Suomen brändi? Hulluutta tämä maa tarvitsee

Kotimaa 26.11.2010 15:00
Suomi brändi huuto Kuva Markus Pentikäinen.

Maabrändityöryhmän raportti on valmistunut kahden vuoden työn jälkeen. Raportissa (pdf-tiedosto) Suomen vahvuuksiksi nousevat koulutus, luonto ja yhteiskunnan toimivuus. Suomen vahvuuksien ja kansallisen itsetunnon kehittämistä oli miettimässä 20-jäseninen työryhmä. Ryhmän puheenjohtajana toimi Jorma Ollila.

Suomen Kuvalehti käsitteli Suomi-brändäystä lokakuussa, numerossa 42/2010. Jutussa väitettiin, että brändääjät ja konsultit tappavat luovuuden, vaikka juuri luovuutta tarvittaisiin.

Suomi ei ole enää yhtenäinen kansakunta eikä luovuutta voi vääntää aasialaiseen tapaan kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi. Luovuus ei toteudu marssimalla yhtenä rintamana, tohtori Anu Kantola totesi. Koko juttu on tässä tekstinä sekä luettavissa myös pdf-tiedostona.

Hullua!

Miten on mahdollista, että Suomen kansallista identiteettiä rakennetaan sille pohjalle, mitä meistä ajatellaan ulkomailla?

Pitää saada lisää ulkopoliittista vaikuttavuutta, kehittää Suomen kiinnostavuutta investointikohteena ja lisätä Suomeen suuntautuvaa matkailua. Näin on linjattu Suomen maabrändityöryhmän toimeksiannossa.

Ulkoministeri Alexander Stubb nimesi kaksi vuotta sitten työryhmän miettimään miten brändätä Suomea maailmalla. Työryhmän johtoon kutsuttiin Jorma Ollila, jäseniksi eturivin suomalaisia kuten toimitusjohtaja Mika Ihamuotila, kansleri Ilkka Niiniluoto ja viestintäkonsultti Kirsi Piha.

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen kieltäytyi kunniasta.

”Koko kansakunta on epävarmuuden tilassa”, sanoo Åbo Akademin liiketalouden professori Alf Rehn, 38.

Yritysmaailmassakin vilkuillaan koko ajan, mitä ulkomailla tehdään.

”Meidän on vaikea uskoa, että teemme oikeita asioita tai että idea on hyvä, ennen kuin saamme vahvistuksen ulkomailta.”

Rehniä kannattaa kuunnella. Hänet valittiin viime vuonna ainoana suomalaisena liikemaailman 50 huippuajattelijan listalle. Guru Radar -luettelo on koottu Forbes-talouslehden, The Timesin ja McGraw-Hill-kustantamon yhteistyönä. Rehnin kirja Farliga Idéer on ollut menestys Ruotsissa. Kirja ei ole toistaiseksi ilmestynyt suomeksi.


Rehn ei innostu brändäyksestä.

”Koko brändipuhe on tyhjentynyt, koska kaikki on nykyään brändiä, yliopiston laitoksetkin.” Rehnille brändi tarkoittaa sitä, että halutaan näyttää kivoilta ja mukavilta. Hän kaipaa täysin päinvastaisia asioita.

”Nyt tarvitaan rohkeutta erottautua muista ja uskallusta luopua järkevistä tavoista, siis hulluutta.”

Suomessa ei ole helppoa olla hullu.

”Me asumme järki-Suomessa, jossa on vallalla Suomi-Filmi-ideologia. Olemme edelleen kiinni maalais-Suomessa, jossa korkein arvo on usko järkeen.”

Siksi meillä on palkattu johtajiksi insinöörejä ja juristeja. He taas ovat palkanneet johtajiksi insinöörejä ja juristeja.

Tähän asti se on riittänyt. Koneen, Pöyryn ja Nokian kaltaisissa yrityksissä sekä suomalaisessa metsäteollisuudessa on menty eteenpäin ”jylhällä ja väkevällä perustietämyksellä”. Rehn ei usko, että sillä pötkitään enää pitkälle.

”Yritysmaailma on tasapäistetty. Meillä on tuhansia hyviä yrityksiä, mutta hyvin vähän erinomaisia.”

Yrityksissä otetaan liian vähän riskejä, pelätään uhmakkaita ideoita ja etsitään vain helposti ymmärrettäviä järkeviä ideoita.

