”Seikkailijoille on eri ammatit”

Kotimaa 8.11.2007 07:47

SK 49/1991 esitteli kahdeksan eri ammatinharjoittajaa lentokapteenista hierojaan ja veturinkuljettajaan.

”Liikennelentäminen on nykyisessä muodossaan niin uusi asia, että ihmiset liittävät siihen monenlaisia, eksoottisiakin mielikuvia. Tämä on kuitenkin raakaa työtä siinä kuin mikä muu tahansa. Seikkailijoita varten on eri ammatit”, liikennelentäjä, lentokapteeni Kalevi Halonen, 46, sanoo.

Hän arvelee, että useimmat ihmiset pitävät kaikkea lentämistä samanlaisena, vaikka erot ovat huomattavia. Pienkoneella, sotilaskoneella tai suurella reittikoneelle liikennöiminen on Halosen mukaan aivan erilaista. On makuasia, mitä tapaa pitää toista parempana.

Halonen on entinen sotilaslentäjä, joka on työskennellyt Finnairilla vuodesta 1972 lähtien. Tällä hetkellä hän ”ajaa” Suomen ja Euroopan reiteillä MD 80-konetyypillä.

”Työssä vaihtelevuus on luonteenomaista. Kapteeni voi lentää useita eri reittejä saman päivän aikana. Reittiverkossa on noin viitisenkymmentä vaihtoehtoa. Sama matka tulee eteen korkeintaan kerran kahdessa tai kolmessa kuukaudessa.”

Finnairin palveluksessa on 464 lentäjää, joista noin puolet käyttää lentokapteenin ja loput perämiehen titteliä.

”Työ on samanlaista. Ohjaamossa molemmat tekevät samoja töitä vuorotellen, mutta kapteenilla on yksiselitteisesti vastuu kaikista ratkaisuista. Se joka aloittaa lennon hoitaa sen myös loppuun”, Halonen sanoo.

Vastuustaan kapteeni palkitaan viitisentoista prosenttia paremmalla palkalla, jos virkaikä ohjaamossa olevilla on yhtä pitkä. Liikennelentäjien peruspalkkaus vaihtelee kokemuksen mukaan 15 000 markasta 25 000 markkaan. Päälle tulevat erilaiset lisät.

”Meillä kerran selvitettiin, mitä koulutukseen hakeutuvat pitävät lentäjän tärkeimpänä ominaisuutena. Vastauksissa selvä enemmistö asetti ykköseksi vastuullisuuden.”

”Näin se nimen omaan pitää ollakin. Tärkeintä on turvallisuus, sen jälkeen matkustajien mukavuus ja kolmanneksi taloudellisuus”, Halonen listaa.

Hänen mielestään tämän päivän lentäjän ammatti on palveluammatti siinä kuin mikä muu tahansa. Kapteeni on viimekädessä aina kyyditettäviensä palvelija.

”Lentäminen on muuttunut paljon viime vuosina. Koneista tulee yhä automatisoidumpia, mikä merkitsee sitä, että henkilökunnan on pysyttävä mukana ja sopeuduttava tilanteeseen. Kaikilla uudistuksilla on kuitenkin sama päämäärä: lisätä turvallisuutta”, Halonen sanoo.

”Lentäjäkoulutuksessa ei ole eri linjoja, vaan sisään valitaan kapteenikelpoista porukkaa. Urakierto tapahtuu niin, että jokainen lentäjäkoulutuksen saanut työskentelee 4–10 vuoteen perämiehenä ennen kuin siirtyy kapteeniksi.”

Aikaisemmin kapteenit siirtyivät automaattisesti kokemuksen karttuessa isompiin koneisiin ja pidemmille lennoille, mutta nyt romantiikka on alkanut kaukomatkailusta rapista.

