Sampo Terho vuonna 2007: Eurooppalaiset levisivät kuin luonnonvoima – Nyt rotu on vaarassa

Terho vaati Kanava-lehdessä ”laajamittaista arvokeskustelua” eurooppalaisia uhkaavasta kuolemasta.

eurooppalaiset
Teksti
Sampo Terho
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sampo Terhon ilmoittauduttua perussuomalaisten puheenjohtajakisaan julkisuudessa on nostettu esiin hänen Kanava-lehdessä vuonna 2007 julkaistu esseensä “Eurooppalaisten menneisyys ja tulevaisuus”.

Siinä Terho ennakoi eurooppalaisten osuuden maailman väestöstä kutistuvan niin nopeasti, että heistä on ennen pitkää tulossa uhanalaisia.

“Tämän tunnustaminen ei vaadi minkäänlaista rotuvihaa tai rasismia muita kansoja kohtaan, mutta vahva poliittisen korrektiuden kulttuuri ei saa estää meitä edes puhumasta asiasta”, Terho huomautti.

Suomen Kuvalehti julkaisee Terhon kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Suomen väestökehityksestä puhutaan julkisuudessa jatkuvasti. Väestömme vanhenee ja syntyvyys on alhainen, kuten teollisuusmaissa yleensä. Työikäinen väestömme alkaa vuoden 2010 kieppeillä vähetä, jolloin työssäkäyvien rasitukset yhteiskunnan ylläpitämiseksi kasvavat merkittävästi.

Ratkaisuksi on tarjottu yleensä siirtolaisuutta. Maahanmuuttajia täytyisi oman syntyvyyden kehityksestä riippuen vastaanottaa vähintään 5 000 ihmisen vuosivauhtia, jotta väkiluku pysyisi ennallaan. Työvoiman kehityksen kannalta on pidetty suotuisana jopa 15 000 maahanmuuttajan vuosivauhtia.

Tämän suuntainen kehitys onkin jo alkanut. Vuonna 1980 ulkomaalaisia oli Suomessa vain hieman yli kymmenen tuhatta, nyt noin kymmenkertainen määrä.

Seuraava ulkomaalaisten kymmenkertaistuminen tapahtunee maassamme hitaammin, mutta historiallisesti silti ehkä hyvinkin nopeasti.

On puhuttu, että siirtolaisia pitäisi ensi hätään ottaa kaikkiaan 300 000–500 000, jotta talous ei kärsisi. Tämän jälkeen jo siirtolaisten oma lisääntyminen voi muutamassa sukupolvessa muuttaa väestösuhteita edelleen huomattavasti.

Tilanne on sama koko läntisessä Euroopassa. Hedelmällisyysaste on useimmissa Euroopan maissa jopa Suomea alhaisempi, ja keskimäärin naiset saavat EU-maissa vain 1,47 lasta.

Muuallakin poliitikkojen ratkaisu ongelmaan ovat tavallisesti olleet siirtolaiset, joita onkin Euroopan suurmaissa kuten Saksassa ja Ranskassa vastaanotettu jo vanhastaan miljoonittain.

Mutta jos ajattelemme kehitystä vähän pitemmällä aikavälillä kuin joidenkin vuosien tai vuosikymmenien päähän, niin mikä seuraus tällä kehityksellä tulee olemaan. Mikä on se historiallinen konteksti johon tämä kehitys kuuluu ja mitä sen pohjalta voidaan oppia?

Pelkkä ihonväri kuitenkin vaikuttaa ratkaisevasti kulttuuriseen perimäämme.

Ihmiskunta, kuten kaikki eläinlajit, on jakautunut useisiin alalajeihin ja edelleen rotuihin. Alalajit, kuten neandertalin ihminen, ajautuivat sukupuuttoon jo esihistoriallisina aikoina. Jäljelle jäänyt alalaji homo sapiens sapiens on perinteisesti jaettu kolmeen rotuun: negroideihin, mongoloideihin ja kaukasialaisiin.

