Suomen kansallisruoka on jo valittu Suomen Kuvalehdessä – vaikka toimitus protestoikin äänekkäästi

Kansallisruoan valitseminen ei ollut helppoa 70 vuotta sitten eikä ole helppoa nytkään. Puolet finaaliin päässeistä ruokalajeista on peräisin pula-ajalta.

ruoka
Teksti
Aurora Rämö
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ällöttävää. Kuvottavaa. Oksettavaa. Kun suomalaisen ruoan edistämissäätiö ELO julkaisi lokakuun alussa listan kansallisruokafinalisteista – minkä ei heti ymmärtäisi herättävän tunnemyrskyjä – Ilta-Sanomien toimittaja Juhana Tolvanen vaikutti loukkaantuneelta.

Ylevän kansalliseläimen (karhu) ja Kalevala-eepoksen rinnalle yritettiin nyt nostaa jokin markettimaksalaatikko. Etova ajatus.

Aamulehden lukijat pöyristyivät ruokaäänestyksen ehdokkaista niin, että kommenteista oli tehtävä uutinen.

”Pizza, tacot, cuacamole, sushi, lasagne, feta vai hampurilainen kansallisruoaksi, seuraava äänestys voidaankin sitten tehdä kansallislaulusta. Onko Suomen tuleva kansallislaulu Living in America?” lehti siteerasi lukijaa.

Karjalainen-lehden mukaan 12 finalistissa oli selkeitä puutteita. Viisi tähteä -nettilehden ruokasivulla vinoiltiin, että Suomen kansallisruoka löytyy lähikaupasta. Länsi-Savo järjesti oman varjoäänestyksen. Ja niin edelleen.

Ilmeisesti kansallisruokalista ei ollut tarpeeksi perinteinen.

Ei auttanut, että 100-vuotiaan Suomen kunniaksi kasattu lajitelma on kuin suoraan pula-ajalta. Vain sumppi sikurilla puuttuu.

 

Karjalanpiirakka. Karjalanpaisti. Kalakeitto. Hernekeitto. Ruisleipä.

Ruokakulttuurin edistämissäätiön raati perustelee valintojaan niin tuoreella symboliikalla kuin kirkasvetiset järvet ja puhdas luonto.

”Aamutuntien usvaiset hetket, yön viileys poskilla ja auringonnousun kilotus muikkujen kyljissä ei hevin unohdu. Minulle se oli luontoelämys, kalastajalle työ ja leipä.” Kyseessä on muikku.

Ruokakulttuurin edistystä listalla edustaa pitsa. Siitä on poistettu ”hankalat z-kirjaimet” ja taikinan päälle lätkäisty jauhelihaa, sillä emmehän me mitään italialaisia ole.

Suomen Kuvalehti järjesti 70 vuotta sitten samanlaisen äänestyksen kuin ELO. Lehti pyysi helmikuussa 1946 lukijoilta vastausta ”kiintoisaan kysymykseen”: Mitkä ovat Suomen kansallisruokalajit?

Vastata sai vapaasti, kunhan ei vastannut väärin.

”Sellaisia vierasperäisiä ruokia kuin esim. sipulipihvi, Wienerschnitzel ym. ei hyväksytä.”

Kiintoisan kilpailun tulokset julistettiin saman vuoden toukokuussa.

Karjalanpaisti. Karjalanpiirakka. Lihakeitto. Hernekeitto. Ruis- ja kaurapuuro.

Voittajaksi selviytyi läskisoosi.

Suomen Kuvalehden 70 vuoden takainen toimitus ei ollut vakuuttunut.

”Vastauksista päätellen vaikuttaa siltä, että useimmat osanottajat ovat äänestäneet niitä ruokia, joita meillä nykyisen korttijärjestelmän aikana on mahdollista valmistaa”, lehti kirjoitti. Sodan jälkeinen elintarvikkeiden säännöstely oli vielä voimassa, olisi vuoteen 1954 saakka.

