Somalihautajaiset Vantaalla: 300 saattoi Enon paratiisiin

SK:n arkistoista: Ali Veheliye oli Suomen somalien luotettu.
Kotimaa 26.12.2013 09:00
Somalialaissyntyisen Ali Veheliyen hautajaiset Honkanummen hautausmaalla Vantaalla lokakuussa 2012. © Markus Pentikäinen

Kun Ali Veheliyen arkku laskettiin hautaan Vantaalla tiistaina 16. lokakuuta, tiedettiin, että kaksi enkeliä oli jo odottamassa häntä.

Toinen enkeleistä ottaisi Alia kädestä, kun saattoväki lähtisi ja tulisi aivan hiljaista. Saattajat uskoivat, että enkeli olisi se, joka johdattaa kuolleet paratiisiin.

Ali ei voisi joutua helvettiin.

Paikalla oli yli 300 miestä. He olivat tulleet viidellä linja-autolla ja 30 henkilöautolla pääkaupunkiseudulta, Lohjalta, Turusta, Tampereelta ja Oulusta.

Iltapäivän aurinko oli jo matalalla. Viimeiset säteet siivilöityivät mäntyjen lomitse Honkanummen hautausmaan islamilaiseen osaan.

Miehet loivat hautaa umpeen. Kolme lapiollista maata, sitten vuoroon astui uusi mies.

Imaami oli jo puhunut mutta kysyi vielä, kantaako joku kaunaa Alia kohtaan. Olisi viimeinen mahdollisuus tasata tilit.

Vastaus oli hiljaisuus. Ali oli sujut kaikkien kanssa. Hänet tunnettiin lempinimellä: Abti-Ali, Eno-Ali.

Eno pääsee paratiisiin, veljet olivat siitä varmoja. Hän ehti viimeisinä hetkinään lausua sanat, jotka jokaisen muslimin kuuluu sanoa ennen kuolemaansa.
La ilaha illa Allah. Ei ole muuta Jumalaa kuin Allah.

Abdul ja Zahra, sukulaispoika ja -tyttö, voisivat todistaa sen. He olivat Enon vuoteen vieressä Marian sairaalassa.

Enon kurkussa rohisi, mutta yhtäkkiä hän yskäisi ja sanoi sanat.

Sitten hänen päänsä nytkähti tyynylle. Oli lauantai 13. lokakuuta kello 18.35.

 

Muistotilaisuus pidetään Kalkkihiekantiellä Vuosaaressa, Maley-siskon ja tämän puolison Mohamed Mohamudin kotona.

Ovi käy lakkaamatta. Läheisiä ystäviä on kymmeniä.

Miehet tulevat haudalta, naiset kotoa. Suomessa somalinaiset eivät osallistu hautausseremoniaan.

Rahimaullaah Abti-Ali. Olkoon Jumala armollinen Eno-Alille.

Naiset rukoilevat keittiössä ja makuuhuoneessa, miehet olohuoneessa ja toisessa makuuhuoneessa. Lattialle polvistuneina, Mekkaa kohti kumartaen.

Puheita ei pidetä. Imaamin lausumat sanat ovat tuoreena miesten mielissä: Jokainen, joka ei elä ihmisiksi, joutuu helvettiin.

Helvetissä on seitsemän huonetta. Ensimmäinen kylmä, viimeinen pätsiäkin tulisempi.

Myös paratiisissa on erilaisia huoneita.

”Ottakoon Jumala Enon kirkkaimpaan huoneeseensa”, Maley rukoilee ja nyplää sormillaan tusbahia, laskinta.

Maley oli Enolle enemmän äiti kuin sisko. Eno kutsuikin häntä äidiksi.

Kuusitoistavuotiaana Maley lupasi isälleen, että pitää Enosta huolta, kun vanhemmat ovat kuolleet. Eno oli tuolloin 5-vuotias, viisilapsisen perheen kuopus. Isä kuoli saman päivän iltana, äiti kaksi vuotta myöhemmin.

Eno muutti Maleyn ja Mohamedin luo Mogadishuun. Siellä perheen lapset alkoivat kutsua häntä Enoksi. Ja lopulta hänen oikea nimensä, Ali Veheliye, unohtui.

