Onnen maassa

historia

Kesällä 1939 aurinko helli Suomea. Helsingin olympiakisat lähestyivät. Mutta hymyjen taakse kätkeytyi huoli.

Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Denise Bellon
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aurinko helotti punaisen tiilimurskan yllä.

Helsingin stadionilla taivalsi kymmenen juoksijan letka. Kolme kellomiestä seisoi maaliviivalla, kymmenentuhatta katsojaa huusi lisää vauhtia.

Oli perjantai-ilta, 16. kesäkuuta 1939.

Kilpailusta oli kohistu etukäteen. Nyt rikottaisiin 5 000 metrin maailmanennätys. Ei yhden juoksijan näytöksenä, vaan yhteispelillä.

Olympiavoittaja Ilmari Salminen määräsi alkuvauhdin. Pian vetovuoron otti Kauko Pekuri.

Sää oli kysymysmerkki. Oliko ilma liian lämmin, rata liian kuiva?

Joukko repesi puolivälissä, vauhti painoi jaloissa. Mutta ei Taisto Mäkeä. Kierros kierrokselta hän karkasi yleisön pauhatessa.

Maalinauha katkesi ajassa 14.08,08. Uusi ME-tulos! Vanha ennätys parani yli kahdeksan sekuntia.

Mäestä odotettiin juoksijakuningas Paavo Nurmen seuraajaa.

 

ME-juoksija Taisto Mäki valmistautui kilpailuun Helsingin stadionilla.
ME-juoksija Taisto Mäki valmistautui kilpailuun Helsingin stadionilla.
Suomessa naiset äänestivät vaaleissa ja kävivät palkkatöissä.
Suomessa naiset äänestivät vaaleissa ja kävivät palkkatöissä.

Suomelle, urheilun suurvallalle, ennustettiin 20–25 mitalia.

Kesällä 1939 Helsinki huokui olympiahenkeä.

Kaupunki oli yhtä rakennustyömaata. Stadionia laajennettiin, velodromia rakennettiin, kisakylän taloja nousi harjakorkeuteen. Pallokenttää kunnostettiin, maata kynnettiin hevosvetoisin auroin.

Kisatoimistossa otettiin lippuvarauksia vastaan ja julisteita lähettiin ympäri maailmaa.

Vuoden 1940 kesäolympialaisiin oli reilu vuosi.

Aikaa ei ollut hukattavaksi. Helsingin isännyys oli järjestynyt pikahälytyksellä; Tokio oli luopunut Japanin ja Kiinan sodan takia.

Kisahuumaa nostatettiin. Äänilevyillä soi Olympian kuumeessa -humppa. Teatterisaleihin oli tulossa Avoveteen, elokuva mestarijuoksijasta. Arpoja, laseja, nenäliinoja – kaikkea mahdollista myytiin olympiarenkailla.

Urheilujärjestöt SVUL ja TUL olivat haudanneet riitansa. Porvari- ja työläisurheilijat mahtuivat ensi kerran samaan maajoukkueeseen.

Suomelle, urheilun suurvallalle, ennustettiin 20–25 mitalia.

Kirkkaimpana tähtenä loisti 28-vuotias Taisto Mäki. Lapsena orvoksi jäänyt, luonnonlahjakkuus urheilijana. Hankkinut voimaa tarpomalla suolla monot jalassa.

Suomen Urheilulehti kuvasi tummakiharaista juoksijaa ”nuoreksi jumalaksi”.

”Katsokaa Taisto Mäen valkoisina hohtavia hampaita, aurinkoisia kasvoja ja valoisaa katsetta. Eikö niissä aukea täysi elämisen riemu, elämisen nautinto?”

Mäkeä kutsuttiin Rekolan paimenpojaksi. Hän antoi kasvot hymyilevälle kansalle.

 

Totta kai hän muistaa Taisto Mäen!

Aira Samulin seisoo pihanurmikolla Adidaksen lenkkikengissä. Silmiä peittävät Pradan aurinkolasit, kädessä roikkuu Louis Vuittonin laukku.

Samulin on 92-vuotias. Kesäkuussa 1939 hän oli 12-vuotias koulutyttö.

Viininpunaiseksi maalatut kynnet osoittavat muistokiveä. Se on omistettu nyrkkeilijä Sten Suviolle, Berliinin 1936 kisojen olympiavoittajalle. ”Stepa” oli Airan setä.