”Ovatko nämä sitten varsinaisia kansallisruokia vai pula-ajan keksintöjä, korvikkeita?”

Kirjoituksessa iloittiin, että samana vuonna oli sentään perustettu Suomen gastronomien seura; ehkä näistä läskisooseista päästäisiin eroon.

Suomen kansallisruoka. Silakkamarkkinat Helsingissä 1956.
Silakkamarkkinat Helsingissä 1956. © Kalervo Manninen / Otavamedia

“Meille on itse asiassa tullut kritiikkiä siitä, ettei finalistilistalla ole läskisoosia”, sanoo ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä. Hän on yksi ELOn kilpailun tuomareista.

Ruokakulttuuri tuntuu olevan suomalaisille hankala asia.

Pelkästään sana on pöyhkeilevä. Yhtäältä nöyristellään, että ei meillä mitään kulttuuria ole, mitä nyt pari perunaa maassa, toista se on Ranskassa. Toisaalta leikitään, että globaalia kauppaa ei edes ole keksitty. Joulupöydässä syödään vaikka multaa, jos isoisätkin söivät.

Ja söiväthän he, juuri niitä samoja asioita, joita kansallisruoaksi ehdotetaan.

Metsästäjä-keräilijät graavasivat rautakaudella kalaa, suolasivat ne kerroksittain kimpiastiassa ja kaatoivat päälle suolalientä. (”Graavi kala on suomalaisten kansallisruoka koska se voi olla läheltä, suomalaisesta luonnosta, perinteisin menetelmin valmistettu ja sopii suomalaiseen makuun!” ruokakisan raati kuvailee finalistia.)

Kun kansa siirtyi luonnonhelmasta kaupunkeihin ja tehtaisiin, kehittyi uusi yhteiskuntaluokka, työläiset. He söivät 1800-luvun lopussa varallisuutensa mukaan. Helsingin Sörnäisten sataman kauppahallissa oli kolme riviä pöytiä, joista saattoi ostaa evästä. Eniten kului tummaa leipää. (”Ruisleipä on ollut ruokakulttuurissamme niin arvokkaassa asemassa, että sitä on yritetty valmistaa vaikka väkisin. Huonoina vuosina vähät ruisjauhot sekoitettiin pettuun ja sillä pärjättiin.”)

Jos suolasilakkaa ei ollut saatavilla perunan kylkeen, työväki tyytyi kastamaan leipää silakan suolavedessä. (Silakat, muikut ja muusi: ”Suomen kirkkaiden järvien ja luonnon parasta, ravitsevaa antia: kansallisruoka ykkönen.”)

1920- ja 1930-luvulla maaseutuväki söi aamupalaksi ja lounaaksi hernekeittoa. (”Se on ruoka, joka on helppo valmistaa kotimaisista raaka-aineista ja maistuu vauvasta vaariin.”)

Sodan jälkeen ruoka oli kortilla, vuonna 1946 tarkalleen 53 eri kortilla. Lounaaksi kelpasi viili leivän kera. (”Viili on yksinkertaisesti ihanaa – samettipinnalla tai ilman!”)

Kun elintaso nousi, suomalaiset alkoivat lihoa sellaista tahtia, että neuvoloissa otettiin käyttöön valistava ruokaympyrä. 1970-luvulla rasva ja sokeri aiheuttivat sydän- ja verisuonitauteja, joita vastaan jouduttiin kehittelemään kansanterveysohjelmia.

Margariinin käyttöä alettiin suositella, koska voille tarvittiin kevyempi vaihtoehto.

Vihanneksia ja marjoja sen olla piti. (”Mustikkapiirakassa yhdistyy monia suomalaisille rakkaita asioita. Siihen kuuluvat esimerkiksi läheisyys metsiin ja oikeus sen antimiin. Jo lapsena opimme poimimaan sinisiä marjoja. Silloin mustikanvarvut näyttivät pieniltä puilta.”)