Vieno kanelin, kardemumman ja neilikan tuoksu täyttää huoneiston. Sukulaistytöt kantavat tarjottimia, joilla on vihreää salaattia, sitruunaviipaleita, banaanin puolikkaita, maustettua riisiä, kasvishöystöä, uunissa haudutettua lammasta ja tulista kastiketta.

He laskevat tarjottimet lattialle, ja vieraat istuvat niiden ympärillä viiden kuuden hengen ryhmissä. He syövät käsin, perinteiseen tapaan.

Maley ei saa nielaistua palaakaan.

 

Joskus Maleysta tuntui, että Enolla on kolmas silmä.

Hän näki, jos Maley oli allapäin.

Silloin Eno saattoi ehdottaa, että he lähtisivät käymään Wargaadhissa, vaikka sinne oli Mogadishusta 300 kilometrin matka.

Kuoppainen hiekkatie seuraili Intian valtameren rantaa. Eno väänsi harmaan Chevroletin rattia väistääkseen pahimmat montut. Maley istui hänen vieressään.

Elettiin 1970-lukua.

Eno oli autonkuljettajana tuberkuloosisairaalassa, jonka suomalaiset olivat rakentaneet Mogadishuun. Hän kyyditsi sairaalan linja-autolla työntekijöitä ja huolsi autot. Eno oli luotettava työntekijä ja sai lainata työnantajan Chevroletia vapaapäivinään. Auto oli Enon ylpeys, yksi kaupungin hienoimmista.

Matka Wargaadhiin kesti kahdeksankin tuntia. Usein oli jo pimeää, kun Eno ja Maley olivat perillä.

He rakastivat Wargaadhin rauhaa. Kumpuileva hiekkaerämaa ympäröi kaupunkia. Paikoin oli vihreämpää.

Eno ja Maley olivat viettäneet lapsuutensa Wargaadhin lähellä, matalien piikkipensaiden ja akasioiden täplittämässä Abaajin kylässä. Sinne, aavikon punaiseen hiekkaan, oli haudattu myös heidän vanhempansa.

Eno tunsi tienoot. Lapsena hän oli paimentanut perheen karjaa: kameleita, lehmiä, vuohia, lampaita. Eno oli ollut erämaassa yksin. Matkaa lähimmälle juottopaikalle oli useita kilometrejä.

Kuivuuden nälkiinnyttämät villieläimet, leijonat, hyeenat ja sakaalit, vaanivat karjaa. Kotiin oli ehdittävä ennen pimeän laskeutumista.

Kun lähiseudun lähteet ehtyivät, perhe kokosi vähäiset tavaransa, ja lähti eläinten kanssa etsimään vettä.

 

Vielä 1970-luvun alussa Mogadishu oli pieni ja viihtyisä merenrantakaupunki. Klaanit kävivät taisteluja laidunmaasta, mutta ne eivät yltäneet pääkaupunkiin asti.

Enon mielestä Mogadishu oli maanpäällinen paratiisi. ”Liian hyvä ollakseen totta”, hänellä oli tapana sanoa.

Eurooppalaiset turistit, varsinkin italialaiset, tulivat nauttimaan entisen siirtomaansa auringosta, sileistä hiekkarannoista ja Mogadishun kosmopoliittisesta ilmapiiristä.

Rantaravintoloiden tarjoilijat puhuivat italiaa, ja kahviloissa tarjoiltiin cappuccinoa. Joskus Enokin teki keikkatöitä ravintoloissa ja sai ylimääräistä rahaa.

Eno nautti elämästä, rahaa kului monenlaisiin huvituksiin. Yleensä Eno oli liikkeellä parhaan ystävänsä Jaman kanssa.

Kantapaikassaan Bar Nationalissa Eno ja Jama joivat teetä, pureskelivat khatia ja pelasivat korttia. Eno oli hyvä myös dominossa. Jos hän hävisi, hän vaati uutta peliä. Miehet huvittivat toisiaan kertomalla tarinoita. Enon tarinat perustuivat usein tositapahtumiin ja sisälsivät opetuksen.

Mogadishun maine kiiri, ja sinne alkoi virrata väkeä Somalian maaseudulta. Tulijat puhuivat eri kieltä, ja heillä oli eri tavat.

