Sata vuotta skuuppeja – Näin Suomen Kuvalehti on tehnyt Suomen historiaa

Juhlan kunniaksi: 12 omaa kovaa uutista eri aikakausilta.
Kotimaa 27.3.2016 16:30
Suomen Kuvalehteä on alusta asti luettu koko maassa. Kuvassa tuore lehti on saapunut Sodankylään vuonna 1928. © Otavan arkisto

Vanha Suomen Kuvalehden mainoslause ei ollut vaatimattomuudella pilattu. Kun Yleisradio lähetti Tampereelta Ajankohtaista kakkosta, SK julistautui turhia kainostelematta Ajankohtaiseksi ykköseksi.

Viikkolehden rytmi saneli aikaisemmin, ettei Kuvalehden ajankohtaisuus ollut uutisten kertomista ensimmäisenä vaan niiden taustoittamista mahdollisimman hyvin ja uusista näkökulmista. Painoaikataulu kahlitsi toimitusta eri tavalla kuin ennen verkkoon menoa ja digilehden perustamista, mikä loi vihdoin kunnon edellytykset uutiskilpailuun.

Jo lehden vanhemmasta historiasta löytyy kuitenkin isoja uutisvoittoja, joissa ”hidas” aikakauslehti pääsi kertomaan asioista ennen nopeampia tiedotusvälineitä.

Juhlan kunniaksi valitsimme kaksitoista omaa kovaa uutista eri aikakausilta, SK:n varhaisvuosilta nykyiseen digiaikaan.

 

1930: Mussolini kehuu Suomea

Suomen Kuvalehden Rooman-kirjeenvaihtaja, vapaaherratar Elsa von Born teki keväällä 1930 jutun, jota kutsuttaisiin nykyisin erikoishaastatteluksi. Diktaattori Benito Mussolinin tapaamisesta syntynyt artikkeli levitettiin lehdessä kolmelle sivulle, mikä oli siihen aikaan paljon.

Toimittaja arvioi, ettei diktaattorin suhde maahansa ollut ”sokeata ihailua, vaan selvänäköistä rakkautta, jonka pyrkimyksenä oli parantaa ja täydellistää”. Valitettavasti muu Eurooppa ei kuitenkaan vaivautunut tutustumaan ”Italian ihmeelliseen uudelleensyntymiseen” eikä ymmärtämään sitä.

SK:n historiaan perehtyneen Vesa Vareksen mukaan von Born kuvasi Mussolinia ”suorastaan haltioituneena ja maalasi kuvan epäitsekkäästä, nerokkaasta valtiomiehestä”.

Haastattelussa Mussolini myös julistautui suureksi Suomen ystäväksi:

”Sen tarmo ja sitkeys ei ole ilmennyt vain politiikassa ja taistelussa, olemme nähneet siitä näytteitä myöskin urheilijoittenne suorituksissa, heidän kestävyydessään, heidän työskentelytavassaan, jota me ihailemme.”

 

1944: Pekka Peitsi pohjustaa rauhaa

Urho Kekkonen kirjoitti vuosina 1942–44 Pekka Peitsi -nimimerkillä Suomen Kuvalehteen kymmeniä artikkeleja, joissa hän seurasi ja taustoitti käynnissä ollutta suursotaa.

Kirjoitukset olivat aluksi sotaisia ja voitonvarmoja, mutta sävy muuttui. Maaliskuussa 1944 ilmestyi Peitsen ehkä kuuluisin artikkeli, ”Sankarillisesta itsemurhasta”, jossa hän jo avoimesti valmisti suomalaisia rauhaan.

”Kansalle on pyrittävä kaikissa olosuhteissa turvaamaan jatkuva mahdollisuus elämään”, Peitsi/Kekkonen kirjoitti. ”Mies voi kuolla sankaruuden vuoksi, mutta mies, joka johtaa kansansa kuolemaan oman sankarillisen käsityksensä mukaisesti, ei ole tuntenut edesvastuuta kansaansa kohtaan.”

Reaktiot kirjoitukseen olivat enimmäkseen negatiivisia, osaksi jopa hyvin katkeria, Kekkosen arkistoa tutkinut Vares kertoo. Myös muissa lehdissä sitä kommentoitiin kriittisesti.

Heinäkuussa päätoimittaja Ilmari Turja ilmoitti Kekkoselle saaneensa määräyksen, että Peitsen kirjoitusten julkaiseminen oli lopetettava.