Tämä on hyvin karkea jaottelu, mutta tämän esseen kannalta riittävä, sillä tarkoitus on biologian sijaan valottaa ennen kaikkea historiallisen kehityksen perusperiaatteita.

On paljon kiistelty siitä, onko näillä roduilla muuta merkitystä yksittäisen ihmisen kehitykselle kuin eräät ulkonaiset seikat, kuten ihonväri. Tutkijat ovat arvelleet, että vain 6–10 prosenttia yksilöiden välisestä geneettisestä vaihtelusta johtuu rodusta.

Sekään ei ole tämän esseen kannalta ratkaiseva kysymys, sillä jo pelkkä ihonväri kuitenkin vaikuttaa ratkaisevasti kulttuuriseen perimäämme sen kautta, mihin etniseen ryhmään yksilö kokee kuuluvansa, tai millaisia ennakkoluuloja muut häneen asettavat.

Oli rodullisen perimämme merkitys tai merkityksettömyys sitten mikä tahansa, niin rotujen olemassaolo sinänsä lienee kiistatonta.

 

Kehitys nykyihmisen monimuotoistumista kohti alkoi, kun tuleva euraasialainen populaatio lähti Afrikasta noin 100 000 vuotta eli 5 000 sukupolvea sitten. Tämän jälkeen pitkät välimatkat erottivat lähteneitä ja jälkeen jääneitä, ja populaatiot eriytyivät biologisesti toisistaan.

Sama kehitys toistui sitten Afrikasta poistuneen haaran suhteen uudestaan vielä kahdesti. Kaukasialaiset erosivat aasialaisesta haarasta noin 40 000 vuotta sitten ja lähtivät kulkemaan länttä kohti, osan saapuessa lopulta Eurooppaan ja syrjäyttäen täällä asuneet neandertalin ihmiset.

Vielä neljäs haara syntyi, kun osa mongoloideista taivalsi silloin kuljettavissa olleen Beringin salmen poikki Amerikan kaksoismantereelle ja jäi sittemmin sinne eristyksiin.

Tätä lukumääräisesti vähäisintä haaraa ei kuitenkaan aina ole eroteltu Aasian mongoloidisesta haarasta, ja puhun selvyyden vuoksi itsekin tässä esityksessä vain kolmesta rodusta.

Kuten kaikki lajit ja rodut, myös ihmiset tietysti elivät alun alkaen ennen kaikkea maasta. Keräilytaloudessa ihmisten elämä oli vielä liikkuvaa, mutta maanviljelyn omaksuminen noin 10 000 vuotta sitten lopetti vähitellen vaelluksen.

Viljelyyn ryhdyttyään heimot juurtuivat paikoilleen ja opettelivat tarvittaessa puolustamaan kotiseutunsa asumisoikeutta. Alkoi syntyä työkaluja paitsi maanviljelykseen, niin myös varta vasten sodankäyntiin – siis aseita.

Kun kolme rotua näin olivat ikään kuin jakaneet maailman asuinalueet, voidaan puhtaan maantieteellisesti tarkastellen todeta Eurooppaan muuttaneen rodun saaneen kurjimmat lähtökohdat lisääntymiselle, johon kaikki lajit ja rodut tavallisesti luonnostaan pyrkivät.

Eurooppaan muuttaneiden asuinalue oli Afrikkaan ja etenkin valtavaan Aasiaan verrattuna pieni ja köyhä. Tämän johdosta Euroopan populaatio pysyi aina lukumäärällisesti verrattain pienenä erityisesti aasialaiseen nähden.

Toisaalta vaikeiden olosuhteiden on usein nähty kannustavan kekseliäisyyteen ja karaisevan työteliäisyyteen, mistä suomalaiset varmaan voimat toimia yhtenä parhaista esimerkeistä.

Alkoi pienen kaukasialaisen rodun ekspansion aika.

Maanviljelyksen omaksumisesta alkaen kaukasialaiset ja mongoloidiset kansat siis tyytyivät pääasiassa olemaan paikoillaan, ja varsinkin kirjoitustaidon myötä alkoi nopea tekninen ja sivistyksellinen kehitys.