Sotilasdiktaattori Siad Barre sekoitti pakkaa siirrättämällä ihmisiä pohjoisesta etelään ja etelästä pohjoiseen. Ristiriidat klaanien välillä kärjistyivät. Enää ei taisteltu laidunmaasta vaan maan herruudesta. Lopulta tilanne riistäytyi käsistä.

 

Maley säpsähtää. Hän on istunut ääneti, kun muut naiset ovat puhuneet. Hän menee keittiöön.

Punainen verho erottaa keittiön olohuoneesta. Sama verho jakaa miesten ja naisten maailman.

”Täyttäkää lisää tarjottimia. Kukaan ei saa poistua nälkäisenä”, Maley opastaa tyttöjä.

”Ottakaa lisää, syökää”, hän kehottaa olohuoneessa istuvia miehiä.

”Maistuuko?” hän kysyy naisilta.

Maley tekee kaikkensa kätkeäkseen väsymyksensä. Hänen puhelimensa on soinut lähes lakkaamatta siitä lähtien kun Eno kuoli.

Mogadishun sukulaiset ovat ihmetelleet, eikö Maley saa Enoa ollenkaan hautaan. Eno olisi pitänyt haudata jo sunnuntaina, ei tänään tiistaina. Maley on rikkonut yhden vuorokauden sääntöä, eikä Jumala katso sellaista hyvällä. Läsnäolijat kyllä ymmärtävät, sillä he tuntevat Suomen viranomaiset.

Maley on vääntänyt kättä myös muistotilaisuuden järjestämisestä. Yleensä muistotilaisuus järjestetään Somaliassa. Maleyn veli oli jo lähdössä teurastamaan kahta kamelia, mutta Maley piti päänsä.

Samana iltana, kun Eno kuoli, hän tilasi kolme halal-lammasta tutulta lihakauppiaalta Itäkeskuksesta.

Ruokaa valmistettiin neljässä taloudessa. Sitä riittää vieraille mukaan laitettavaksi.

 

Enon poikamieselämä päättyi, kun hän tapasi Kalin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Nuoripari asettui asumaan Maleyn perheen taloon. Se sijaitsi Karaan kaupunginosassa reilun kilometrin päässä Mogadishun ydinkeskustasta.
Yhdeksän kuukautta myöhemmin Kali synnytti pojan, Mohamedin.

Aina perjantaisin Eno vei Mohamedin merenrantaan uimaan, lennättämään leijoja ja pelaamaan jalkapalloa. Mukaan tuli Abdul, Maleyn poika. Suosituin uimaranta oli Liido. Se sijaitsi lähimpänä kaupungin keskustaa ja oli turvallinen – sitä ympäröi haiverkko. Mutta usein se oli niin täynnä, että heidän oli ajettava Chevroletilla kaukaisemmille rannoille.

Eno opetti Mohamedin ja Abdulin uimaan. Säännöt olivat tiukat: vettä sai olla vain napaan asti, sen syvemmälle pojat eivät saaneet mennä. Eno itse ui pitkälle aaltojen taakse.
Pojat ihailivat Enon muhkeita lihaksia. Illalla Eno koukisti kätensä, ja Mohamed ja Abdul ottivat hauiksista kiinni ja vetivät leukaa.

Eno valvoi, että pojat nukkuivat päiväunet kello 14:n lounaan jälkeen. ”Kun syötte vatsat täyteen ja nukutte päälle päiväunet, kasvatte isoiksi ja vahvoiksi”, hän sanoi.
Enon sana oli laki. Jos asia ei mennyt perille heti, rangaistus odotti. Hänen kanssaan ei neuvoteltu.

Mutta lapsi ei tuonut onnea Enon ja Kalin suhteeseen. Eräänä päivänä Kali lähti – ja otti pojan mukaansa. Abdul ja Mohamed pysyivät silti ystävinä.
Maley oli vihainen Enolle. Jos hän olisi saanut vihiä erosta, hän olisi pakottanut parin jatkamaan yhdessä.

 

Klaanien vihanpito laajeni sisällissodaksi.

1980-luvun lopussa kansa halusi eroon sotilasdiktaattori Siad Barresta, ja klaanit ottivat yhteen Barren joukkojen kanssa. Mogadishu muuttui veriseksi sotatantereeksi.

Vuonna 1991 Barre pakeni Somaliasta, mutta vielä ei ollut selvää, kuka johtaisi Mogadishua. Toimivaa keskushallintoa ei ollut, ja sota klaanien välillä kärjistyi entisestään. Yli 50 000 ihmistä kuoli.

