Suomalainen kirjoituskilpailu: Onko kansallisvaltiolla tulevaisuutta?

"Globalisaatio on jo kauan murentanut kansallisvaltion perustuksia kivi kiveltä."

Teksti
Mikael Kähkönen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Vuoden 2014 Suomalaisen kirjoituskilpailun teema oli Suomen ja suomalaisten tulevaisuus. Kustannusosakeyhtiö Otava ja Suomen Kuvalehti ovat olleet tukemassa kilpailua. Aloitteen kilpailun perustamisesta teki Suomen Kuvalehden edesmennyt päätoimittaja Mikko Pohtola. Kilpailun voitti Tommi Paavilaisen kirjoitus vanhoista sanonnoista, kolmannen palkinnon sai tämä Mikael Kähkösen kirjoitus.

Tunnen olevani suomalainen. Siksi tuntuu luonnolliselta ja turvalliseltakin asua valtiossa, jossa pimeät metsäpolut ja ankeat lähikaupat vilisevät juroja, saunovia, suoraselkäisiä suomalaisia. Kuulumme samaan, yhtenäiseen kansaan; olemme kuin sisaruksia. Meitä yhdistää jokin vaikeasti käsitettävä side. Se on ainakin osittain yhdistelmä historiallista ja kulttuurista perintöämme sekä suomen kieltä, joka on meille kuin ruumiinosa ja jonka avulla me aistimme kaikki tunnetilat tarkemmin kuin mikään huipputekninen laite. Meillä on yhteinen kansallisidentiteetti. Se auttaa meitä luottamaan ja ymmärtämään, ja siihen perustuu ajatus kansallisvaltiosta, jonka hallitsijat ja lainvalvojat ovat myös saman suuren perheen jäseniä. He ovat kuin rakastavat vanhempamme. Niin kuin mekin, he syövät mämmiä ja juovat maitoa ja silloin tällöin pulahtavat avantoon. Voin uskoa, että etuani ajetaan, koska valta on omalla kansallani – ainakin vielä jonkin aikaa.

Kansallisvaltiossa yksi kansa hallitsee suvereenisti. Vähemmistöt alistetaan ja niiden jäsenet sopeutetaan valtakulttuuriin. Kansallisvaltio nimittäin perustuu nationalismiin, jonka päämääränä on kansan itsemääräämisoikeus. Kansallisuusaate korostaa kansalle yhteistä historiaa, kulttuuria, arvomaailmaa ja kieltä, ja perinteitä vaalitaan tarkasti. Meillä Suomessakin on perinteikkäitä juhlia ja julkisia seremonioita, kuten itsenäisyyspäivän vastaanotto Presidentinlinnassa. Juhliin kutsutaan maamme parhaimmisto vakuuttamaan meidät siitä, kuinka ilmiömäinen kansa olemme. Totta kai ansaitsemme oman valtion, jossa saamme kieltää vaikka Surströmmingin, jos niin haluamme. Näin olemme muodostaneet kansallistunteen ja käsityksen itsestämme muusta maailmasta jokseenkin erillisenä yhteisönä. Suomalaiset pipopäät ovat silmissämme perustavanlaatuisesti erilaisia kuin Kanarian-matkalla tapaamamme juanit ja augustinat.

Tällainen yhden kansan valtio tuntuu varsinkin suomalaisesta äkkiseltään itsestäänselvyydeltä ja ehdottomalta ihanteelta. Se on kuin päämäärä, jota kohti valtioiden kehitys on aina kulkenut. Se on ikuinen, eikä koskaan sorru. Kuinka muuten muka voisi järkevästi jakaa kallisarvoista maanpintaa eri valtioille? Todellisuudessa kansallisvaltio on hyvin uusi keksintö. Edes niillä kuuluisilla muinaisilla roomalaisilla ei ollut kansalliskiihko puhjennut tällä tavoin kukkaan. Rooman valtakunta oli hyvin monikulttuurinen ja hajanainen, eikä imperiumia yhdistänyt juuri muu kuin se, että kaikki sen kansat vihasivat toisiaan. Myös keskiajan feodaalisessa järjestelmässä valtiot olivat kulttuurien tilkkutäkkejä, ja kuninkaat vaihtoivat läänejään naapurikuningaskunnan prinsessoihin harva se päivä, sillä alueiden merkitys oli vain taloudellinen ja sotilaallinen. Tunnesidettä ei ollut. Uuden ajan alussa kirjapainotaito alkoi vähitellen kerätä ja levittää kansojen kulttuuriperintöä, mutta valta oli vielä vuosisatoja yksinvaltiailla, jotka laajensivat alueitaan ahnaasti kulttuurirajoista piittaamatta.

Lopulta 1800-luvulla valtion kehitys nationalistien sanoin huipentui kansallisvaltioon. Erityisesti Euroopassa vanhoja valtioita pilkottiin ja yhdistettiin tarpeen mukaan. Valtionrajan toisella puolella puhuttiin nyt eri kieltä, laulettiin eri juomalauluja ja opetettiin erilaisia versioita sotatarinoista. Kansoille alettiin keksiä uusia, omaa kansaa ylistäviä seremonioita ja rakentaa mahtailevia monumentteja, joiden äärellä voitiin yhdessä muistella vastikään sanoitetun kansallishymnin sanoja. Nationalistit romantisoivat kuvaa kansasta ja rakensivat sen osittain hyvin keinotekoisesti, mutta se eittämättä toimi. Valtioista tuli sisäisesti vahvempia kuin koskaan ennen. Jopa Suomi, joka ennen oli ollut pelkkä heittopussi naapurivalloille, alkoi panna Kalevalan ja Saima-lehden voimilla kampoihin.