”Olemme ryppyotsaisia ja suhtaudumme kaikkeen hauskaankin epäillen. Patit eivät riitä irtiottoihin.”

”Järkevyyden ideologia ja siihen liittyvä insinöörimentaliteetti ovat tulleet tiensä päähän”, Rehn julistaa.

Hänen kritiikkinsä ei koske pelkästään yrityksiä. Olemme työntekijöinäkin niin järkeviä, että se on jo kääntynyt meitä itseämme vastaan.

Tyhmimpänä hän pitää haikailua uudesta Nokiasta.

”Ikään kuin seuraava askel olisi edellisen kopioimista. Nyt on heitettävä kaikki vanha menemään.”

Rehn uskoo, että jos yritysten johtoon ei saada insinöörien ja lakimiesten lisäksi myös kulttuuritietämystä, designin ammattilaisia, yrityksille käy huonosti. Nokia on jo krampissa. Suomen ”vitivalkoisen äänen” rinnalle tarvitaan myös moninaisuutta.

Rehn kertoo esimerkin.

”Minulla on iPhone kolmonen, mutta hitto, minä haluan iPhone nelosen. Minulla on useita pukuja, mutta minä haluan uuden. Himokasta kuluttajaa ei voi ymmärtää pelkästään insinööritieteiden kautta. Siksi yritysmaailmassa tarvitaan nyt monilta muilta aloilta tulevaa ärhentelyä.”

Mitä tapahtuu kulttuurissa? Rehn näkee samoja ongelmia kuin yrityksissä.

”Suomessa on tuhansia hyviä kulttuuritoimijoita, mutta heiltä puuttuu rohkeus. Kaiken tasapäistävä keskivertoideologia on levinnyt myös kulttuuriin. Kulttuurialojakin pyydetään olemaan järkeviä, jopa insinöörijärkeviä, ja sielläkin on alettu metsästää tehokkuutta. Ilman, että kukaan kysyisi, mitä tehokkuudella tarkoitetaan.”

”Missä on se palo ja pelottomuus, jolla esimerkiksi Alvar Aalto ja Maire Gullichsen lähtivät valloittamaan maailmaa?” Rehn kysyy. ”Ei Armi Ratiakaan pyytänyt anteeksi sitä, että halusi tehdä muotia ja oli kulttuuritoimija. Liian moni kulttuuritoimija odottaa, että valtio loisi heille ensin jonkin projektin ulkomailla, jotta he voisivat lähteä.”

On toisenlaisiakin esimerkkejä. Rehnin mieleen tulee Paola Suhosen malliston Ivana Helsingin tuore läpimurto New Yorkin muotiviikolla syyskuussa.

”Kun hän aloitti sisarensa Pirjo Suhosen kanssa, heitä pidettiin umpihulluina. Nyt he valloittavat iloiten maailmaa. Heissä ei ole tietoakaan häpeästä eivätkä he sano, että Ivana Helsinki on muodin Nokia.”


Valtiotieteiden tohtori Anu Kantolalla on oma terminsä Rehnin ”maalais-Suomelle”. Se on ”pienviljelijä-Suomi”.

”Suomalainen identiteetti rakentuu edelleen ankaralle työlle, jonka mallikappale on pienviljelijä.”

Erityisen hyvin se näkyy hänen mielestään puolueissa: ”Ne roikkuvat vanhoissa aatteissa ikään kuin eläisimme edelleen maatalous- ja tehdastyöyhteiskunnassa. Puolueet eivät ole kyenneet vastaamaan yksilöityneen keskiluokan vaatimuksiin, tarjoamaan inspiroivia ajatuksia ja kilpailevia visioita talouspolitiikalle.”

Kantolan mielestä samat ongelmat näkyvät kulttuurissakin. Jopa monet teatterielämän tapauksina pidetyt esitykset ovat hänestä ”pienviljelijädraamaa”: Kristian SmedsinTuntematon sotilas, Juha LuukkosenKahdeksan surmanluotia, Juha HurmeenSeitsemän veljestä.

Hän muistaa yhden teatteriesityksen, joka on haastanut hänet ajattelemaan. Se oli Juha JokelanEsitystalous Espoon kaupunginteatterissa viime talvena.

”Näytelmä on poikkeuksellinen. Se avasi minulle uusia näkökulmia tästä ajasta.”