Aina kun taistelut kiihtyivät, Maleyn perhe pakeni maaseudulle sukulaisten luo. Maleyn puoliso sulki lihakauppansa. Maley pakkasi kasseihin ruokaa, astioita ja vähän vaatteita.
Syyskuussa 1991 tilanne oli kaoottinen. Raskaasti aseistetut nuoret miehet tulittivat silmittömästi toisiaan. Taisteluja käytiin myös Maleyn kotikadulla. Kukaan ei ollut turvassa.

Lähtö tapahtui nopeasti. Maley luuli, että Enokin lähti, mutta hän jäikin Mogadishuun. Hän halusi suojella vanhimman veljen autokorjaamoa ryöstelijöiltä.

Joissakin asioissa Eno oli jääräpää. Ehkä hän piti itseään haavoittumattomana.

Eno ja kymmenen muuta matkustajaa istuivat pick-upin lavalla, kun sinkomies sai auton tähtäimeensä.

Puolet matkustajista kuoli heti. Enokin luuli kuolevansa. Kranaatin sirpaleet lävistivät hänen selkänsä ja repivät vatsaa. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi.

Enon klaanin sairaala oli liian kaukana, toisella puolella kaupunkia. Mutta paikalle osui lääkäri, joka sattui olemaan Enon hyvä ystävä, vaikka kuului vihollisklaaniin.

Vain muutama viikko aikaisemmin Eno oli pelastanut lääkärin hengen maaseudulla Mogadishun lähellä. Hän oli sanonut klaaninsa sotilaille, että lääkäri oli hänelle kuin veli, ja nämä olivat säästäneet tämän. Eno vihasi klaanijärjestelmää.

Nyt lääkäri toimitti Enon sairaalaan, luovutti hänelle verta ja kehotti henkilökuntaa hoitamaan Enoa kuin veljeään.

Sukulaistyttö löysi Enon sairaalasta ja toimitti tiedon Maleylle.

Eno oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin.

Maley istui Enon vuoteen vieressä neljä päivää ja neljä yötä. Yön pitkinä tunteina hän teki päätöksen. He lähtisivät Somaliasta. Minne tahansa, missä Eno voitaisiin parantaa.

He päätyivät Tansaniaan. Eno, Maley, Abdul ja Zahra, Maleyn vanhimman pojan tytär.

Kaksi vuotta myöhemmin, loppuvuonna 1993, he tulivat Suomeen. Tansaniassa Eno oli ollut sairaalassa koko ajan. Helsinki-Vantaan lentoasemalla häntä odotti ambulanssi.

Oli perjantai 12. marraskuuta, maa oli musta. Mutta yön aikana satoi lunta.

Aamulla sairaalassa Abdul ja Zahra ihmettelivät, kuka voi olla niin rikas, että voi maalauttaa koko kaupungin kerralla valkoiseksi.

Enolla oli tähänkin selitys: ”Tässä maassa on jäähdytysjärjestelmä.”

 

Kun Zahra katsoo Maleyta, tämä painaa päänsä alas. Ikään kuin se estäisi muistoja nousemasta mieleen.

Zahra oli Enon lemmikki. Hän on piilottanut kaikki Enoa esittävät valokuvat, jotta isoäiti ei näkisi niitä ja murtuisi. Rakkaimman kuvan Zahra on piilottanut kaappiin huiviensa ja vaatteidensa väliin.

Valokuvassa Eno istuu pyörätuolissa Malmin sairaalan aulassa suuren joulukuusen edessä. Talvi on hänen ensimmäisensä Suomessa. Hän on laihtunut olemattomaksi, ja hänen lihaksensa ovat kuihtuneet. Katse on hämillinen.

Halvaantumista seurasi joukko muita sairauksia, mutta pahin oli hermosärky. Silti Eno kieltäytyi särkylääkkeistä, ne olivat myrkkyä. Eno ei uskonut lääkäreihin eikä pitänyt sairaaloista. Hän uskoi vain itseensä. Kun särky yltyi sietämättömäksi, hän hakkasi nyrkillä tunnottomia reisiään.

Maley nuhteli Enoa, mutta siitä seurasi vain riitaa.