”Toisille pitkät yhtäjaksoiset lennot sopivat paremmin kuin toisille. Itse lennän mieluummin Euroopassa kuin lähden Atlantin ylityksille. Lentäjillä on entistä paremmat mahdollisuudet valita. Jos vain voin, noudatan virka-aikaa”, Halonen naurahtaa.

”Ensin vaatteet, sitten malli”

”Ihmisillä on usein se virheellinen kuva, että mallit ja mannekiinit ansaitsevat valtavasti vähällä työllä. Minä olen aina sanonut, että tässä ammatissa voi tienata, jos on työtä. Mutta tämä on kausiluontoista: toisinaan on paljon työtä, toisinaan pitkiäkin hiljaisia jaksoja”, ammattimalli Elina Perttula, 26, sanoo.

Vaikka hän kuuluu harvalukuiseen huippumallien joukkoon, kuvaukset ja näytökset eivät yksin riitä työllistämään. Väliaikoina hän siivoaa hyttejä Viking Linen laivoilla.

”Luulen, että väärä käsitys johtuu siitä, että missit ja mallit sekoitetaan keskenään. Missi valitaan kerran vuodessa. Hän ehkä saa ne sadattuhannet, auton ja turkin.”

”Malli on eri asia. Hän ei edusta itseään, vaan asiakkaan tuotteita. Erityisesti Suomessa mallin ja mannekiinin pitää olla ”kasvoton”. Vaatteet tulevat ensin ja vasta sitten malli”, yksitoista vuotta alalla työskennellyt Perttula painottaa.

”Mallit tienaavat 100 000 ja 200 000 markan välillä vuodessa. Eivät mitenkään erityisen vähän, mutta eivät kovin paljonkaan. Kuvauspalkkiot eivät ole esimerkiksi nousseet lainkaan vuodesta 1985, jolloin minä tulin Helsinkiin.”

Kuvauksissa olevan mallin ja näytöksissä esiintyvän mannekiinin hyviin ominaisuuksiin kuuluu Perttulan mielestä säntillisyys, kärsivällisyys, muuntautumiskyky ja yhteistyöhalukkuus.

”Kun kuvauksia tehdään, päivät venyvät pitkiksi ja viikot helposti ympäripyöreiksi. On jaksettava pysyä edustavana. Tärkeää on säilyttää hyvä yhteisymmärrys kuvaajan kanssa.”

Yhdentoista vuoden aikana Perttula on työskennellyt kahdessa mallitoimistossa. Nyt hänellä on omalla nimellä rekisteröity osakeyhtiö.

Mallin ja mannekiinin ammatti on erittäin haluttu, mutta vähän arvostettu. Alan edunvalvojajärjestöön Mallit ry:n kuuluva Perttulan mukaan markkinoilla työskentelee kaikkiaan noin 500 mallia ja lisää on koko ajan tulossa.

”Monet kyllä pitävät tätä pellen hommana. Kun tulin aikanani Tampereelta Helsinkiin työhön, sivulliset kauhistelivat, miksen mene opiskelemaan tai hanki oikeaa työpaikkaa.”

”Taiteilijaluonne tässä täytyy olla. Ei tällaista työtä voi tehdä, jos pelkää seuraavaa päivää. On uskottava, että töitä riittää. Ja aina on huomannut, että jokainen kuvauskeikka poikii uuden työn.”

”Tämä on erittäin rankka ammatti, jossa täytyy seurata alaa, pitää itsensä ajan tasalla ja muuttua säännöllisin välein. Silti tulee jaksoja, jolloin ei ole töitä.”

Perttula sanoo jatkavansa alalla niin kauan kuin töitä riittää. Hän on jo huomannut, että ikä ja omasta tyylistä kiinnipitäminen vain lisäävät työtarjouksia.

”Jos lähdetään Suomesta muualla, niin siellä joku 38-vuotias malli ei ole mikään harvinaisuus. Siellä se on enemmän työtä kuin glamouria”, aikanaan Pariisissa ja Lontoossa työskennellyt Perttula sanoo.