Jokela väittää näytelmässään, että sisällöillä on sittenkin merkitystä, vaikka nykyisin kaikki pyritään muuttamaan esittämiseksi.

”Yleensä teatteriesityksissä vallitseva tunne on nostalgia”, Kantola toteaa.


Väite kulttuuritoimijoiden kipsissä olemisesta ei hätkäytä näytelmäkirjailija Juha Siltasta, 51. Hän on viime aikoina kirjoittanut ja ohjannut porilaisessa Rakastajat -teatteriryhmässä ja Turun kaupunginteatterissa.

”Olipa kyse mistä tahansa kulttuurista tai taiteesta, nykyisin päällimmäinen kysymys on, onko se rahan väärti? Työsi ei ole minkään arvoista, jos et kykene osoittamaan paljonko se tuottaa. Se lamauttaa tekijät”, Siltanen toteaa.

Hänelle on päivänselvää, että kulttuurilaitoksilta ja -instituutioilta on turha odottaa taiteellisten riskien ottamista niin kauan kuin tuottavuus on tärkein menestyksen mittari.

Hän kapinoi myös maabrändityöryhmänkin kuuluttamaa termiä ”luova hulluus” vastaan.

”Se haiskahtaa ammattitaiteilijan nenässä eläintenkesyttämiseltä, ja liittyy epäilyttävällä tavalla talouden kieleen.”

Siltasen huoli on todellinen. Hän uskoo, että nykymenolla taidelaitoksista tulee kuin ravintoloita, jotka tuottavat vain keskinkertaista. Mitä enemmän yleisölle tarjotaan ”legendaarisia tähtiä” ja nostalgiaa, sitä enemmän yleisö vaatii sitä samaa.’

”Tämä hävittää taiteesta kolme tärkeää ilmiötä: fiaskot, eliitin ja asiantuntevan kritiikin.”

”Menestyshype on kuin tomusokeri, sen kanssa maistuu vaikka hikinen sukka.”

Kulttuuri-instituutioista pisimmällä tuotteistamisessa ollaan radiossa. Siellä kuuntelija voi valita yhden ainoan kanavan, ja kuunnella vain sitä, mitä ehdottomasti haluaa.

”Kun ihminen ei joudu kohtaamaan yllättäviä yhdistelmiä, hänen henkinen liikkuvuutensa pienenee, ja maailma alkaa näyttää Linnanmäen vekkulalta: kaikki on tasaisesti yhtä tylsän yllättävää.”

Vapaita ”tuotteistamiskouristuksesta” ovat Siltasen mukaan vain nollabudjetilla toimivat pakkilaatikkoteatterit, joissa tekijät tienaavat rahansa muissa töissä. Ainoa maailmalla menestyvä elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki toimii tukijärjestelmän ulkopuolella, hänellä ei ole edes alan koulutusta. Suuren eurooppalaisen teatteripalkinnon vasta saaneelle Kristian Smedsille ei riittänyt tukea valtion kulttuurinvientiyksiköltä, koska hänen näytelmänsä Mental Finland ei tukenut yksikön ajatusta Suomi-brändistä.

Keskinkertaistumisen takana on myös pelkoa. Se pätee muuhunkin kuin kulttuuriväkeen.

”Ei uskota, että ’minun väitteeni’ ja ’minun ajatteluni’ riittäisi, koska koko suomalaisessa kulttuurissa vallitsee dialogin pelko, oman vision esiin nostamisen pelon perinne.”

Siksi protestia ei ole syntynyt, vaan on suostuttu tekemään mahdollisimman myyviä tuotteita.

”Kun ruumis ei ole vahva, bakteeri iskee.”

Taidelaitoksia on myös liikaa. Kaikille ei riitä yleisöä.

”Mutta populaatio on niin pieni, että puutarha ei pysy hedelmällisenä ilman huoltamista. Taidelaitoksiin on vastoin liiketoiminnan lakeja pakko tuhlata, jotta edes perustuotanto turvautuu. Se luova hulluus, jota penätään, kohdistuu juuri sitä penäävää tuotteistuskoneistoa vastaan. Elävän yhteiskunnan on tuettava itsensä kyseenalaistamista. Juuri tässä yhteiskunta eroaa yrityksestä, mutta yritystähän Suomesta yritetään tehdä.”