”Allah on antanut minulle tällaisen elämän, kiitetty olkoon Allah”, Eno sanoi.

Enon suurin haave oli, että hän saisi poikansa Mohamedin Suomeen. Hän toivoi, että Mohamed voisi käydä täällä koulua ja opiskella itselleen ammatin, kuten serkkunsa Abdul.
”Sinä tulet tänne hoitamaan minua”, Enolla oli tapana sanoa Mohamedille puhelimessa.

Illan yksinäisinä tunteina hän nauhoitti vanhalla magnetofonilla havaintojaan Suomesta ja lähetti kasetit Mohamedille. Kun poika tietäisi, mihin oli tulossa, hänen olisi helpompi kotiutua. Tuttujen mukana Eno lähetti Mohamedille vaatteita ja rahaa.

Eno ja Maley rukoilivat joka päivä yhdessä, ettei Mohamed liittyisi sotajoukkoihin. Vanhat miehet kulkivat värväämässä nuoria ja jopa lapsia lupaamalla heille rahaa. Eno avusti Mogadishussa asuvien sisarustensa lapsia, jotta nämä eivät tarttuisi värvärien syötteihin.

Kun taistelut Mogadishussa kiihtyivät, Mohamed muutti isänsä kehotuksesta rauhallisempaan Beledweynen kaupunkiin lähelle Etiopian rajaa. Mutta pian taistelut levisivät sinnekin.
Enon suunnitelmat etenivät. Mohamed tulisi Suomeen, ja Kali myös. Äiti ja poika olivat jo Tansaniassa, Dar es Salaamissa, mistä heidän oli määrä lentää Helsinkiin. Eno menisi heitä kentälle vastaan.

Mohamed oli seitsemäntoista. Syksy 1998 oli jo pitkällä. Eno ei ollut nähnyt poikaansa neljään vuoteen.

Soitto tuli Maleyn vanhimmalta tyttäreltä Hawolta. Hän oli matkustanut Mohamedin ja Kalin kanssa Tansaniaan.

Puhelimessa Hawo kertoi, että Mohamed oli sairastunut malariaan. Hän oli taistellut tautia vastaan koko nuoren kehonsa voimalla, mutta lopulta kuumetauti oli häntä sitkeämpi. Mohamed oli menehtynyt hetki sitten, pää Hawon sylissä.

Poika oli kuollut.

Eno murtui.

Kali palasi Somaliaan.

”Allah antoi minulle pojan ja Allah vei minulta pojan”, Eno toisteli. ”Se oli Allahin tahto.”

Vain lähimmät näkivät hänen tuskansa. Monet eivät edes tienneet, että hän oli ollut naimisissa ja hänellä oli ollut poika.

Nekin, jotka tiesivät, välttivät puhumasta siitä hänen kuullensa.

 

Eno oli aina viihtynyt lasten ja nuorten seurassa, mutta nyt hänen Vuosaaren kaksiostaan tuli nuorisotalo.

Missä ikinä Eno liikkuikin, hän hakeutui juttelemaan somalinuorten kanssa. Nuoret luottivat häneen. Eno ei tuominnut eikä rangaissut heitä, vaan kuunteli ja opasti. Hän ymmärsi, että he asuivat nyt Suomessa, eivät Somaliassa.

Enon ovet olivat auki. Eri-ikäisiä poikia tuli ja meni. Nuorimmille Eno tarinoi omasta lapsuudestaan. Pojat istuivat henkeään pidätellen, kun hän kertoi paimenessa kohtaamistaan villieläimistä, viekkaista sakaaleista, punasilmäisistä leijonista ja Joharinjoen arvaamattomista virtahevoista.

Monet Enon tarinoista pohjautuivat kansansatuihin. Niillä hän tutustutti pojat Somalian historiaan ja kulttuuriin.

Isompien poikien kanssa Eno puhui autoista, ne olivat hänelle edelleen kaikki kaikessa. Jos joku pojista olisi halunnut perustaa autokorjaamon, Eno olisi kouluttanut hänet. Enon tarvitsi vain panna sormensa pakoputken päähän ja haistaa, niin hän jo tiesi, missä vika oli.