Erilaiset historialliset tapahtumat, kuten vieraiden kansojen hyökkäykset tai luonnonkatastrofit kuitenkin joskus ajoivat kansoja edelleen liikkeelle – tai perikatoon. Yksi tunnetuimmista historiallisen ajan kansainvaelluksista on Länsi-Rooman tuhoon johtanut germaanien kansainvaellus.

Paikoilleen asettumisesta lähtien rotujen ja etnisten ryhmien selviäminen perustui siis voimaan ja haluun puolustaa omaa reviiriään. Näin jokaiselle rodulle syntyi ikään kuin oma sydänalue, jolla se eli ja kehittyi niin biologisesti kuin kulttuurisesti kohtuullisen eristäytyneenä.

Koska populaatiot olivat vielä verrattain pieniä ympäröivän maailman kantokykyyn nähden ja liikkuminen oli hidasta ja vaikeaa, ei vuosituhansiin tapahtunut maailmanlaajuisia mullistuksia rotujen välisissä määrällisissä suhteissa tai niidenkäytössä olevissa asuinalueissa.

Tämä pitkä ”rauhanaika” kuitenkin tuli päätökseensä, kun huonoimmista lähtökohdista ponnistava kaukasialainen populaatio alkoi kehityksessä erottua muusta maailmasta.

Teknillinen edistys ja väkiluvun kasvu vahvisti sydänkeskiajalta lähtien kaukasialaisia muita nopeammin. Uudelta ajalta alkaen jopa Kaukoidän kekseliäs ja lukumäärällisesti ylivertainen mongoloidinenkin populaatio jäi kehityksessä jälkeen. Alkoi pienen kaukasialaisen rodun ekspansion aika.

Ristiretket voidaan nähdä tämän kehityksen orastavina ensioireina, löytöretket sen suurena läpimurtona.

Huomionarvoista on, että kiinalaisilla oli ollut kaikki tarvittava teknologia löytöretkien käynnistämiseen jo ennen eurooppalaisia, mutta he eivät koskaan ryhtyneet purjehtimaan avomerten yli, vaan seurailivat vain rannikoita aina itäiseen Afrikkaan saakka.

Ilmiölle on tarjottu niin biologisia kuin taloudellisia selityksiä: eräät luonnontutkijat väittivät pari vuotta sitten, että kaukasialaisten miesten perimässä on poikkeuksellinen kyky riskinottoon.

Perinteisemmin asia on kuitenkin selitetty eurooppalaisten oman mantereen pienuudella ja köyhyydellä, mikä suorastaan pakotti etsimään uusia asuinseutuja elintason parantamiseksi ja myöhemmin liikaväestön purkamiseksi.

Kantona kaskessa olivat Pohjois-Amerikan mongoloidiset alkuperäiskansat.

Ilman minkäänlaista yhteistä suunnittelua Euroopan kansat suuntasivat katseensa jälleen ennen kaikkea länteen.

Amerikan kaksoismantereen löytyminen toi eurooppalaisten ulottuville valtavat maa-alueet, melko tarkalleen neljä kertaa suuremmat kuin oma sydänalue. Pieniä siirtokuntia alkoi syntyä nopeasti, mutta alkuun ne olivat lähinnä vain kauppapaikkoja tai Euroopassa vainottujen ihmisten pakopaikkoja.

Todellinen ryntäys uusille alueille alkoi vasta teollistumisen ja kaukasialaisten räjähdysmäisen väkiluvun kasvun myötä. Euroopan väkiluku enemmän kuin kaksinkertaistui 1800-luvulla hieman yli 400 miljoonaan, ja tästä kasautuvasta ylikansoituksesta riitti vielä kymmeniä miljoonia purettavaksi Amerikkaan.

Eurooppalaisten väkiluku oli tuolloin kutakuinkin samalla tasolla kuin kiinalaisten.

Kantona kaskessa olivat Pohjois-Amerikan mongoloidiset alkuperäiskansat, jotka kuitenkin määrällisesti ja teknologisesti alivoimaisina joutuivat vähä vähältä väistymään tulijoiden tieltä.