Otso Kantokorpi, 53, Taide- ja Kritiikin uutiset -lehtien entinen päätoimittaja on se taidekriitikko, joka paljasti Wäinö Aaltosen museon venäläiset avantgarde-teokset väärennöksiksi kaksi vuotta sitten.

Kantokorpikin on huolissaan. ”Kulttuurissa hyötyajattelu synnyttää väistämättä samanlaisuutta.”

Hän näkee noin tuhat taidenäyttelyä vuodessa, mutta ”isoa kosketusta” tapahtuu harvoin. Hän muistaa irakilaissyntyisen videotaiteilija Adel Abidin, jonka töitä oli viimeksi esillä Kiasmassa, ja Venetsian biennaalissa esillä olleet Ars Fennica -voittajat Jussi Kivi ja Anu Tuominen.

”Heidän töitään katsoessa tulee absurdi tunne: voiko maailma olla tällainenkin. He ovat tosissaan, eivät laskelmoi töissään. Niissä näkyy aito hulluus.”

Kantokorpi ei suostu puhumaan valtion taidemuseoiden näyttelypolitiikasta, koska sitä ei hänen mukaansa enää ole.

”Valtion taidelaitoksissa säästäminen on jäänyt päälle ilman, että siellä mietittäisiin tarvitseeko tai kannattaako se. Se on johtanut hapuiluun ja kompromisseihin. Niitä kulttuurissa ei nimenomaan saisi olla.”

Toinen syy taide-elämän keskinkertaistumiseen on Kantokorven mukaan se, että taiteilijoita koulutetaan liikaa.

”Taiteilijoiksi valmistuu ihmisiä, joiden ei ikinä pitäisi valmistua taiteilijoiksi. Samaan aikaan lehdistä on kadonnut kieli ja uskallus arvottaa taidetta. Lopputulos on, että taide mössöytyy samanlaiseksi. Tämä koskee kaikkia taidemuotoja.”

Mutta. Hänkään ei usko siihen, että luovuutta ja hulluutta voitaisiin tuottaa ”kansallisella järjestelmällä”.

”On tietysti helpompi elää fiksattujen luokitusten maailmassa, mutta juuri sellaisia vastaan taiteen pitäisi pystyä taistelemaan jollain hulluudella.”


Anu Kantolakin ihmettelee sitä, että säästövaatimukset on hyväksytty nöyrästi kulttuuripiireissä, vaikka juuri siellä voisi kuvitella olevan munaa uhmata säästökuria.

Kantola kyllä tietää, miksi kulttuuriväki tai poliitikotkaan eivät protestoi.

Hän palaa aikaan, jolloin Venäjä oli vielä Neuvostoliitto. Suuri ja mahtava naapuri toi ankaruutta Suomen sisäpolitiikkaan. Tilanne ei kuitenkaan juurikaan muuttunut Neuvostoliiton romahdettua. Tilalle tuli markkinat. Tämä tapahtui 1990-luvun laman aikana.

”Talouskurista ja kilpailukyvystä tuli kutsuhuuto. Ja niin kaikki politiikan lohkot, kulttuurielämä taidemuseoita myöten uskoivat nöyrästi, että markkinoiden ja kilpailukyvyn takia niiden on oltava samassa veneessä ja rakennettava yhdessä Suomea.”

Kantola kutsuu tällaista valtiokeskeiseksi ajatteluksi.

”Yhtenä rintamana asioihin tarttuminen on juurtunut tiukasti kulttuuriimme. Meillä kulttuuri, taide ja tiede, filosofit, mielipidelehdistö, järjestöt, jopa vastarinta ovat kiinnittyneet valtioon ja toimivat valtion taloudellisella tuella.”

”Totta kai riippuvuus valtion tuista näkyy kulttuurin sisällöissä”, Kantola toteaa. Ajatus ”yhdessä hengittävästä kansakunnasta, joka tuhoutuu tai pelastuu yhdessä” elää kaikessa, myös talouspiireissä. Sillä Kantola selittää myös haikailun uuden Nokian perään.

”Nokia oli kuin talvisodan ihme. Paitsi että Suomi ei ole koskaan ollut Nokia eikä Nokia ole pelastanut Suomea.”

Kantolalla selittää valtiokeskeisyydellä myös Juha Siltasenkin arvostelemaa kehittymätöntä keskustelukulttuuria.

