hienoa äijät! Tulihan se sieltä!”

Vehmaisten hiekkakentällä Tampere United on tehnyt tasoitusmaalin, vanhemmat pomppivat tasajalkaa ja valmentaja Markus Kyöstäjä väläyttää huojentuneen hymyn.

”Pois vaan sitten! Puolustaa puolustaa!”

TamU on kulkenut pitkän tien sopupeliskandaalin raunioilta kannattajiensa vetämäksi pikkuseuraksi, joka vasta kasvattaa omia junioreitaan.

Markkinarakokin on löytynyt: TamU tarjoaa mahdollisuuden lapsiystävälliseen harrastamiseen, joka jättää aikaa myös muille lajeille.

”Vanhemmilta on tullut kommenttia, että ihanaa kun meillä on harjoituskertoja niin vähän”, sanoo hallituksen puheenjohtaja Heikki Wilen.

”Kerkee tekemään muutakin.”

Myrskypilvien alla Suomi-futiksen uusi sukupolvi kisaa viimeisestä pallosta, mutta kesken väännön erotuomarin pilli soi ja ottelu päättyy lukemiin 1–1.

Kaksikymmentä hikistä poikaa tekee loppukättelyn. Tuuli pöllyttää hiekkaa, juomapullot kolisevat ja harmaassa illassa kaikuu loppuhuuto:

”Ylärima alas, TamU on paras!”

IY3A4233

Tampere Unitedin 06-ikäluokan joukkue on monivärinen.

Futisfaijan näkökulma

Kahdeksan vuotta lasten jalkapalloilua seurannut kommentoi viittä väitettä.

Mitä enemmän ohjattua harjoittelua, sitä nopeampi kehitys. Ei pidä paikkansa. Kaikissa näkemissäni tapauksissa lapsi on ottanut isoimman harppauksen sen jälkeen, kun on alkanut itse potkia palloa harjoitusten ulkopuolella.

Kiinnittyminen lajiin on kaiken perusta. Totta, mutta ei innostuminen mitään mystiikkaa ole, siihen voi vaikuttaa esimerkiksi taitava valmentaja. Heitä taas ei seuroissa juuri tarjota hitaasti syttyville, jotka heitä eniten kaipaisivat.

Tasoryhmiin jako tehdään lapsen intressien ja motivaation mukaan. Tyhjää PowerPoint-fraseologiaa. Joukkueet jaetaan useimmiten valmentajien intressin perusteella, eniten huomiota saavat voitonjanoisimmat vikkeläjalat. Kömpelö mutta innokas ei pärjää – ”kehityskelpoisuus” on suomalaisessa lapsifutiksessa tuntematon sana.

Lapset tykkäävät kilpailla. Riippuu lapsesta. Kaikista ei koskaan tule kilpahenkisiä, ja voitontahdon puute estää kehittymisen, vaikka fysiikka olisi hyvä. Toisilla taas on niin voimakas kilpailuvietti, että pelaaminen on stressaavaa.

Vanhemmista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Riippuu vanhemmista. Jotkut osaavat antaa lapselleen tilaa harrastaa niin kuin itse haluaa. Toisille lapsen jalkapallo on oman identiteetin jatke, mistä seuraa katkeruutta ja öykkäröintiä. Olen itsekin syyllistynyt turhaan napinaan liian usein.