SK:n arkistoista: Aluksi laskettiin kirosanoja, mutta lopulta Väinö Linna kelpasi kaapin päälle – SK lämpeni kansalliskirjailijalle hitaasti

100 vuotta sitten syntyneen kirjailijan sotilaita pidettiin alkuun liian hyvinä sotimaan. Linnan kuolemaa vuonna SK muisteli jo 12-sivuisella liitteellä.
Kotimaa 27.12.2020 08:28
Näin Suomen Kuvalehti muisteli Tuntemattoman Sotilaan julkaisun 50-vuotispäivänä.
Näin Suomen Kuvalehti muisteli Tuntemattoman Sotilaan julkaisun 50-vuotispäivänä.

Suomen Kuvalehti oli alkuun varovainen nuoren, julkisuuteen nousseen kirjailijan suhteen. Jatkosodan päättymisestä oli kymmenen vuotta, sotaa muisteltiin lehden sivuilla patriotismin ja runebergiläisyyden hengissä.

Väinö Linnan  Tuntematon sotilas julkaistiin joulumarkkinoille vuonna 1954, eikä romaanin sotakuvaus varsinaisesti vastannut lehden linjaa.

Kuukautta myöhemmin, tammikuussa 1955 hänet esiteltiin kolmen sivun jutussa Suomen Kuvalehden lukijoille: ”Tuntematon Väinö Linna – sotilas ja työmies.

Linna oli 34-vuotias ja teki edelleen päivät töitä Finlaysonin tehtaalla. Kirjailija esitteli itsensä lisäksi toimittajalle henkilöhahmojaan, esimerkiksi sotilaan nimeltä Hietanen ja selitti, miten näki luomansa hahmon isänmaallisuuden.

Suurelle yleisölle niin Hietanen kuin kirjailijakin olivat vielä vieraita, mutta Linnan romaani oli ehtinyt saada jo muissa lehdissä tuohtuneita kritiikkejä.

Haastattelijoita ”tuntui olevan tulossa”, niin kuin kirjailija sanoi SK:n jutussa.

Suomen Kuvalehden jutussa Linna näyttäytyi maltillisena kirjoittajana, joka ei varsinaisesti haastanut isänmaallisuutta vai toi siihen uuden, rivitason ääneen.

Keskustelu Linnasta kuitenkin jatkui muissa lehdissä ja muutama kuukausi myöhemmin Suomen Kuvalehtikin antoi palstatilaa kenraalimajuri evp. V.H. Vainion kirjoitukselle.

Vainio oli tyytymätön melkein kaikkeen: siihen että Tuntemattoman sotilaan käännösoikeudet oli myyty jo ulkomaille, Linna vaikutti vieroksuvan isänmaallisuutta ”ällöttävänä” ja romaani halveerasi sekä upseeristoa että lottia.

Sotilaat taas olivat kirjassa liian hyviä sotimaan. Lehdon ja Hietasen olisi pitänyt Vainion mukaan todenmukaisemmassa kirjassa hiippailla käpykaartiin, eikä pysytellä komppaniansa mukana.

Vainio kirjoitti myös laskeneensa kaikki Linnan romaanin kirosanat (224 kappaletta, ”hittolaa” hän ei laskenut kiroiluksi).

Lopuksi Vainio ilmoitti, että hän ei halua olla ”mikään ahlqvist”, mutta kysyi, että ei kai Linnan romaania nyt tosissaan oltu nostamassa Kiven Seitsemän veljeksen rinnallen kansalliseksi monumentiksi.

 

NELJÄ VUOTTA myöhemmin ilmestyi ensimmäinen osa Täällä Pohjantähden alla -trilogiasta. Ja toinen osa vuonna 1960 ja kolmas 1962.

Enää Linna ei ollut vain sodan tulkitsija, vaan koko suomalaisen lähihistorian.

Linna nousi Suomen Kuvalehden sivuilla vuoden 1918 tärkeäksi sanoittajaksi, vaikka hänen kommenttinsa eivät täysin istuneet lehden omaan henkeen 1950- ja 1960-luvuilla. Lehti piti kiinni useassa jutussa (esimerkiksi SK 7/1961) ajatuksesta, että sisällissota oli jo taakse jäänyttä historiaa, eikä tapahtunut vaikuttanut enää millään tavalla suomalaiseen yhteiskuntaan.

Linnalle soviteltiin suorastaan historioitsijan viittaa, vaikka häneltä oli julkaistu vain kaunokirjallisuutta.

SK seurasi Linnan vierailuja ulkomaille, tekemällä esimerkiksi reportaasin hänen matkastaan Neuvostoliittoon.

Linna ompi Jumalamme”, Suomen Kuvalehti otsikoi raisusti, kun kirjailija sai Täällä Pohjantähden alla -trilogista Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon.

Hänet esitettiin jutussa rentona ja itsevarmana miehenä, joka imeskeli haastattelussa pillisavukettaan.

Linnasta oli tullut lehdelle selvästi positiivinen julkkis.

 

Marraskuussa 1970 Linnan saama kansainvälisesti saama huomio nostettiin kanteen asti:Le Monden toimittaja haastatteli suomeksi suomalaista kirjailijaa.” Ranskalaisten kiinnostuksesta haluttiin ottaa kaikki ilo irti.

Kirjailija pääsi lehden sivuilla laveasti pohtimaan sitä, miten hän voi samaan aikaan olla leimallisesti kansallinen kirjailija ja kuitenkin kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Hän oli kiivennyt ja päässyt tukevasti kansankunnan kaapin päälle.

Tuntemattomasta sotilaasta taas oli tullut suomalainen instituutio, jonka julkaisun 15-vuotispäivä noteerattiin lehdessä samalla painoarvolla kuin talvisodan päättyminen.

Linna sai vuonna 1984 aivoveritulpan ja vetäytyi tämän jälkeen julkisuudesta. Kun Väinö Linna kuoli huhtikuussa 1991, Suomen Kuvalehti julkaisi hänestä kokonaisen 12-sivuisen muistoliitteen.

Myöhemmin Linnaan ja hänen tuotantoonsa on palattu lehden sivulla useasti.

Vuonna 1997 Tuntemattoman sotilaan etsittiin vastinpareja henkilöhahmoille muualta maailmankirjallisuudesta.

Ja taas, kun Tuntemattoman sotilaan julkaisusta tuli vuonna 2004 täyteen 50 vuotta, Linna oli SK:n kannessa. Kirjaa ja Linnan elämää käsiteltiin kahdeksan sivun verran.

Arkistolähteiden ja yksityisen kirjeenvaihdon kautta Väinö Linnasta on tuotu esiin vuosien saatossa myös uusia piirteitä. Kuten tässä blogikirjoituksessa, joka kuvaa sitä miten kiihkeästi kirjailija taivutteli kustantamoa rahoittamaan työskentelyään jo uransa alussa. Jos rahaa ei tulisi, Linna lupasi nostaa sitä pankista ”dynamiittishekillä”.

Kirjoitus on julkaistu tänä vuonna, kun Väinö Linnan syntymästä tulee kuluneeksi 100 vuotta. Lisää Linnasta Karo Hämäläisen Kirjailijan päiväkirja -blogissa täällä ja täällä.

Kaikki SK:n Väinö Linnaa käsittelevät jutut, samoin kuin jokaisen SK:n numeron vuodesta 1916 löydät SK:n digiarkistosta. Arkisto on SK:n digitilaajien vapaasti luettavissa.

 

Jutussa on käytetty lähteenä teosta Vesa Vares ja Sakari Siltala: Sanan ja kuvan vuosisata – Suomen Kuvalehti 1916-2016 (Otava).