”Asiakkaan tarpeet on tiedettavä”

”Sinnikäs täytyy olla, määrätietoinen ja ahkera. Ne ovat ne ominaisuudet, joita asunnonvälittäjä tänä päivänä tarvitsee. Vähästä ei pidä lannistua”, myyntiedustaja Kaija Kalliola, 35, sanoo.

Hän on vuoden työskennellyt huoneistoja ja kiinteistöjä välittävän Huoneistokeskus Oy:n Lauttasaaren toimipisteessä. Hinnanpudotusten ja laman syömillä markkinoilla jokainen onnistunut toimeksianto on uudelle tekijälle voitto.

”Ihmiset ovat nykyisin hyvin hintatietoisia. Heille ei voi kaupata mitään erikoisuuksia, joita he eivät ole suunnitelleet hankkivansa.”

”Välittäjän ammattitaitoa on tietää mitä asiakas haluaa. Onnistumisen tunne syntyy siitä, kun pystyy saattamaan yhteen oikean ostajan ja oikean myyjän. Me emme itse myy emmekä osta mitään, vaan yritämme toimeksiannon mukaan löytää molempia osapuolia tyydyttävän ratkaisun”, Kalliola sanoo.

Kiinteistövälittäjän ammatin arvostus on Kalliolan mielestä hyvä, vaikka tutkimustulos antaisi viitettä muunkinlaiseen tulkintaan. Positiivista palautetta tulee enemmän kuin negatiivista.

”Ehkä minun käsitykseni johtuu siitä, että saan työskennellä suuren ja perinteikkään toimiston palveluksessa. Epävarmana aikana se herättää asiakkaissa luottamusta.”

Talouden alamäki on nopeasti heijastunut ihmisten asenteisiin. Kalliola on huomannut, että useille asuntonsa myyntiä harkitseville on järkytys havaita, kuinka alas neliöhinnat ovat ehtineet painua.

”Ihmisten on vaikea ymmärtää, että hinnat eivät ole enää entiset. Kun me välitämme asuntoa, me teemme koko ajan tilanneselvitystä siitä, mitä kauppoja samalla alueella on tehty ja mihin hintaan. Ne tiedot kerrotaan aina asiakkaalle.”

Kalliolan mukaan ihmiset eivät aina tiedä, mitä kaikkea välittäjä tekee toimeksiannon hyväksi. Sunnuntainäytöt ovat vain pieni osa viikon työstä.

”Meillä on tutkittu, että kaikista syntyneistä kaupoista neljä prosenttia tehdään sunnuntainäytön yhteydessä. Suurin osa kaupoista syntyy, kun asiakkaan kanssa kierretään eri kohteissa ja etsitään sopivaa asuntoa”, Kalliola muistuttaa.

Kiinteistö- ja huoneistovälitys on raakaa tulosvastuullista työtä, jossa palkka muodostuu saavutettujen tulosten mukaan. Aika, jolloin asunnot vietiin käsistä, on peruuttamattomasti ohi.

Myyntiedustajien peruspalkka vastaa käytännössä työsuhdeauton verotusarvoa. Kate elämiselle on saatava onnistuneesta myyntityöstä. Se panee yrittämään.

”Meillä ei ole työaikaa. Kauppoja voi välittää vaikka 24 tuntia vuorokaudessa.”

”Oma kunnianhimo tässä ainoastaan stressaa. Mutta työtä ei voi tehdä ellei ole tavoitteita. Niinhän se on missä asiassa tahansa”, Kalliola uskoo.

”Kemia on salakieltä”

Kemisti-insinööri, kehityspäällikkö Annika Hakkila, 37, on tottunut työpaikallaan lääkealan yrityksessä päivittäiseen insinööriydestä leukailuun. Mikäänhän ei ole niin viisas kuin…ja niin edelleen.

”Se kuuluu pelin henkeen”, Annika Hakkila sanoo.