Usein nuoret tulivat Enon luokse vain viettämään aikaa. He pelasivat tietokoneillaan ja chattailivat ulkomailla asuvien sukulaistensa ja ystäviensä kanssa. Yksi nuorista osti Enollekin tietokoneen, jotta tämä voisi lukea somalinkielisiä lehtiä. Alkuinnostuksen jälkeen tietokone siirtyi koristeeksi kirjahyllyyn.

Eno oli oppinut lukemaan ja kirjoittamaan koraanikoulussa. Hän puhui auttavasti suomea, mutta vieraalla kielellä kirjoittaminen oli hänelle vaikeaa. Asioidessaan virastoissa ja sairaalassa hän käytti nuoria ystäviään tulkkeinaan.

Sota oli jättänyt jälkensä moniin nuoriin. Eno teki töitä pitääkseen heidät kaidalla tiellä ja onnistuikin usein. Hän tapasi myös rikollisia nuoria, joita somaliyhteisö karttoi.
Enolla riitti neuvoja naisasioissakin.

”Naiset ovat vaikeita, keksivät kaikkea”, hän sanoi. ”Kun tulee riita, on parasta lähteä nopeasti pois. Lyödä ei saa, vaikka naisilla on taipumus saada miehet lyömään.”

Enon luo tuli myös aikuisia miehiä. He olivat käyttäytyneet huonosti ja saaneet vaimoiltaan lähtöpassit. Eno antoi miehille yösijan, rauhoitteli – ja puhutteli. Kun mies oli ymmärtänyt, että asiat on ratkaistava puhumalla, Eno soitti vaimolle. Hän kertoi tilanteen ja kysyi, voiko mies tulla kotiin.

Kun vanhoja miehiä tuli Enon luokse, pojista tuli hiljaisia, vaikka Eno sanoi heille, ettei vanhoja tarvitse pelätä. Hän oli itsekin jo harmaapäinen. Miesten kanssa Eno pelasi korttia ja dominoa.

 

Eräänä iltana ovikello soi taas.

Eno meni avaamaan ja löysi ovelta Jaman, parhaan ystävänsä Mogadishun ajoilta.

Kun Jama näki Enon pyörätuolissa, häneltä pääsi itku. Puhuttavaa oli niin paljon, että Jama jäi yöksi.

Eno ja Jama olivat jälleen erottamattomat. He tapasivat kerran pari viikossa, Enon luona tai Rastilan Sema-baarissa. Siellä he saivat pelata korttia kenenkään häiritsemättä.

Enon voitontahto ei ollut helpottanut, mutta hän ei pelannut koskaan rahasta. Raha ei merkinnyt hänelle mitään. Hän jakoi pois valtiolta saamansa rahat niille, jotka sitä kipeämmin tarvitsivat. Hän oli niin antelias, että ylitti joskus rajansa. Mutta Maley piti hänestä huolta silloinkin, pani Zahran viemään hänelle ruokaa. Illallisen Eno söi aina Maleyn luona.

Pelatessaan Eno ja Jama muistelivat nuoruutensa Mogadishua ja suunnittelivat paluuta.

Mogadishu oli heidän kadotettu paratiisinsa. Siellä he olivat eläneet parhaat vuotensa, ja vain he muistivat oikean Mogadishun.

 

Kun Eno sai moottoroidun pyörätuolin, elämä aukesi hänelle uudestaan. Hän oli vapaa kulkemaan ja saattoi osallistua somaliyhteisön arkeen. Hänen tarvitsi vain painaa nappia, ja tuoli vei hänet minne hän halusi.

Hän rullasi pitkin Leikosaarentietä, kurvasi Pauligin aukion kohdalta vasemmalle ja huristi oikotietä K-Citymarketin kahvilaan. Jos Sittarissa ei ollut juttuseuraa, hän jatkoi kulman taakse kauppakeskus Kolumbukseen. Hesburgerissa hän söi edullisimman hampurilaisaterian – ja sai illalla Maleylta nuhteita roskaruoasta.

Vuosaaresta hän pääsi metrolla Itäkeskukseen. Tuttuja löytyi viimeistään Bar Berberasta, kahvilasta, joka sijaitsi vanhan kauppakeskuksen toisessa kerroksessa.

Itäkeskuksessa oli myös somalien pitämiä kauppoja, kaksi ruokalaa ja moskeija. Eno kävi moskeijassa, jos sattui olemaan kahvilassa rukoushetken koittaessa.