Ammattilaiseksi siirtyneellä Suviolla ei ollut asiaa Helsingin olympialaisiin. Silti hän oli tuon ajan julkkis Viipurissa.

”Kaupunki oli haljeta ylpeydestä. Stepa oli Viipurin pamaus!”

Muistokiveä vastapäätä on näköispatsas. Graniittiin on ikuistettu Viktor Suvio, Airan isä.

”Viki” oli rajavartioston vartiopäällikkö Suojärvellä Raja-Karjalassa. Urheilumies hänkin. Hiihti, suunnisti ja ampui pokaaleja sotilaskilpailuissa.

Hiihtokipinä tarttui tyttäreen. Kiväärilläkin hän ampui kerran, kahdeksanvuotiaana.

”Isä oli mestariampuja. Mulla oli sama silmä.”

 

Aira Samulinin elämä on kietoutunut kahteen Hyrsylän mutkaan.

Täällä, Lohjan Nummella, hän emännöi matkailutilaa. Vieraille tarjotaan ruusukupeista tummaa Juhla Mokkaa ja tuoretta kanelipullaa. Ja Samulinin puhe, 45 minuuttia.

Tänä vuonna turistibusseja saapuu sata.

Rajan takana Hyrsylän mutka oli isän asemapaikka. Alue oli kartalla erikoinen uloke, joka työntyi keskelle Neuvostoliittoa. Siellä, rajan piirittämänä, Aira syntyi, varttui ja kävi kansakoulun.

”Se oli valtio valtiossa.”

Rajalla oli omat säännöt. Pääsiäisnoidiksi ei pukeuduttu, sillä naamiovaatteet oli kielletty. Ei ollut lupa hiiskua, milloin rajajääkäri-isä lähti ja tuli. Yhtä salaisia olivat punaiseksi leimatut paperit.

Vartiopäällikön sähkötön asunto oli pieni, keittiö ja kammari. Seinän takana rajavartijat yöpyivät kerrossängyissä. Suviot ja sotilaat olivat kuin yhtä perhettä. Aina joku soitti viulua tai sahaa.

Aira ja pikkusisko Inkeri esiintyivät juhlissa.

”Me tanssittiin, laulettiin ja tehtiin näytelmiä sotilaille.”

Vartiopäällikön tukikohta vaihtui taajaan Hyrsylän mutkassa. Kesällä 1939 perhe asui Kotajärven kylässä. Aira vietti viimeistä lapsuuden suvea. Syksyllä alkaisi oppikoulu, jota isä oli suosittanut.

Lomalla ei laiskoteltu. Pitkäksi venähtänyt Aira pesi lattioita, hankasi hirsiseiniä ja harjasi mattoja. Huviksi riitti, kun pelattiin pesäpalloa rajavartioiden kanssa.

Sotilasperheessä ei säästetty vitsaa. Hyviä tapoja opetettiin, vanhempia puhuteltiin kolmannessa persoonassa.

Syrjäisellä rajaseudulla Suviot olivat ainoa luterilainen perhe. Ortodoksit rukoilivat tšasounissa ja viettivät praasniekkaa. Aira näki kaikkialla köyhyyttä – resuisia lapsia, likaisia mökkejä, vaatimatonta ruokaa.

Viktor Suviolla, valtion virkamiehellä, oli varastossa jauhoja, riisiä ja omenamarmeladia.

”Piti olla hissun kissun siitä, miten hyvin meillä meni.”

”Olimme niin outoja lintuja.”

 

Kesällä 1939 Helsinki kylpi auringon lämmössä.
Kesällä 1939 Helsinki kylpi auringon lämmössä.
Puru pöllysi, kun paidattomat miehet sahasivat koivua.
Puru pöllysi, kun paidattomat miehet sahasivat koivua.

Kesällä 1939 Kalle Päätalo parkkasi pöllejä.

Kuorimarauta heilui vinhaan Taivalkoskella, Koillismaan kairassa. Parkkuulanssien kuningas, 19-vuotiasta metsätyömiestä kehuttiin. Päivässä pinoa kertyi vähintään kahdeksan mottia.

Mielen sumat olivat vihdoin lauenneet. Häpeä oli ollut nujertaa niin monet kerrat.

Isän mielisairaus oli ajanut perheen kerjuulle ja kunnaneläteiksi; jauhoja oli haettu lupalapuilla. Silti Kallella oli aina nälkä. Isännät irvailivat hänen pohjattomalle ruokahalulleen.