Yllättävää kyllä, insinöörin ammatti kuuluu statusammatteihin tutkimuksemme mukaan, vaikka insinööritieteet eivät ole viime vuosina olleet esimerkiksi nuorison suosiossa. Se on näkynyt muun muassa alan oppilaitosten pyrkijämäärissä. Insinööri sijoittuu tutkimuksessa apulaisprofessorin ja maaherran jälkeen ja päihittää esimerkiksi diplomaatin. Kemistikin on arvossaan, mielisairaanhoitajan ja arkeologin välissä sijalla 61.

Annika Hakkila suhtautuu näihin tietoihin huvittuneesti. Hänen arvauksensa kemistin korkeasta statuksesta on seuraava:

”Kemiaa ja fysiikkaa on perinteisesti pidetty hankalina aineina. Muuta syytä arvostukseen en osaa kuvitella. Sellaista aluetta arvostetaan enemmän, jota ei tunneta niin hyvin kuin kotoisia alueita. Kemia on salakieltä.”

Sellainen tunne tulee kun tavailee Annika Hakkilan työhuoneen kirjahyllyn teosten konstikkaita nimiä.

Tämä kemisti ei seiso laboratoriossa hämmentelemässä koeputkia. Annika Hakkilan työ on täydellistä kirjoituspöytätyötä. Fermion valmistaa verisuoni-, astma- ja sydäntautilääkkeitä, joista lähes 80 prosenttia menee vientiin. Annika Hakkilan alueena ovat patenttiasiat ja lääkeaineiden rekisteröinnit. Pöydän papereissa on lääkkeiden säilyvyystutkimuksia ja syövän hoitoon käytettävän lääkkeen rekisteröintimateriaalia.

Kuulostaa kuivalta, mutta Annika Hakkila kehuu työtään erittäin kiinnostavaksi – kun siihen on päässyt sisälle.

”Patenttiasiat ovat loputon viidakko. Niissä näkyy firmojen taktikointi. Patentit ovat kilpailuvaltteja.”

Patenttiriidat ovat varsinkin Amerikassa raakoja. Niillä isketään veitsi kilpailijan selkään, ne ovat myös juristien rahastuskohteita. Annika Hakkilan yritys ei ole joutunut patenttiriitoihin. Niitä vältetään, valvotaan mitä muut patentoivat ja suojaavat. Hakkila joutuu toimenkuvassaan tekemisiin myös markkinoinnin kanssa.

Fermionissa on noin 200 ihmistä, kehityspäälliköitä on yhteensä viisi. Annika Hakkila on ”päällikkötasoa”. Yrityksen kemisteissä on sekä insinöörejä että maistereita.

Annika Hakkila pääsi aikoinaan opiskelemaan kemiaa myös Helsingin yliopistoon, mutta hän valitsi teknillisen korkeakoulun.

”Ajattelin, että TKK antaa paremmat mahdollisuudet. Käsitykseni oli, että yliopistokemisteistä tulee tieteenharjoittajia ja insinööreistä käytännön ihmisiä. Käytännön työt kiinnostivat minua enemmän.”

”Olen tyytyväinen, että olen insinööri mutta en usko, että maisterina olisin vähemmän tyytyväinen.”

Hakkila ei usko miesinsinöörien saavan parempaa palkkaa ”tässä paikassa” kuin naisten. Palkkaansa hän ei kerro, sitä tulee sopivasti, mutta ”parempikin se voisi olla”.

Lääkeainekemia alkoi kiinnostaa opiskelujen loppuvaiheessa – ehkäpä sillä oli merkitystä, että isä on lääkäri. Annika Hakkila meni töihin Fermioniin tuotekehittelijäksi jo opiskeluaikana ja on ollut valintaansa tyytyväinen.

Puhelin soi. Mistä asiasta oli kysymys?

”Seleenisulfidin röntgendifraktogrammista.”

Ai siitä…Hienoa, että joku on kemisti. Ja vielä insinööri.