”Meillä julkisuudessa ei ilmaista erimielisyyttä vaan samanmielisyyttä. Muutoin ei pääse mukaan poliittiseen vallankäyttöön.”

Se alkaa siitä, että kaikki ”tärkeät kysymykset määritellään kansallisiksi kysymyksiksi”.

Ilmiön ympärille on kehittynyt oma olemisen tapansa.

”Byrokratia, hierarkia ja pönöttäminen ovat niin itsestään selviä, ettei sitä edes tajuta”, Kantola toteaa.

Sekin, että hallitus nimesi arvovaltaisen työryhmän miettimään Suomi-brändiä on hänestä johdonmukainen, hyvin suomalainen ratkaisu.

”Halutaan ikään kuin vakuuttaa, että yksi, yhtenäinen kansakunta, jonka me olemme sotien jälkeen ankaralla työllä rakentaneet ja eläneet, on edelleen totta ja se on otettava vakavasti. Luovuutta väännetään aasialaiseen tapaan kansalliseksi innovaatiojärjestelmäksi. Luovuus toteutuu kunhan marssimme yhtenä rintamana.”

Kantolan mieleen se tuo kansandemokratian: siitä puhe mistä puute.

”Innovaatiosta on tullut hokema, joka menettänyt merkityksensä. Sillä, että yhteiskunnalliset päättäjät miettivät keskenään jotain maabrändiä, ei ole mitään vaikutusta siihen, miten tällä maalla oikeasti menee.”


Miten Anu Kantola selittää sen, että myös älymystön ääni on kadonnut yhteiskunnallisesta keskustelusta? Filosofi Pekka Himanenkin on imaistu kansalliseen projektiin miettimään Suomea. Kuinka siinä niin kävi?

”Myös älymystö pakenee nostalgiaan”, Kantola vastaa. ”Uusia ideoita ei synny, kun energiat suuntautuvat byrokratian pyörittämiseen, strategiaprosesseihin, ajankäytön seurantajärjestelmiin, urakiertohankkeisiin.”

Syynä on ankara säästöpolitiikka. Myös yliopistokoulutus on muuttunut liian kalliiksi yhteiskunnalle ja sielläkin häärivät konsultit.

”Konsultokratia on suora byrokratian jatke. Konsultit kaappaavat henkisen maailman, ja me muut istumme miettimässä konsulttien murheita emmekä omia mahdollisuuksiamme”, Kantola arvostelee.

Hänen nähdäkseen hierarkisessa yliopistomaailmassa konsulttien projektit ovat tuottaneet pelkkää ”hallinnollista puuroa”. Rakenteet ovat muuttuneet entistä raskaammiksi.

Se on johtanut luovien ja oivaltavien ihmisten pakoon yliopistoista ja muistakin valtion suurista organisaatioista ja instituutioista.

”Niissä menestyvät ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita hierarkioista. Jo se, että joku on innostunut työstään, voi olla uhka. Luovia ihmisiä sellaiset työpaikat eivät kiinnosta. He lähtevät pois.”


Kyllähän meillä puhutaan luovuudesta”, Alf Rehn huomauttaa. ”Pääministeri Mari Kiviniemestä lähtien kaikki poliitikot vannovat luovuuden ja innovaatioiden nimiin.”

Mutta ikävä kyllä poliitikotkin ovat ymmärtäneet luovuuden ja innovaatiot insinöörien tavoin teknisinä ratkaisuina. Eivät uusina tapoina toimia ja ymmärtää yhteiskuntaa tai työtä.

Rehnistä onkin alkanut tuntua siltä, että paras tapa olla luova on kieltää luovuus.

”Luovuuden ja innovaation piti olla dynamiittia, kuin murrosikäinen teini, mutta nyt nuo sanat on byrokratisoitu. Innovaatiosta puhuminen kuulostaa siltä kuin joku alkaisi laatia jotain ohjelmaa. Innovaatiosta on tullut söpö pupu, josta kaikki tykkäävät.”

Rehn tietää, ettei todellista luovuutta ei katsota hyvällä järki-Suomessa, koska se ei ole ”kunnollista”.

”Oikea innovaatio edellyttää, että se herättää närää ja ärsyttää, synnyttää kitkaa ja uhmaa vanhaa. Sitä on vaikea hyväksyä.”