Nyt isä oli terve, omaa rahaa Raamatun välissä ja pöydässä makkaraa, kahvia ja korppuja.

Enää Kallioniemen talossa ei särvitty haisevaa, hapatettua särkeä.

Lyhyet jalat ja pitkä selkä. Päätalon poika oli kuin tehty ruumiilliseen työhön. Naisiin vanttera vartalo ei vedonnut. Ei etenkään, kun silmät olivat kierot ja ärrä sorisi.

Mutta tuona suvena savottajätkä pääsi saatille, aittaan asti.

Varakkaat helsinkiläiset ostivat jääkaappeja ja autoja, matkustivat Unkarin kylpylöihin.

Luonto rytmitti eloa selkosilla.

Keväisin Päätalo uitti tukkeja, alkukesästä kuori pöllejä. Sitten heinäntekoa isännille. Loppukesästä hän kaivoi metsäojia ja harvensi taimikoita.

Taivalkosken puut uitettiin Iijokea pitkin merelle, josta ne hinattiin Oulun tehtaille. Sahatavaraa ja sanomalehtipaperia seilasi maailmalle.

Vihreä kulta oli luonut vaurautta pieneen pohjoiseen maahan.

Kesällä 1939 varakkaat helsinkiläiset ostivat jääkaappeja ja autoja, matkustivat Unkarin kylpylöihin tai New Yorkin maailmannäyttelyyn.

Päätalolle äärilaita oli Oulu. Pääsi elokuviin ja sai ostaa uuden puvun. Tupakkaan ei markkoja kulunut. Vain vähän meni viinaan, kiertävien lentojätkien turmioon.

Kotona ei ollut radiota, Kaleva tilattiin. Ja Suomen Kuvalehti, jonka poika oli kinunnut isältään.

Uutisia puitiin iltanuotiolla, kun jätkät keittivät rasvaista jankkia. Tuona kesänä väiteltiin Saksasta. Valtaisiko Adolf Hitler Itävallan ja Tšekkoslovakian jälkeen Puolan? Jos uusi maailmanpalo syttyisi, voittaisiko Saksa tällä kertaa?

Päätalon vaatteisiin aatteet eivät tarttuneet.

Ei suojeluskuntalaiseksi, ei edes lisämuonan takia. Ei korpikommunistiksi, ei etuja lakoilla hankittu. Ei lestadiolaiseksi, ei pyytämään syntejään anteeksi hurmoksellisissa seuroissa.

Hulluutta lähenevä työnteko oli ainoa ideologia, jota hän tunnusti.

Isän harmiksi poika ei luopunut lempiharrastuksestaan, kirjoittamisesta. Kesäiltaisin kynä savusi rakkauskertomuksia ja luontotarinoita viikkolehtiin. Kaikki kirjoitukset hylättiin.

Oli sentään Nuori Voima -lehti, joka arvosteli tekstit. Palaute rohkaisi, vahvisti kutsumusta.

Päätalo halusi kirjailijaksi, kaupunkilaisammattiin.

 

Makuuhuoneen seinille on ripustettu ainoat esineet rajan takaa – valokuvat.

”Pelastin ne viime hetkellä.”

Aira Samulin osoittaa itseään, kymmenvuotiasta tyttöä lottanukke sylissään. Tuossa on isä karhuturkissaan, tuossa perheen sotilaskoirat Poju ja Orpo.

Äidistä on kuva kesältä 1939.

Anna-Liisa Suvio istuu soutuveneen perätuhdolla, avonainen gramofoni sylissään.

”Äitiä ihailtiin. Ketään muuta ei kutsuttu rouvaksi.”

Hän eli erämaassa kuin kaupunkilainen. Sipaisi huulipunaa, käytti korkokenkiä, pukeutui leninkeihin. Osti kangasta, josta ompeli tyttärilleen mekkoja.

Kesän kohokohtia olivat vierailut Viipurissa, Pohjolan Pariisissa.

Kaupungissa sorisi kielten sekamelska. Airan mummokin, rautatieaseman sentraalisantra, puhui neljää kieltä. Sukulaisnaiset istuivat Espilän fiinissä ravintolassa ja polttivat Klubi 7:ää.

”Me oltiin Viipurissa kuin mannekiineja äidin vaatteissa.”