”Kun tekee hyvin, tienaa hyvin”

Silmäni pyörivät päässä kuin hypnotisoidulla Aku Ankalla. Minun on saatava juuri tuollainen monitoimi-pölynimuri, imuri jossa on mm. lampulla varustettu tekstiilien tamppaaja ja osa, joka on hiomalaite ja myös hieroo kireitä hartioita (!). Se on itseajatteleva imuri, joka sohvaa imiessään säätelee imutehon juuri sopivaksi ja jossa on hepatiittisuodatin. Kuinka olen voinut elää ilman tuollaista!

”Haluatko saada kodissasi puhdasta?” Mika Nissinen kysyy. ”Siihen ei tarvita muuta kuin parempi laite.”

Ruskeasilmäinen, söpö 22-vuotias Mika Nissinen on kuin itse luotettavuus, itse miellyttävyys. Hän on sujuvasanainen, muttei liukas, hurmaava, muttei auervaaramainen. Hän katsoo uhriaan syvälle silmiin ja liikuttelee samalla sulavasti imurin letkua.

Mika Nissinen on pukeutunut herrasmiesmäisesti. Valkea kauluspaita on koristeltu kuvioin. Solmioneula on yksi hänen saamistaan palkinnoista. Siinä lukee englanniksi lyhennettynä ”Et voi tehdä bisnestä istuessasi pers-läsi.”

”Jos on vastenmielisen näköinen, ei auta, vaikka olisit kuinka lipevä suustasi.”

Hän on yksi Suomen 150:stä pölynimureita ovelta ovelle kauppaavasta myyjästä. Hän on tehnyt työtään vasta vuoden, mutta ura on lähtenyt loistavasti alkuun, sillä Mika Nissinen myi tänä aikana niin paljon imureita – 170 – että sai palkaksi Portugalin matkan. Hän myös kouluttaa uusia myyjiä.

Mika Nissisen oma myyntiennätys on se, kun hän kävi neljässä kodissa ja sai myydyksi viisi pölynimuria – yhteen paikkaan ostettiin kaksi.

Myyjän tulot riippuvat täysin tuloksesta.

”Emme saa markan markkaa, jos emme myy. Kun tekee työnsä hyvin, tienaa hyvin.” ”Suuri salaisuus” on se, paljonko myyjä saa yhdestä kauppaamastaan imurista. Mika Nissinen ei paljasta myöskään ansiotasoaan.

Mika Nissisen tapa tyhjentää asiakkaan matolta imuriin kertynyt pöly on taidetta. Hän ravistaa ensin yhden ison keon lattialle, sitten toisen, kolmannen ja vääntää pussista neljännenkin läjän järkyttyneen perheenemännän tai isännän silmien edessä ja kääntää pussin vielä ylösalaisin – ja pölyä riittää.

Nuo myyjien koneet ovat tietenkin trimmattuja?

”Saat ostaa tämän viritetyn koneen pois. Me  myydään näitä viritettyjä!”

Mikä myymäsi imurin pahin kilpailija on?

”Tämä on ylivoimainen. Idea on siinä, että laite myy, koska se ottaa pölyn pois.” Mitäpä voit tuohon sanoa!

Kun kerron, että tutkimuksessa ovelta ovelle myyjän -työ jäi pohjimmaiseksi, Mika Nissinen sanoo:

”Ne, jotka eivät ole koskaan tehneet tätä työtä sanovat noin. Arvostan erittäin korkealle työni, sillä tämä on erittäin vaikeaa.”

Olen samaa mieltä.

”Tämä on vähän kuin sielunhoitoa”

Tutkimuksessa farmaseutti sijoittui heti kapellimestarin ja kansliapäällikön jälkeen. Farmaseutin status on siis Suomessa korkea.

Tarkkuus, huolellisuus, kyky välittää perillemenevästi tietoa erilaisille ihmisille, hyvä muisti.