 

1947–1948: Kamppailu tieteen puolesta

Suomen Kuvalehti on ollut vuosien mittaan käynnistämässä muutamia kansallisia suurhankkeita. Suomen Kulttuurirahaston alkusysäys oli L.A. Puntilan SK:hon 1937 kirjoittama artikkeli. Suomen Akatemian perustamiseen tuli puolestaan vauhtia lehden julkaistua tammikuussa 1947 Wäinö Aaltosen poleemisen kirjoituksen.

Aaltosen perustelut olivat kuin suoraan viime aikojen yliopistoleikkauksia moittineista puheenvuoroista. ”Missään sivistysvaltiossa ei tiedemiehiä ja taiteilijoita kurjisteta sellaisiin työolosuhteisiin kuin meillä”, hän valitti. Seurauksetkin olivat jo nähtävissä: ”Etevien tiedemiestemme ja taiteilijaimme maastamuutto alkaa saada huolestuttavat mittasuhteet.”

Keskustelu jatkui SK:ssa vielä seuraavana vuonna, kun varapuhemies Kekkonen puuttui akateemikkojen valintaan ja raivostutti presidentti J.K. Paasikiven.

Kekkosen päiväkirjassa on kuvaus tapauksesta.

”Paasikivi suuttui niin perkeleesti. Huusi, että mitä sinä sekaannut kulttuuriasioihin. Mitä saatanaa sinä niistä ymmärrät.”

 

1970: Suomettuminen puhuttaa

Kekkosen presidenttikaudella Länsi-Saksassa syntyi termi suomettuminen kuvaamaan Neuvostoliittoa myötäillyttä ulkopolitiikkaa. Myös SK osallistui suomettumiskeskusteluun haastattelemalla sanan tunnetuinta käyttäjää, baijerilaista oikeistopuoluetta CSU:ta johtanutta Franz-Josef Straussia.

Anna-Liisa Fensken 1970 tekemässä jutussa Strauss kertoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut loukata suomalaisia vaan rokottaa maanmiehensä Neuvostoliiton propagandaa vastaan. Samalla hän piti tiukasti kiinni pääväitteestään: Suomi ei ollut puolueeton maa, vaan sille oli ”tunnettujen olosuhteiden johdosta asetettu rajat Länsi-Euroopan tai siihen lähestymisen suhteen”.

Kuvalehti ei jättänyt aiheen käsittelyä vain Straussin varaan. Samassa yhteydessä julkaistiin Länsi-Saksan Helsingissä olleen pääkonsulin – diplomaattisuhteita ei silloin ollut – Detlev Scheelin haastattelu, jossa tämä pahoitteli suomettumispuheita ja vakuutti, ettei sana kuvannut mitenkään ”Suomen todellista tilannetta”.

 

1971: Sinisalo tekee vallankumousta

Syksyllä 1971 moni Suomen Kuvalehteä lukenut porvari saattoi nukkua yönsä huonosti ainakin vähän aikaa.

SK:n vakituisiin avustajiin noihin aikoihin kuulunut Arto Paasilinna haastatteli lokakuussa Taisto Sinisaloa, joka kertoi yksityiskohtaisesti, miten Suomessa oli tarkoitus tehdä kommunistinen vallankumous.

Sinisalo myönsi, ettei kaikki välttämättä sujuisi rauhanomaisesti. Paras keino hankkia vallankumouksellisille työkalut oli ”riisua vastavoimat aseista”.

”No, eihän se vallansiirto tietenkään mikään juhlallinen luovutuskirjojen vaihtoseremonia ole. Se on pakkoon, kansan tahtoon perustuva toimenpide. Voimahan sen ratkaisee.”

Muutama kysymys jäi yhä vastausta vaille. Sinisalo väisti esimerkiksi Paasilinnan utelut Neuvostoliiton mahdollisesta miehityksestä ”provosoivina”.

Lukijoiden rauhoittelemiseksi samassa yhteydessä julkaistiin Skp:n perustajiin kuuluneen, mutta myöhemmin Sdp:hen loikanneen Arvo Poika Tuomisen kommentti. Hänen mukaansa Sinisalo vääristeli Marxia ja taisteli tuulimyllyjä vastaan.

 

1975: Kekkonen ja ”saatanan tunarit

Urho Kekkosen ja Suomen Kuvalehden suhde lämpeni uudestaan 1960-luvun lopulla, kun presidentti aloitti pakinoimisen nimimerkillä Liimatainen. Pakinat loppuivat 1975, mutta yhteistyö sai uuden muodon, kun Kekkonen adoptoi Maarit Tyrkön luottotoimittajakseen.