”Hän oli hemmetin hyvä. Olisi voinut olla muotialalla kuten minä myöhemmin.”

Äiti ja tytär haaveilivat muutosta Viipuriin. Rouva Suvio rakasti operettia ja balettia. Hän oli ihaillut edesmennyttä, venäläistä ballerinaa Anna Pavlovaa.

Toisinaan hän kuvitteli itsensä Pavlovaksi, tähtitanssijaksi.

”Äiti oli oikukas ja vähän hysteerinen.”

Mielenterveys ailahteli. Välillä iloinen, välillä synkkä. Hän katosi fantasioihin. Kerran myös oikeassa elämässä – loikkasi Neuvostoliittoon. Aira oli peloissaan. Puhuttiin rajan kirosta; itänaapuriin eksynyt saatettiin ampua vakoojana.

Anna-Liisa Suvio pääsi takaisin, näyttävän palautusoperaation jälkeen.

”Epäilen että äiti taisi tehdä vähän show’ta.”

 

Heinäkuun lopulla 1939 Tukholmassa oteltiin Ruotsi-maaottelu. Taisto Mäki leikitteli voiton 10 000 metrillä. Aivan kuin hän olisi juosta jolkuttanut harjoituksessa.

Katsomossa istunut diplomaatti nautti maaottelusta.

”(–) hyvin hauskat. Suomi voitti”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Lähettiläs Juho Kusti Paasikivi työskenteli yötä myöten. Luki kansainvälisiä sanomalehtiä, piti päiväkirjaa, edusti illallisilla ja tapasi politiikan sisäpiiriläisiä.

Ainoa harrastus oli kävely. Strandvägenin rantakatua lenkki kulki Östermalmille tai Skansenille.

Päivä maaottelun jälkeen, 29. heinäkuuta, Paasikivi merkitsi ylös: ”Mannerheim soitti minulle ja söimme päivällisen Operakellarissa. Puhuimme politiikkaa.”

Paasikivi herkutteli mielellään tuoreella kalalla, ja hienoravintola oli kuulu keittiöstään. Ja siellä sai olla rauhassa.

Lounaalla oli yksi aihe: Suomen kohtalo.

 

Paasikivi oli 68-vuotias ikämies. Entinen poliitikko ja pankinjohtaja oli ajatellut kirjoittaa muistelmat, kun kutsu kävi lähettilääksi Tukholmaan.

Suomi pyrki lähentymään Ruotsia. Jossain tulevaisuudessa siinsi puolustusliitto.

Kesällä 1939 kansainvälinen tilanne kiristyi. Jos sota syttyisi, Neuvostoliitto tai Saksa valtaisi miehittämättömän Ahvenanmaan. Suomi halusi linnoittaa ja puolustaa saarta Ruotsin kanssa.

Neuvostoliitto oli estänyt linnoitusaikeen Kansainliitossa.

Paasikivi oli käärmeissään. Jo keväällä päiväkirjaan oli ilmestynyt purkaus: ”Asiallisesti meidän asema ei ole suuresti toisenlainen kuin se oli Aleksanteri II:n aikana.”

Natsi-Saksa hamusi uusia alueita, Lebensraumia. Vastavedoksi Neuvostoliitto neuvotteli Englannin ja Ranskan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksesta.

Venäjäntaitoinen Paasikivi tunsi Venäjän olot ja politiikan vuosikymmenien ajalta.

Hän pelkäsi neuvostojohtoa, bolševikkeja.

Merkintä päiväkirjasta: ”(- -) valittavana on kaksi pahaa: joko Euroopan bolshevoituminen tai Saksan ylivalta Euroopassa. Viime mainittu on parempi.”

Pienten maiden kohtalo suretti. Pelkkiä pelinappuloita suurvaltojen šakkilaudalla. Demokratiat eivät olleet diktatuureja jalompia. Tehohurskaita ja lurjusmaisia, Paasikivi haukkui englantilaiset.

Suomessa oli valittu keskellä kesää uusi eduskunta. Punamulta, hallituspohja, oli vahvistunut. Kiistellä nyt näin vakavana aikana maataloustuista, Paasikivi oli päivitellyt vaalitaistoa.

Elokuun 5. päivä Tukholman-lähettiläs kirjoitti pitkän kirjeen valtiovarainministeri Väinö Tannerille.

”Minun mielestäni on enemmän mahdollisuuksia sodan kuin rauhan puolella (- -).”