Someron apteekissa työskentelevä farmaseutti Marjatta Kiviniemi, 47, luettelee ominaisuuksia, jotka ovat farmaseutin työssä tärkeitä.

Nuo ominaisuudet asiakas jotenkin vaistoaa apteekin tiskin takana työskentelevistä valkotakkisista farmaseuteista. Tulee tunne, että he ovat korkeatasoisia ammattilaisia, että heihin voi luottaa.

Vaikka kysymys on lääkkeiden myynnistä, apteekin henkilökuntaa ei Suomessa koeta myyjiksi. He ovat ”jotain enemmän”. Tiedetään, että heillä on yliopistollinen koulutus, luotetaan heidän tietävän paljon myös sairauksista, siitä mikä niihin tepsii, koetaan, että hekin ovat eräänlaisia hoitajia, melkein kuin lääkäreitä.

Suomessa lääkkeitä ei myydä tavaratalojen tai kemikaalikauppojen yhteydessä kuten monessa maassa, sillä täällä apteekit ovat korkeatasoisia ”ammattiapteekkeja”.

”Olen ylpeä ammatistani. Koen sen tärkeäksi”, Marjatta Kiviniemi sanoo.

Farmaseutti ei voi koskaan jättäytyä vanhojen tietojensa varaan, vaan hänen on koko ajan koulutettava itseään, pysyttävä ajan tasalla, sillä uusia lääkkeitä tulee markkinoille jatkuvasti. Kokeneelle farmaseutille kertyy aivoihin paljon ”muistilokeroita”.

Farmaseutin vastuu on suuri. Lääkkeen yliannoksesta joutuu vastuuseen myös farmaseutti. Kun reseptissä on yliannos, farmaseutin on otettava yhteys lääkäriin ja tehtävä merkintä reseptiin keskustelusta – jollei lääkäri ole huomauttanut poikkeuksellisen suuresta annoksesta sic! -merkillä.

Marjatta Kiviniemi sanoo, että asiakkaat kyselevät farmaseutilta nykyään paljon enemmän kuin ennen ja he ovat valistuneempia kuin ennen.

Farmaseutin velvollisuus on antaa heille tietoa ja löydettävä se kertomisen tapa, jonka juuri tuo asiakas ymmärtää.

”Aikaisemmin apteekeissa annettiin potilaalle pelkkä purkki ja heitettiin pakkaukset ja brosyyrit pois, ettei vain potilas lukisi lääkkeen sivuvaikutuksista.”

”Farmaseutin tehtävää korostaa se, että reseptilääkkeitä vapautetaan yhä enemmän.”

Farmaseutin ammatti on palveluammatti, työtä ihmisten kanssa.

”Se tekee työn vaihtelevaksi. Joka päivä tapaa erilaisia ihmisiä, joilla on erilaisia tarpeita.”

”Jos potilas ei ole kovin sairas, hän saattaa tulla ensimmäiseksi tänne ja kysyä neuvoa. On etsittävä lääkehoitoa ja arvioitava tilanne, täytyisikö potilaan ottaa lääkäriin yhteyttä.”

”Lääkärissä potilas voi jännittää, täällä hänen on helpompi puhua. Tämä on vähän kuin sielunhoitoa.”

1980-luvulla farmaseutit lakkoilivat ja korjasivat palkkaansa. Marjatta Kiviniemi on tyytyväinen palkkaansa, joka on vähän vaille 10 000 mk kuussa. Se on taulukkopalkka, jossa on kaikki ikälisät.

”Hieronta on sosiaalinen tapahtuma”

Kiertelevät kupparimummot ja hierojaukot ennenaikaan olivat lapsista vähän pelottavia. Ne tulivat omia aikojaan,  majoitettiin taloon ja sitten ne menivät aikuisten kanssa saunaan, eikä sinne lapsia päästetty. Mutta aikuiset kumma kyllä toivottelivat akkaa uudelleenkin tervetulleeksi.