Somalien keskuudessa Bar Berbera tunnettiin nimellä Mudulka. Mudulka on Enon klaanin nimi, mutta Eno iloitsi siitä, että Suomessa klaaneilla ei ollut ristiriitoja. Norjassa ja Ruotsissakin klaanien yhteenotot olivat vaatineet jopa kuolonuhreja.

Jos Eno kuuli, että joku uusi tulija uhitteli klaani-nimellään, hän puhutteli tätä kovasanaisesti: ”Somalian ongelmia ei pidä tuoda Suomeen. Täällä sinä olet pelkästään somali.”

Mudulkan teessä maistuivat inkivääri, kardemumma ja kaneli. Eno lisäsi kuppiinsa vielä monta lusikallista sokeria. Hän oli perso makealle. Lapsena hän söi salaa perheen sokeria ja jakoi kallista herkkua naapureiden lapsille. Ampullaankin Eno lusikoi sokeria – ja lorautti öljyä. Maley keitti sitä hänelle punaisista pavuista ja maissista. Ampulla oli Enon lempiruokaa.

Mudulkassa miehet katsoivat televisiosta Englannin liigan jalkapallo-otteluita tai uutisia. Niitä seurattiin Somalian televisiosta, Al-Jazeera-kanavalta ja BBC:ltä. Eno oli aina ajan tasalla Somalian asioista. Tietojaan hän tarkensi suvulta, joka asui yhä Somaliassa. Kahvilassa oli hyvä tasata tiedot.

Somalian sisällissota oli vuosia sitten muuttunut hallituksen ja islamistien väliseksi taisteluksi. Viime vuonna oli koettu pahin kuivuus kuuteenkymmeneen vuoteen. Apua olisi ollut saatavilla, mutta ääri-islamilainen al-Shahab-liike oli estänyt järjestöjen ruokakuljetukset maaseudulle. Sadat tuhannet ihmiset olivat paenneet nälkää ja sotaa avustusleireille.

Eno vihasi al-Shahabia. Hän ei jaksanut olla kovin toiveikas maansa tulevaisuudesta.

”Media antaa Somaliasta liian myönteisen kuvan”, hän sanoi usein kahvilassa. ”Raa’asta sisällissodasta on pitkä matka rauhaan.”

Hänellä oli selvä käsitys syyllisistä: klaanijärjestelmä, sitä hyväkseen käyttäneet siirtomaavallat, sotilasdiktaattori Siad Barre ja lopulta ääri-islamilaisten nousu.

 

Toisinaan Eno puhui päiväkausia pelkästään Mogadishusta.

Hän suunnitteli paluuta ja sitä, kuinka rakentaisi itselleen uuden elämän. Menisi naimisiin ja saisi lapsia.

Hän muisteli kaihoten Mogadishun rantoja. Aurinko paistoi vuoden jokaisena päivänä, ja hiekkakin kasvoi hedelmiä. Kodin puutarhassa vesimelonit paisuivat silmissä ja sitruunapuu kukki. Kun aurinko oli korkeimmillaan, suuri puu tarjosi varjon.

Hän muisti läheisen basaarin äänet, jotka kantoivat pihalle. Ja sen, kuinka hän illalla viimeiseksi kuunteli, kun nousuvesi löi kaupungin rantapaasiin.

Mutta Enon terveys heikkeni jatkuvasti, ja se sitoi hänet Suomeen. Mogadishun moukaroiduilla kaduilla ei ajettaisi pyörätuolilla.

Eno olisi halunnut tulla haudatuksi kotimaahansa, kuten jokainen vanha somali.

Suomessa somaleilla ei ole omaa hautausmaata, ja joillakin paikkakunnilla islaminuskoisiin suhtaudutaan vieroksuen; hautapaikka ei ole itsestäänselvyys. Vantaan Honkanummella islaminuskoisille on oma osasto.

 

Maley katoaa taas keittiöön, ja kohta sukulaistytöt tulevat keräämään tyhjät tarjottimet lattioilta.

Jälkiruokana on maustettua kahvia, pikkuleipiä ja korvapuusteja. Maley katsoo pikkuleipätarjotinta; Eno olisi tyhjentänyt sen hetkessä.