 

Kirjailija, Nobel-ehdokas F. E. Sillanpää istui lapsenlapsi sylissään.
Kirjailija, Nobel-ehdokas F. E. Sillanpää istui lapsenlapsi sylissään.

Ranskalainen kuvareportteri Denise Bellon tallensi urbaania Helsinkiä ja janosi henkilökuvia.

Helsingin satamaan astui kiharatukkainen brunetti. Selässä roikkui reppu, vyötäröllä Rolleiflex, saksalainen kamera.

Elokuun lempeä aurinko helli Denise Bellonia.

Match-lehti oli lähettänyt kuvareportterin pohjoiseen. Ranskassa tiedettiin, että Suomi oli pieni, demokraattinen maa. Ja urheilukansa, joka järjestäisi kohta olympialaiset.

Stadionilla Bellon löysi etsimeen Taisto Mäen. Ennätysjuoksija valmistautui taas uuteen kilpailuun.

Valokuviin tallentui urbaani Helsinki, kasvava ja kehittyvä pääkaupunki.

Isännät esittelivät vieraalle arkkitehtuuria, funktionalismin uusimpia saavutuksia. Stadionin tornia, Malmin lentoasemaa, Postitaloa, Tilkan sotilassairaalaa.

Mutta Bellon janosi henkilökuvia, ihmisiä.

Sikaria tuprutteleva säveltäjä Jean Sibelius, kirjailija, tuore Nobel-ehdokas Frans Emil Sillanpää lapsenlapsi sylissään. Myös vallan kammarien ovet avautuivat. Filmille valottuivat presidentti ja pääministeri puolisoineen.

Aikanaan Match otsikoi ensimmäisen jutun: ”Onnen maata johtaa rehti porvaristo.”

Bellon oli 37-vuotias eronnut yksinhuoltaja, kahden teini-ikäisen tyttären äiti. Porvariperheen kasvatti, joka pyöri Pariisissa vasemmistolaisten intellektuellien seurassa.

Femme libre, häntä kuvattiin. Vapaa ja itsenäinen ranskatar.

Suomessa Bellonia kiehtoivat juuri naiset, tavalliset työläisnaiset. Rakennustyömaiden tiilenkantajat, torien myyjät, raitiovaunujen rahastajat, yleisten saunojen kylpijät ja kylvettäjät.

Hän tuli lähelle, rajasi, tarkensi ja laukaisi.

”Kaikista maailman maisemista”, hän tapasi sanoa, ”kiinnostavimmat ovat ihmisen kasvot.”

 

Stadionin 72 metriin kohoava torni oli suosittu vierailukohde.
Stadionin 72 metriin kohoava torni oli suosittu vierailukohde.
Helsingin uusi Postitalo henki modernia arkkitehtuuria, funktionalismia.
Helsingin uusi Postitalo henki modernia arkkitehtuuria, funktionalismia.

Elokuun alussa 1939 Helsingin Sanomat uutisoi Tampereelta: Suuri rottasota alkaa syksyllä.

Pian lehti raportoi ”Kannaksen sodasta”.

Suomi järjesti Viipurin lähistöllä 7.–12.8. rauhan ajan suurimmat sotaharjoitukset. Valkoiset vastaan keltaiset: 20 000 miestä, yli 30 junaa, 1,3 miljoonaa paukkupatruunaa.

Helteen kuivattamilta teiltä nousi kaikkialle tunkeutuva hieno pöly.

Harjoitusta seurasi myös Denise Bellon. Täälläkin ahersi naisia, lottia harmaissa puvuissaan. He muonittivat ja möivät kenttäkaupoista jäätelöä ja limonadia.

Sotilaat nauroivat, lotat hymyilivät Bellonille. Kun kuvattavat eivät katsoneet linssiin, ilmeet olivat vakavia ja mietteliäitä.

Syttyykö sota sittenkin?

Jos syttyy, tempaistaanko Suomi taisteluihin?

Maan ylin johto oli rauhoitellut. Puolueeton Suomi ei ollut ketään vastaan, ei kenenkään puolesta.

Viipurin sotilaskatselmuksessa Bellon kuvasi ratsastavan, joukkoja tarkastavan Carl Gustaf Mannerheimin.

Marsalkka, puolustusneuvoston puheenjohtaja lausui lehdistölle:

”Haaveilija, joka on elänyt ikuisen rauhan uskossa, alkaa havahtua ja ymmärtää 20. vuosisataa sen koko brutaalissa todellisuudessa.”