Nykyisin asiakkaat menevät hierojan luokse, monesti  jonotuslistan kautta, vaikka yksityisiä hierojia ja fysikaalisia hoitolaitoksia on kohta joka kylässä. Tämän hoitomuodon kasvua jarruttavat vain kustannukset, jotka pitkässä hoitojaksossa nousevat melkoisiksi ja joita sairausvakuutus ei korvaa. ”Kuitenkin poissaolot työstä esimerkiksi päänsärkyjen vuoksi vähenisivät, jos ihmisiä voitaisiin hieroa enemmän”, Harri Pitkämäki sanoo. ”Eikös se kannattaisi yhteiskunnankin kannalta?”

Työmäärän kasvuun on johtanut lisääntynyt tieto hieronnan  antamasta avusta ja toisaalta monet uudet ammatit, jotka lisäävät lihaskipuja. Tietoyhteiskunnassa ihmiset työskentelevät entistä enemmän paikoillaan, käsivarret ja niskat jännittyneinä. Tyypillinen hierojan asiakas on työssä käyvä keski-ikäinen, joka potee päänsärkyä ja jonka hartiat ovat jumissa. Erilaisten toimistojen virkailijat ovat yksi kasvava asiakasryhmä.

Harri Pitkämäki, 32, ryhtyi hierojaksi, kuppariksi ja kuntohoitajaksi oman hyvän kokemuksensa kautta. ”Olin poikasena töissä leipomossa, sittemmin makkaratehtaassa lihahommissa. Siellä selkäni kipeytyi pahoin. Koulukaverini oli hieroja ja hoiti selkäni kuntoon. Olo oli taivaallinen hieronnan jälkeen. Se innosti alalle. Yhdistin entiset ammatit, nykyisin leivon lihaa.”

Harrin huumori on ronskia, mutta sitäkin häneltä vaaditaan. Hieroja on myös psyykkisen puolen tukihenkilö. Monet pahan mielen asiat purkautuvat hierottavilta hoidon aikana. Jotkut tarvitsevat ronskimman puhuttelun, jotkut hienovaraisempaa osanottoa. ”Ihmistä on osattava käsitellä kokonaisuutena. Syy voi olla henkisellä puolella kun ihminen on fyysisesti jumissa”, Pitkämäki sanoo.

Erilaisten ihmisten tapaaminen ja kuunteleminen onkin Pitkämäen mielestä työn parhaita puolia, mutta hierojan pitää osata kuunnella kuuntelematta. Hierojat ovat vaitiolovelvollisia vaikka ammattivalaa ei annetakaan. ”Eikä kaikilla ole huolia, huulta heitetään ihan yhteiseksi iloksi. Hieronta on myös sosiaalinen tapahtuma, iloinen asia, terveyden hoitoa. Tästä työstä saa kyllä kiitoksen.”

Hierojaksi voi valmistua vuoden kurssilla mutta kuntohoitajaksi koulutus vie kaksi ja puoli vuotta. Sitten voi hakeutua työhön myös sairaaloihin tai yksityisiin fysikaalisiin hoitolaitoksiin. ”Koulut antavat vasta ’ajokortin’ ammattiin. Jokaisen hierojan oma tyyli kehittyy käytännössä. Hieronta on tekniikkalaji. Taitava hieroja voi tulla myös hennosta naisesta.”

Pitkämäki valitsi itsenäisen yrittäjän uran. Se antaa tietyn vapauden, mutta palkka tulee sitten omista taidoista ja jaksamisesta. Jotta jaksaisi, Harri hierottaa itsensä kerran viikossa.

”Kiehtova ammatti kaikkine vaatimuksineen”

Kun on kilometri raskasta tavarajunaa selän takana ja lastin arvo miljoonia, tai pikajunassa tuhat ihmistä, suurin tai  pienin odotuksin matkalla jonnekin, ja veturin edessä on matkaa, kiskoja satoja kilometrejä ja aivoissa tieto aikataulun tiukkuudesta ja vastuusta junan, matkustajien ja lastin turvallisesta perille saamisesta, silloin veturinkuljettaja Pentti Kala, 33, on omimmillaan ammatissaan.