”Kekkosen lehden” palstat olivat silti auki myös presidentin kriitikoille. Yksi heistä oli kansleri Veli Merikoski, joka allekirjoitti keväällä 1975 parinkymmenen muun korkean virkamiehen kanssa poliittisia virkanimityksiä arvostelleen julkilausuman. Kekkonen raivostui ja lähetti Merikoskelle myllykirjeen, jonka Merikoski antoi Kuvalehdelle.

Kirje ilmestyi SK:ssa 13. kesäkuuta. Siitä näkyi, että Kekkonen oli kutsunut julkilausuman lähettäjiä oikeasti ”saatanan tunareiksi” eikä ”onnettomiksi tunareiksi” niin kuin presidentin julkisuuteen toimittamassa siistityssä versiossa oli lukenut.

”Minua korpesi”, Kekkonen selitti purkaustaan samassa lehdessä.

Tunareista käytetty sanonta jäi elämään, ja samalla päästiin keskustelemaan siitä, millainen kielenkäyttö sopi presidentille.

 

1979: Juhannuspommi räjähtää

Yksi Kekkosen arvostelijoiden tyytymättömyyden aihe oli, että kokoomus ei päässyt hänen kaudellaan hallitukseen vuoden 1966 jälkeen.

Keskustelu vilkastui jälleen keväällä 1979, kun kokoomus sai suuren vaalivoiton, mutta jäi siitä huolimatta oppositioon. Puhemies Johannes Virolainen antoi SK:lle kesäkuussa haastattelun, jossa hän selitti, miksi hallitus oli taas kerran muodostettu keskustan ja vasemmiston varaan.

”Kyllähän sen jokainen tietää, että ne ovat yleiset syyt, eivätkä sisäiset syyt. Jokainenhan tämän käsittää, kun ottaa huomioon Suomen aseman”, keskustakonkari selitti toimittaja Matti Vehviläiselle Neuvostoliittoon viitaten.

Tämä oli Kekkoselle liikaa. Hän julkisti lausunnon, jonka mukaan Virolaisen käsityksillä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Puhemies oli antanut väärän todistuksen Suomen ulkopolitiikasta ja aiheuttanut maalle vahinkoa, jonka ”merkitystä kansainvälisen maineemme kannalta on tällä hetkellä mahdotonta edes arvioida”, presidentti jyrisi.

Seuraavana vuonna Virolainen syrjäytettiin Kekkosen tuella keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta.

 

1982: Väyrysen oudot päivärahat

Syksyllä 1981 ilmestynyt Tamminiemen pesänjakajat -pamfletti aloitti uuden luvun suomalaisessa poliittisessa journalismissa. Siinä päättäjiä käsiteltiin kuvia kumartamatta heikkouksineen ja valtapyyteineen.

Nimimerkillä julkaistun kirjan tekijäksi paljastui Helsingin Sanomien poliittinen toimitus, josta suuri osa lähti paljastuttuaan muualle. Hannu Savola tuli Kuvalehteen ja onnistui ensi töikseen saamaan Paavo Väyrysen epäselviä päivärahoja koskeneen uutisen.

Savolan mukaan Väyrynen asui Helsingissä, mutta nosti samaan aikaan muualta tulleille kansanedustajille tarkoitettua päivärahaa, vaikka hänellä oli virallisessa kotikunnassaan Keminmaalla vain jalasmökki.

Uutisesta paisui suuri skandaali, joka laajeni koskettamaan myös joitakin muita kansanedustajia, muun muassa Lasse Lehtistä (sd). Korkein hallinto-oikeus päätti myöhemmin, että Väyrynen oli helsinkiläinen, ja hän joutui palauttamaan lähes 30 000 markkaa.

 

1989: Vladimirov-kähmintä paljastuu

Elokuussa 1989 Suomen Kuvalehti julkaisi ennakkoon otteen Ahti Karjalaisen poliitikkomuistelmista, joiden tekoon silloinen Yhtyneiden Kuvalehtien varatoimitusjohtaja Jukka Tarkka oli osallistunut.

Kirjan suurimmaksi uutiseksi nousi vuoden 1982 presidentinvaaleja koskenut paljastus. Sen mukaan Paavo Väyrynen oli juoninut ministerineuvos Viktor Vladimirovin kanssa suunnitelmaa, jonka tarkoituksena oli parantaa idänkaupan avulla Karjalaisen asemaa presidenttipelissä. Todisteena oli Väyrysen Karjalaiselle lähettämä kirje, jossa hän kertoi asiasta avoimesti.

