SK:n arkistoista: Lehmät pois Aapisesta! Kun suomalaiset muuttivat kaupunkeihin, tunteet kuohuivat

Suomi kävi läpi valtavan rakennemuutoksen 1950-luvulta alkaen. Huolestumisen aihetta tarjosivat niin täyttyvät kaupungit kuin tyhjenevä maaseutu.
Kasvavat kaupungit tarjosivat uuden ja kiinnostavan juttuaiheen vuonna 1957.
Kasvavat kaupungit tarjosivat uuden ja kiinnostavan juttuaiheen vuonna 1957.

Aapisessa oli vakava ongelma, kirjoitti Osmo A. Wiio Suomen Kuvalehdessä vuonna 1964. Hän oli kiinnittänyt huomiota ensin oman lapsensa Aapiseen, tyrmistynyt ja hankkinut käsiinsä toisen.

Sama ongelma siinäkin: kirjan kuvitukset ja tekstit sijoittuivat maaseudulle.

Ei kaupunkiympäristöä. Ei lapselle tuttuja junia, autoja tai laivoja. Sen sijaan: lehmiä, kanoja ja ankkoja.

Kirjoittaja oli laskenut maatilan eläimiin liittyvät maininnat ja verrannut niitä kulkuneuvojen lukumäärään. Tulos oli selvä. Maaseudun eläimet jyräsivät. Lapselle tuttu elinympäristö puuttui.

”Lehmää hän ei ole nähnyt kuin auton ikkunasta”, Wiio kirjoitti lapsestaan.

Kirjoittajan mielestä kaupunkilaislapselle haluttiin valinnoilla osoittaa, että lapsen oma elinympäristö ei ollut yhtä hyvä kuin maaseutu. Lisäksi teosten ”punaisena lankana” kulki maatalouselinkeino, vaikka se Wiion mukaan kosketti enää pientä osaa suomalaisista. Neljä kymmenestä suomalaisesta asui kaupungeissa.

Helsingin Hämeentie ja Tampereen tehtaiden piiput kuuluivat yhtälailla isänmaahan kuin mökit ja järvetkin, Wiio kirjoitti.

Hänestä tuli myöhemmin kansanedustaja ja Helsingin yliopiston viestinnän professori.

 

Yhteiskunnallisten aiheiden käsittely lisääntyi Suomen Kuvalehdessä 1950-luvulla ja 1960-luvulla, samalla esimerkiksi viihteellisten uutisten ja matkakertomusten määrät vähenivät.

Yksi isoimmista yhteiskunnallisista muutoksista oli talouden rakennemuutos. Se mylläsi koko Suomen vuosisadan puolivälissä. Maaseudun työvoimalle koituneista ongelmista voi lukea muun muassa tästä Unilukkari-nimimerkin kirjoituksesta vuodelta 1954.

Julkinen sana on nyt kohta miespolven jauhanut yhtä ja samaa mälliä: maaseudun ja kaupungin välisten suhteiden kehitystä”, valitti toinen nimetön kirjoittaja Suomen Kuvalehdessä vuonna 1955.

Kukaan ei tiedä kuka lyö ja ketä, hän jatkoi.

Kirjoittaja ei onnekseen tiennyt, että keskustelu jatkuisi vielä pitkään. Sitä käytiin laidasta laitaan.

Kaupungit uudenlaisena elinympäristönä herättivät mielipiteitä. Samoin esikaupungit olivat uutta. Suomen Kuvalehti esitteli kehityskulkua vuonna 1957 jutussa, jonka otsikko kuului ”Kasvakaa vain, Helsinki, Turku ja Tampere”.

Samalla vuosikymmenellä alkoi myös ilmestyä entistä enemmän huolestuneita juttuja maaseudusta. Syrjäiset seudut olivat jäämässä kehityksestä ja autioituivat.

Suomen Kuvalehti yritti herätellä lukijoita muistamaan niukoissa oloissa elävät.

Lisäksi 1970-luvun alussa lehti julkaisi juttusarjaa, jossa maaherrat saivat kukin vuorollaan kehua omaa lääniään sydämensä kyllyydestä (lue esimerkiksi Keski-Suomen kehut tästä).