Siinä on sellaista upeutta, jota on vaikea sanoin selittää sen paremmin nyt kuin entisinäkään aikoina – veturinkuljettajan työstähän ainakin pikkupojat ovat aina uneksineet. Kalakin vain tiivistää: ”Kiehtova ammatti kaikkine vaatimuksineen.”

Hän on tehnyt neljä vuotta tätä työtä, vaikkakin vielä lämmittäjänimityksellä. Virkoja vapautuu pääasiassa vain ns. luonnollisten poistumien kautta. Virat ovat ”jäissä” kun valtion rautateitä saneerataan. Veturinkuljettajan ammatti jääkin pelkäksi toiveeksi yhä useammalle. Toistaiseksi viimeiset veturimiesoppilaat otettiin kurssille, josta uraputki alkaa, vuonna 1982, seuraavasta ei ole tietoa.

Pentti Kala on pitkä ja salskea mies, joissakin veturityypeissä polvet kuulemma ulottuvat miltei ohjauspöydän tasalle, kravatissa on VR:n siipipyörän kuva, muuten ei ensi näkemältä häntä veturinkuljettajaksi ajattelisikaan, tuollainen mallikappale.

Mutta näihin hommiin onkin tarkat työkuntoisuusvaatimukset: hyvä terveys, säännölliset elämäntavat, viina pois, eikä väsyneenäkään saisi ajaa. Henkinen ja fyysinen kantti testataan tiukissa kokeissa veturimieskurssin alla ja toinen testi on veturinkuljetuskurssin edellä.

Työ rassaa kovakuntoistakin monella tavalla: se on epäsäännöllistä, osaksi yötyötä. Aikataulut ovat kiristyneet ja suorituspaineet kasvaneet, kun aikaisempaa pienempi miesjoukko tekee entiset työt ja vähän enemmänkin. Paikallisliikenteessä  kuljettaja on jo veturissaan yksin, pitkillä matkoilla on vielä kaksi miestä. ”Se on hyvin tärkeää, kun joskus aamuyöllä silmäluomi painaa eikä ole varaa pysähtyä. Kaverin kanssa juttelu pitää paremmin virkeänä.”

Työvuoro voi kestää koko vuorokauden ja kaksitoista tuntia  yhtämittaisena, vain ruoka- ja kahvipaussit taukoina. Huomispäivän työpaikan saa tietää vasta tänään, onko se veturissa linja- tai paikallisliikenteessä, huoltokuljetushommissa tai päivystysvuorossa ratapihalla. Vapaapäivistä sentään tiedetään ajoissa niin että voi jotenkin suunnitella elämänmenoa.

Kalalla on ”ajokortti”, kuljetuslupa puoleen kymmeneen eri veturityyppiin. Jokaiseen on suoritettava oma tutkintonsa, jokaisen sadat nippelit on hallittava täydellisesti. Tulevaisuudessa ovat vastassa huippunopeat matkustajajunat, joilla ajetaan 200 kilometrin tuntinopeudella, kun nyt mennään sataaneljääkymppiä nopeimmillaan. ”Se on kyllä jo eri asia, mutta en sitä minään uhkakuvana pidä. Uudet nopeat vaativat vain entistä enemmän ammattiosaamista”, Kala sanoo.

Nimitys veturinkuljettajaksi voi tulla vasta kymmenenkin vuoden odotuksen jälkeen, vaikka ammattitaito jo olisikin. Peruspalkka on valtion 16–19 palkkaluokkien mukaan 8 000–11 000 markkaa kuukaudessa, jota ikä- ja muut lisät ja työmäärä nostavat. Kapea mutta pitkä valtion leipä ei sekään ole VR:llä enää ihan taattu asia, liikelaitoksella on ehtonsa.

Teksti Jouni Tervo