Mogadishun suku on päättänyt muistella Enoa, tämän kahta veljeä ja isää muslimien suuressa Id-juhlassa tulevana perjantaina. Eno oli rakas siksikin, että hän avusti sukulaisia niin paljon.

Vain muutama päivä aikaisemmin Eno ja Maley olivat miettineet, miten voisivat järjestää Mohamed-veljensä orvoksi jääneiden lasten toimentulon.

”Sodankin kanssa voi elää, mutta ei ilman vettä”, Eno oli sanonut.

Niinpä he olivat päättäneet rakennuttaa lapsille kaivon, jotta nämä voisivat myydä vettä.

”Siihen kaivoon asennetaan sähköpumppu”, Eno oli suunnitellut. Hän oli aikonut lähteä itse rakennuttamaan kaivoa.

Sitä varten hän oli jo jättänyt passihakemuksenkin ulkomaalaispoliisille. Siihen asti hän oli kieltäytynyt hakemasta Suomen kansalaisuutta.

”Mihin minä tarvitsen Suomen passia? Minähän palaan Somaliaan”, hän oli sanonut.

Nyt hän arveli sen helpottavan matkustamista.

 

Ihmiset lähtevät muistotilaisuudesta yksi toisensa jälkeen. Niille, jotka eivät päässeet paikalle, Maley lähettää ruokaa vieraiden mukana.

”Vielä perjantai-iltana Eno istui tuossa syömässä meidän kanssa”, Abdul sanoo.

Maley oli valmistanut lammaspataa. Eno lusikoi lautasen täyteen riisiä ja otti lihaa vain vähän. Eno rakasti riisiä mutta vihasi perunoita. Kahvin hän joi nimikkomukistaan, kuten yleensä.

Pelitoverit hoputtivat häntä jo kotiin, mutta Eno valitti päänsärkyä.

Seuraavana aamuna kotisairaanhoitaja löysi hänet lattialle tuupertuneena. Ambulanssi vei Enon Marian sairaalaan. Siellä hänen päästään otettiin magneettikuva. Siitä näkyi, että aivojen verenvuoto oli laaja-alainen. Sitä ei voisi leikata.

Kun lopun hetki tuli, paikalla olivat vain Abdul ja Zahra. Hetkeä aikaisemmin vuoteen vieressä oli ollut koko lähisuku.

He palasivat rukoilemaan Enon ruumiin viereen. Maley silitti Enon hiuksia. Abdul pesi ruumiin veljensä Abukarin kanssa.

Enon kasvot olivat tyynet. Hän oli 62-vuotias, valmis jättämään maallisen elämänsä.

 

Hautajaisten jälkeisenä perjantaina Maleyn lapset lähtivät koteihinsa Hollantiin, Britanniaan ja Ruotsiin.

Ennen lähtöä perhe kokoontui vielä yhteiselle aterialle.

Kaikki tehtävä oli tehty. Enon asunto oli tyhjennetty ja siivottu, jäämistö jaettu. Fida-lähetystorin auto oli hakenut Enon vähäiset huonekalut ja vaatteet. Abdul oli ottanut muistoksi Enon kromiset avaimenperät ja rannekellon, Zahra pelikortit ja dominopelin, Maley salkun.

Illallisen jälkeen he avasivat salkun.

Siellä oli kopio passihakemuksesta, rikkinäisiä Seiko-kelloja ja valokuva-albumi.

Yhdessä kuvassa oli Mohamed, Enon poika. Toisessa Enon ja Maleyn vanhin veli, Mohamed hänkin. Kolmannessa oli Eno itse. Hän poseerasi suomalaisten työkavereidensa kanssa vammaisten työkeskuksessa Korsossa. Kuvassa Eno oli onnellinen. Hän tunsi, että oli hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Työkeskuksessa hän kokosi pistorasioita ja korjasi sähkölaitteita.

Allah ei ollut antanut Enolle helppoa elämää, mutta Eno oli ollut tyytyväinen.

Maley sanoi sen ensimmäisenä: he rakennuttaisivat Somaliaan Enon nimeä kantavan kaivon.

Kaivo tehtäisiin jonnekin Mogadishun ja Wargaadhin välille, ja sen vesi olisi ilmaista kaikille.

Juttua varten on haastateltu Ali Veheliyen perheen lisäksi seitsemää hänen Suomessa asuvaa ystäväänsä.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 50/2012.