 

ERityisen paljon mielipiteitä kirvotti läpi vuosikymmenten pääkaupunki ja sen kehitys.

Helsingin ”suurkaupungistumisesta” oli 1920- ja 1930-luvuilla intoiltu. Sen jälkeen kehityksestä oli hetken huolestuttu ja 1950-luvilta alkaen pääkaupungin asema nousi lehden sivuilla satunnaisesti esiin.

Slummejako Helsinkiin? Suomen Kuvalehti kysyi vuonna 1953.

Vaara on hyvin lähellä, lehti kirjoitti. Kaikkihan tunsivat Kallion ja Sörnäisten kaupunginosat. Vuotta aiemmin Hämeentielle rakennettua taloa lehti käytti esimerkkinä ”vavahduttavasta” näystä, jota vastaan nyt ”taisteltiin”.

Artikkelin yhteydessä oli myös lyhyt kuvaus kirjoittajan ystävästä, josta käytettiin vain nimeä Jokinen. Ystävä ei ollut ymmärtänyt hankkia omakotitaloa tarpeeksi aikaisin, vaan asui vaimonsa ja parin lasten (Matti, Kalle ja Pikku-Terttuli) kanssa 36 neliömetrin asunnossa. Vastoinkäymisten jälken Jokinen kuitenkin onnekseen sai oman tontin yhdeksän kilometrin päästä Helsingin keskustasta ja vihdoin tyytyväisyys ”loisti koko perheen kasvoilta”.

Helsingin slummiutumisesta ja Jokisesta voi lukea täältä.

Lukijoille kävi myös selväksi, että esimerkiksi lehden toimittaja Arto Paasilinna suhtautui maan suurimpaan kaupunkiin penseästi, vaikkakin huumorilla.

Helsinki ei ole aurinkoinen kaupunki. Sen yleispiirre on täyteen rakennetun suurkaupungin ynseä harmaus”, hän kirjoitti.

Paasilinna laittoi pääkaupungin ikävän luonteen piikkiin muutakin. Esimerkiksi sen, että kun hän oli edellisenä vuonna sairastellut, häntä oli kohdeltu ”kuin teuraaksi myytyä härkää” eli terveydenhuollon henkilökunta oli ottanut hänestä laboratorionäytteitä.

Kaupunki tuntui Paasilinnan mukaansa katalalta paikalta. Hän itse oli kotoisin Kittilästä.

 

Vähitellen kaupunki kävi suomalaisille yhä tutmmaksi ympäristöksi. Vastakkainasettelu toisaalta hälveni ja toisaalta pysyi.

Muuttuvaan ympäristöön tutustuttiin myös muun muassa reportaasimaisella otteella (esimerksi tutkimalla kasvavaa maanalaista Helsinkiä), ei vain maaseudun vastakohtana.

Vuonna 1983 Suomen Kuvalehti julkaisi reportaasin maatalousnäyttelystä. Perinteisestä tapahtumasta oli muodostunut kaupunkilaisille mahdollisuus ”palata juurilleen”, niin kuin lehti kirjoitti. Maataloudella tienaaville tarjolla oli elinkeinon kannalta merkittävää uutta tietoa, kaupukilaisille ”sirkusta”.

Jutusta näkyy jaottelu kaupunkilaisin ja maalaisiin, mutta tunnelma on sopuisa.

Kaikki jonottavat käristemakkaraa ja ”rakkaudella tehtyä broileria”, ja väkeä kerääntyy katsomaan sekarotuisten koirien kauneuskilpailua.

Joukossa on kaunottaria ja kulkureita. Yksi näyttää ihan mäyräkoiran ja dobermannin jälkeläiseltä, voiko se olla mahdollista?

Kaikki SK:n maaseutua ja kaupunkia käsittelevät jutut, samoin kuin jokaisen SK:n numeron vuodesta 1916 löydät SK:n digiarkistosta. Arkisto on SK:n digitilaajien vapaasti luettavissa.

 

Jutussa on käytetty lähteenä teosta Vesa Vares ja Sakari Siltala: Sanan ja kuvan vuosisata – Suomen Kuvalehti 1916-2016 (Otava).