Rehnin mieleen tulee Jouko Turkka. Turkka onnistui ärsyttämään yleisöä näytelmillään, ja siksi häntä vihataan edelleen.

Tästä Rehn arvostelee myös mediaa. Hän uskoo, että jos Ikean perustajan kaltainen luova hullu, omia teitään kulkeva Ingvar Kamprad olisi suomalainen, lehdistö olisi repinyt hänet ja tehnyt hänestä narrin kuten Toivo Sukarista. Ruotsissa Kampradista kirjoitetaan kunnioittaen.

”Ruotsissa ihaillaan sitä, että joku menestyy erilaisella asenteella. Siellä äänensä kuuluville saaminen ei edellytä tiettyä koulutusta tai näyttäytymistä Pori Jazzissa.”

Rehn arvostelee mediaa siitä, että se ei nosta esiin uusia kulttuurikasvoja. Luovia hulluja on muitakin kuin Jorma Uotinen. Vastaavasti yrittäjää kuvataan Leif Fagernäsin oloisella vanhemmalla kravattimiehellä.

”Jokaisen arvonsa tuntevan lehden pitäisi kirjoittaa Rovio Mobilesta, jonka luoma Angry Birds on iPadin ja iPhonen parhaiten myyvä peli. Marcus Tilgmannin Hitlantis-musiikkifirma nostaa Suomen uuteen nousuun.”

Mutta jos oikeasti halutaan löytää luovuutta, meidän on Rehnin mukaan tunnustettava, että malleja ei ole.

Hän itse etsisi sitä vanhoista ihmisistä, koska kukaan ei pidä heitä luovina ja he ovat ”rumia ja ryppyisiäkin”.

”Meillä on maailman terveimmät vanhukset ja parhaat geriatrit. Suomella on kaikki edellytykset vanhustenhoidon mallimaaksi. Mikä myyntituote!”


Juha Siltanen on miettinyt luovuuden olemusta. Häntä askarruttaa tieto siitä, että professori Rehn aikoo vaihtaa puhelimen ja kenties ostaa myös uuden puvun.

Hän itse aikoo ohittaa tietoverkot entistäkin härkäpäisemmin.

”Eikös tässä jutussa olla hakemassa jonkin sortin hulluutta?”

Kyllä.

”Taiteilijat kokevat usein hyväksi pitää etäisyyttä valtavirtakulttuuriin säilyttääkseen mahdollisuuden yksityiseen näkökulmaan”, Siltanen toteaa.

Hän esimerkiksi käy ostamassa kaksi kolme kirjaa Akateemisesta kirjakaupasta lauantaisin.

”Ihan vain tullakseni tietoiseksi siitä, mistä olen juuri nyt kiinnostunut. En välttämättä edes lukeakseni niitä.”

Otso Kantokorvella on omat trippinsä. Hänellä ei ole pankki- eikä visakorttia tai kauppaketjujen etukortteja. Siinäkin on kyse on tietoisesta valinnasta pysytellä järjestelmän ulkopuolella, ”säilyttää oma tarkkailupaikka maailmaan”.

”Luovuuden juuret ovat pienessä, salaisessa ja privaatissa, kukkapenkin ulkopuolella”, Siltanen selittää.

Hän uskoo, että me haemme myös luontaisesti ”kesyttämättömiä ja valloittamattomia alueita ja asioita, joissa hengelle riittää askaretta.”

Hänen mielestään myös Big Brother -ohjelman suosio perustuu katsojien haluun nähdä jotakin epärationaalista: ”Katsoja tuntee lohtua ja pornografista nautintoa nähdessään, kun joku Niko röyhtäisee tahattomasti tai tuijottaa toista puoli minuuttia ilman ajatusta.”

Hillitön kuluttaminen voi olla yhtä lailla ”lapsekas protesti vallalla olevaa rationaalisuutta”, sitä Alf Rehninkin tukahduttavaksi kokemaa järkevyyden kulttuuria vastaan.

Olkoonkin, että samaan aikaan raha seuraa valppaana salaisimpiakin projektejamme ja nappaa ne nopeasti taloudelliseen kiertoon, Siltala toteaa.


Kaikki suuretkin innovaatiot ovat olleet alussa underground-projekteja. Niitä ei ole tarkoitettu julkisuuteen, vaan ne ovat syntyneet ihmisen sisäisestä historiasta tai leikistä, jolla myöhemmin ymmärretään olevan laajempaa kantavuutta.