Ruokakulttuurin tutkijat ovat todenneet ihmisten olevan niin vanhoillisia ruoan suhteen, että uusien tulokkaiden on muistutettava jotain tuttua ja turvallista menestyäkseen. Nimet vaihtuvat, mutta annokset pysyvät. (”Hitaasti uunissa kypsäksi haudutettu karjalanpaisti on kuin vanhojen aikojen ’nyhtöpossu’.”)

Gastronomien seura, joka perustettiin Suomen Kuvalehden kansallisruokakilpailun aikoihin, on yhä olemassa. Se ilmoittaa vaalivansa samoja arvoja kuin perustamisaikoinaan: hyvää ruoanlaittotaitoa ja ravintola- ja tapakulttuuria.

”Saamme välillä kuulla, että olemme vanhoillisia”, sanoo seuran puheenjohtaja Kim Palhus. Hänkin on tuomarina ELOn raadissa.

”Mutta mitä muuta voisimme olla, kun vanha on suomalainen ruokakulttuurikin? Ruokatrendit ja kaikenlaiset uudet suuntaukset ovat eri asia kuin kansallinen ruoka-aarre.”

Trendit ovat milloin mitäkin, texmex-tortilloista lehtikaaliin. Nyt, kun ensimmäisen McDonald’sin rantautumisesta on kulunut yli 30 vuotta, olemme palanneet hortoilemaan metsiin ja etsimään syötäväksi kelpaavaa heinää.

Fine dining -ravintolat, kuten vaikka vuoden alussa Helsingin Etelärantaan avautunut Finnjävel, kypsentävät ruokansa maakuopassa, koska sellainen on aitoa ja juurevaa.

Se, että hienouksiamme ei ole tajuttu muualla maailmassa, johtuu ilmeisesti huonosta brändäyksestä. Vieläkin meillä on paha mieli siitä, että Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi mollasi suomalaista ruokaa vuonna 2005 ja väitti savusilakkaa huonommaksi kuin italialaista kinkkua.

”Superfoodiksi luokiteltavan mämmin pahin vitsaus on, että emme osaa kertoa siitä oikeilla sanoilla emmekä ylpeästi esitellä sen syntytarinaa. Mämmi on jo vuosia ollut uudessa nosteessa”, kansallisruokaraati hehkuttaa.

Tällainenko se nyt on, kansallinen ruoka-aarre? Mämmi ja maakuopassa maannut lihanpala?

”On totta, että puolet kansallisruokafinaalissa olevista on pula-ajan ruokia”, Kim Palhus sanoo.

”Toinen puoli on hyvin saatavilla olevia raaka-aineita, kuten kalat ja marjat. Perinneruoka on sellaista, joka on vuosisatojen saatossa todettu käyväksi ruoaksi.”

Mitä järkeä tällaisia kilpailuja on edes järjestää, kun tärkeintä on, ettei mikään muutu? Vaikka ravintolakulttuuri olisi kuinka kehittynyttä tahansa, ainoastaan Kotipizza on ollut innoissaan siitä, että listalla on niinkin eksoottinen vaihtoehto kuin pizza, siis pitsa.

”Kansakuntaan liittyvissä asioissa hypähdetään aina monta vuosikymmentä taaksepäin”, ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä sanoo.

”Yhdistäviä asioita etsiessämme katsomme harvoin tulevaisuuteen. Mielikuvat liittyvät yleensä toisen maailmansodan aikaiseen referenssipintaan.”

Läskisoosin ystävät voivat todennäköisesti olla rauhassa.

Saarioisten einespitsa tuli kauppoihin vasta vuonna 1981.

 

Lähteet: Merja Sillanpää: Happamasta makeaan (2000); Turkka Aaltonen ja Martti Arkko: Lallin pidot (2001); Mark Greif: On Food (2016).

 

Artikkeli on julkaistu 23.10.2016 klo 15.33 ja sitä on päivitetty 25.10.2016 klo 17.33: Margariini ei ilmestynyt Suomessa kauppoihin vasta vuonna 1979, vaikka tekstissä aikaisemmin niin todettiin.