 

Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim tarkasti joukot sotaharjoituksen päätteeksi.
Marsalkka Carl Gustaf Mannerheim tarkasti joukot sotaharjoituksen päätteeksi.
Lotta valmisti ruokaa hevosvetoisella kenttäkeittimellä.
Lotta valmisti ruokaa hevosvetoisella kenttäkeittimellä.

”Haaveilija, joka on elänyt ikuisen rauhan uskossa, alkaa havahtua.”

Hyrsylän mutkan lipputangossa liehuu Rajavartiolaitoksen viiri.

Aira Samulin johdattaa Wanhan Langin taloon. Täällä on hänen elämäntyönsä. Julisteita tanssi- ja muotiesityksistä, antiikkisia pehmonalleja ja leikkikaluja, pieni lotta- ja Mannerheim-museo.

Äiti Anna-Liisa Suvio oli lääkintälotta, aina auttamassa sairaita.

Raja-Karjalan sopukassa ei ollut lääkäriä eikä kätilöä, ei sairaalaa eikä apteekkia. Jos lapsi sairastui vakavasti, ennuste oli huono. Kuolema ei valikoinut köyhiä ja rikkaita.

Suvion perheeseen oli syntynyt viidessä vuodessa viisi lasta.

”Kaksi tyttöä jäi elämään, kolme poikaa kuoli.”

Elokuussa 1939 äiti oli taas raskaana. Maailmalta kuului kummia. Veriviholliset Neuvostoliitto ja Saksa olivat solmineet hyökkäämättömyyssopimuksen.

Suviolla luettiin suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehteä. Radiota ei ollut, vain rajavartioston puhelin. Arki soljui vanhoissa uomissa.

”Isä ei koskaan pelotellut lapsia sodalla. Se olisi ollut typeryyttä, herrajumala!”

Ikivanhoissa karjalalaiskylissä kukoisti taikausko. Tuona suvena idästä vyöryi valtavia pilviä, kuin lumihuippuisia vuoria. Linnut käyttäytyivät oudosti.

Sodan enteitä, päiviteltiin.

Samulin ehti asua Hyrsylän mutkassa 12 vuotta.

”Aina siellä puhuttiin sodasta. Ihmiset tiesivät, että se ryssä tulee joku päivä.”

 

Talvisota syttyi 30.11.1939.

Anna-Liisa Suvio tyttärineen ehti paeta viimeisellä evakkojunalla. Iso osa Hyrsylän mutkan siviileistä jäi sotavangeiksi. Viktor Suvio kaatui jatkosodassa.

Taisto Mäki juoksi syyskuussa 10 000 metriä alle puolen tunnin, ensimmäisenä ihmisenä maailmassa. Mäen lupaava ura katkesi sotavuosiin, Helsingin 1940 olympiakisat peruttiin.

Kalle Päätalo näki syyskesästä unen; hän oli haavoittunut sirpaleesta, muu perhe menehtynyt. Vapaaehtoisena talvisotaan lähtenyt Päätalo haavoittui Kiestingissä jatkosodan aikana.

J. K. Paasikivi palasi Tukholmasta Suomen pääneuvottelijaksi, kun Moskova vaati alueluovutuksia. Neuvottelut katkesivat tuloksettomina. Talvisodan sytyttyä Paasikivestä tuli salkuton ministeri, jatkosodan jälkeen pääministeri ja 1946 Suomen 7. presidentti.

Suomen-matkan jälkeen Denise Bellon lähti reportaasimatkalle Ranskan Länsi-Afrikkaan. Sotavuosina 1942–44 hän luopui tilapäisesti työnteosta ja omistautui uudessa avioliitossa syntyneelle poikavauvalleen.

 

 

Lähteet: Suomen Urheilumuseo; Helge Nygren: Olympiatuli, joka sammui sodan tuuliin; Ritva Ylönen: Kalle Päätalo. Kirjailijan elämä; Kalle Päätalo: Loimujen aikaan; Sauli Miettinen: Uskomaton Aira Samulin; J. K. Paasikiven päiväkirjat 1934–1939: ”Ei pienillä ole mitään turvaa”; Denise Bellon: Onnen maa, Suomi elokuussa 1939; Sini Sovijärven dokumentti (Yle Teema 2008): Kaksi naista ja kamera.