Siltasella on tästä esimerkkejä: ”Linus Torvalds loi Linux-tietokonejärjestelmän omaan käyttöönsä. Suuri innovaatio, Muumipeikko, sai alkunsa Tove Janssonin piirroksesta perheen kesäpaikan ulkohuussin seinään. Pientä peikkoa, jonka naamana on tissi, jossa on silmät ja korvat, ei ollut tarkoitettu tuotteeksi. Beatlesit halusivat olla Liverpoolin paras rautalankabändi.”

Siltanen määrittelee luovuuden orgaaniseksi tapahtumaksi, jonka ytimessä on prosessi. Se on verrattavissa siihen, miten vaikkapa puutarha tai metsä elävät. Siksi ei pitäisi uskotella, että kilpailutalous tuottaa suuria taiteilijoita.

”Toki Jari Tervoa voi brändätä entistä tervommaksi, mutta samalla häneltä riistetään mahdollisuudet arvaamattomuuteen ja vielä suurempaan onnistumiseen.”

Siltasella on vielä yksi syy siihen, miksi luovaa hulluutta kuulutetaan Suomessa.

”Vain itseensä uskova yhteiskunta synnyttää esteettisesti vahvaa ja vaarallista undergroundia. Mitä heikompi yhteiskunta on, sitä vähemmän se iskee kipinää. Jatkuva peilikuvan meikkaaminen ja kyttäys viestivät heiveröisyydestä.”

Menestyksen kyttäys kertoo ”kulttuurin lapsellistumisesta”, ja siinä media on Siltasen mukaan keskeinen tekijä.

”On helpompi tehdä ja myydä uutinen rahasummasta ja läpimurrosta kuin taiteesta. Ei valtamedia tätä nykyä taiteilijoissa arvostusta herätä, pelkoa kyllä, ja sekin kääntää taidetta sisään päin.”


Anu Kantola on huomannut, että taiteessa ja liikemaailmassa näkyy nuorten kolmekymppisten tekijöiden tulo.

Vielä 1800-luvulla taiteilijat liikkuivat, veivät töitään näytteille ulkomaille ja hakivat sieltä vaikutteita ilman, että kukaan puhui siitä kansallisena projektina.

”Nykynuorissa on samaa avoimuutta. He eivät purista suomalaisuutta tiukkaan muottiin tai ota itseään vakavasti. Heille suomalaisuus on hauska, kevyt ja hullu asia. Ei yhtenäisen brändin rakentamista, vaan elävä asia globaalissa maailmassa”, Kantola toteaa.

”Yritys rakentaa Suomesta kansallisesti kestävä homogeeninen valtio oli 1900-luvun juttu.”

Menneen maailman varjo on pitkä.

Haasteelliseksi nuorten tekijöiden tilanteen tekee se, että sodan varjossa varttuneet ovat vielä parikymmentä vuotta merkittävissä asemissa. 46-vuotias Kantola laskee myös oman Kekkosen maailmassa kasvaneen välisukupolvensa valtiokeskeisen järjestelmän kasvatiksi.

Myös Otso Kantokorpi on toiveikas: nuoret tekijät hakevat töissään yhteisöllisyyttä ja paikallisuutta. Se näkyy vaikkapa kolkkojen kaupunkitilojen muuttamisena kotoisiksi paikoiksi. Molemmat on tarkoitettu vastavoimiksi instituutioille ja suurille organisaatioille.

Taustalla ovat toisen ihmisen kaipuu ja toive paremmasta elämästä.

”Yhä useammat kokevat, että ne ovat ainoa pelastus tässä ahdistavassa maailmassa. Kuinka moni täällä on koulukiusattu, masentunut tai burnoutissa. Taide on myös reaktio pinnallistumiseen.”

Kantokorpi tarkentaa, ettei hän tarkoita mitään Minä rakastan sinua -inhimillisyystaidetta. Kaipuuta voi kuvata vaikka musta suorakulmio, kunhan siinä näkyy prosessin aitous.

Kantola innostuu: ”Vallankumoukset ovat aina alkaneet siitä, että yhteiskunnasta kiinnostuneet ihmiset kokoontuvat yhteen. Nyt vuorossa on nuori polvi, joka ei ole päässyt mukaan instituutioihin. He muodostavat yhteisöjä ja haastavat vanhan.