Väyrynen kävi vastahyökkäykseen ja väitti, että häntä oli tulkittu väärin. Tämä johti siihen, että päätoimittaja Pekka Hyvärinen päätti julkaista kirjeen kokonaisuudessaan. Hyvärinen empi aluksi julkaisemista, sillä hän ennakoi sen johtavan tekijänoikeuslain mukaiseen korvauskanteeseen. Yleinen etu painoi kuitenkin enemmän.

”Journalistin tehtävänä on saattaa yleisön tietoon oleellista informaatiota kansalaisten oman mielipiteen pohjaksi. Oikea tieto puhdistaa ilmaa”, Hyvärinen perusteli ratkaisua.

 

1989–1991: Kourin miljoonien jäljillä

1980-luvun nousukaudella talous alkoi kiinnostaa suomalaisia entistä enemmän. Suomen Kuvalehtikin vahvisti taloustoimitustaan ja ryhtyi seuraamaan säännöllisesti muun muassa pörssin liikkeitä.

Helsingin Sanomista tullut Harri Saukkomaa kunnostautui erityisesti pankkimaailman valtakuvioita hämmentäneiden Kouri-kauppojen tutkijana.

Ensin hän paljasti, että Yhdyspankki oli keinottelijoiden painostamana ostanut sijoittaja Pentti Kourin johtamalta ryhmältä omia osakkeitaan 1,5 miljardilla markalla (SK 12/1989). Myöhemmin hän sai selville, että Kourin taustalla oli Kansallispankki, pääjohtaja Jaakko Lassila oli itse hyväksynyt kaupat ja kansallispankkilainen ryhmä oli kätkenyt niiden jälkeen yli sata miljoonaa markkaa Jerseyn saarelle salaiseen säätiöön (SK 16/1991).

Kansallispankki teki jutun ilmestyttyä rikosilmoituksen, jossa se syytti SK:ta ja Saukkomaata herjauksesta. Pankki luovutti, kun syyttäjä ei nostanut syytettä, mutta Lassila valitti hovioikeuteen ja hävisi. Korkein oikeus ei ottanut asiaa enää käsiteltäväksi.

 

1995: Kop sulautuu Sypiin

Syksyllä 1994 Kansallispankin ja Yhdyspankin omistajat alkoivat keskustella pankkien yhdistämisestä. Kuvalehdessä Olli Ainola sai vihiä keskusteluista ja ryhtyi penkomaan asiaa. Lopulta yksi lähde kertoi fuusion valmistelujen edenneen niin pitkälle, että oltiin neuvottelemassa jo rahoitusjärjestelyistä.

Ainolan piti hankkia tiedoilleen vielä varmistus. Tätä kautta pankit saivat selville, että toimittaja oli uutisen päällä. Tieto SK:hon tulossa olevasta jutusta pakotti ne julkistamaan fuusion etuajassa 9.2.1995, päivää ennen kuin Kuvalehti ilmestyi. Ainola pääsi kuitenkin ensimmäisenä taustoittamaan uutista.

Fuusio ei ratkaissut kaikkia pankkien ongelmia. Syksyllä Ainola teki uuden kansijutun, jossa hän todisteli, että pankkien taseissa oli miljardikupla ja niitä uhkasi kannattavuuskriisi. Seuraavana vuonna hän sai Tutkivien journalistien Lumilapio-palkinnon.

 

2012: Salainen kuntakartta julki

Jyrki Kataisen (kok) sateenkaarihallitus (2011–2014) yritti päästä historiaan tekemällä ”suuren kuntauudistuksen”, jonka yhtenä tarkoituksena oli vähentää kuntien määrää.

Ministerien puheet olivat kuitenkin ristiriitaisia. Välillä puhuttiin sadasta kunnasta, välillä annettiin ymmärtää, että niitä jäisi enemmän.

Puheet joutuivat outoon valoon tammikuussa 2012, kun SK julkaisi valtiovarainministeriössä valmistellun salaisen kuntakartan. Siinä Suomeen oli piirretty vain 70 kuntaa, viidesosa silloisesta määrästä.

Karttojen paljastuminen kuumensi tunteita eri puolilla maata ja ministerit joutuivat puolustuskannalle. Kuntauudistuksesta ei lopulta tullut mitään – aivan kuten toimittaja Eeva-Liisa Hynynen ennakoi.

”Suunnitelma tuskin toteutuu koskaan”, hän kirjoitti kartat esitellessään.

 

Lähteenä on käytetty Vesa Vareksen ja Sakari Siltalan kirjoittaman Suomen Kuvalehden satavuotishistorian käsikirjoitusta. Teos ilmestyy lokakuussa.