Etelä-Amerikan kehittyneemmät kansat oli alistettu jo aiemmin niin tautien kuin sotataidon avulla. Mongoloidien ja kaukasialaisen rodun asuinalueiden maantieteellinen suhde mullistui täydellisesti, kun intiaanikulttuurit tuhoutuivat eurooppalaisten tieltä.

Kun Australian kaukasialainen asutus eteni samaan aikaan jo kiivaasti, olivat eurooppalaiset kansat levittäneet asuinalueensa, jotka alun perin kattoivat vain noin seitsemän prosenttia maapallon maapinta-alasta, yli kolmannekseen maailmasta.

Lisäksi otettiin 1800-luvulla poliittisesti haltuun myös 20 prosenttia maailman maapinta-alasta käsittävä Afrikka, mutta täällä olosuhteet olivat siinä määrin heikot kaukasialaisille, että vain harvoille alueille lähti merkittäviä määriä siirtolaisia.

Eurooppalaisten laajentuminen tapahtui luonnonvoimaisena kehityksenä.

On korostettava, ettei laajeneminen missään vaiheessa edennyt suunnitellusti, kuten eivät vastaavat kehityssuunnat nykyäänkään etene.

Mitään maailmanhistoriaa muokkaavaa suunnitelmaa oman rodun asuinalueiden laajentamisesta eurooppalaisilla ei ollut, eikä olisi voinutkaan olla – kaukasialainen rotuhan on Rooman tuhosta aina EU:n syntyyn saakka ollut poliittisesti epäyhtenäinen, eikä siten minkäänlaiseen johdettuun toimintaan kykenevä yksikkö, kuten vaikkapa Kiina Kaukoidässä.

Lähes jokainen Amerikkaan lähtenyt kaukasialainen teki päätöksen yksilötasolla. Osa myös karkotettiin väkisin, etenkin Australiaan.

Suunnitelmallisuuden sijaan eurooppalaisten laajentuminen tapahtui siis paremminkin luonnonvoimaisena kehityksenä. Saavutettu maailmanlaajuinen voima-asema antoi mahdollisuuden, johon parempaa elämää etsittäessä tartuttiin.

Kysymys oli luonnossa yleisesti ilmenevästä lajin tai rodun laajenemisesta, jota esiintyy niin eläimillä kuin kasveilla aina kun siihen tilaisuus ilmaantuu.

Kehityksen tiedottomuutta ilmaisee sekin, kuinka eurooppalaiset kylvivät nykyisten ongelmiensa siemenet jo laajentumisensa aikana. Amerikan kaksoismantereelle laivattiin miljoonittain afrikkalaisia orjia, jotka monissa osin esimerkiksi Yhdysvaltain eteläisiä osavaltioita muodostivat merkittävän osan väestöstä.

Näin alkanut kehitys on jatkunut siten, että nykyään 12,9 prosenttia maan väestöstä on afrikkalaisperäisiä. Intiaanien alkuperäisväestöä on 4,4 prosenttia.

Kun tähän lisätään Meksikosta virtaavat maahanmuuttajat, on lopputulos se, että eurooppalaisperäisiä kaukasialaisia edustaa tällä hetkellä enää 67,4 prosenttia väestöstä, ja he jäävät vähemmistöksi perustamassaan maassa näillä näkymin 2040-luvulla.

Kaukasialaiset ovat siis menettämässä suurimman asuinalueensa.

Sama tapahtuu lisäksi kaiken aikaa myös alkuperäisellä sydänalueella Euroopassa. Afrikka ja Aasia purkavat liikaväestöään Eurooppaan pakolaisina, siirtolaisina, adoptiolapsina ja niin edelleen. Samaan aikaan oma syntyvyys vähenee.

Euroopasta ei vielä voida laskea (tai ei ainakaan ole laskettu) selkeää ajankohtaa, jolloin kaukasialaiset jäävät vähemmistöön 2 000 sukupolvea asuttamallaan alueella, mutta historiallisesti se hetki voi nykykehityksen myötä olla aivan nurkan takana, varmaankin seuraavalla vuosisadalla.

 

Kylmä tilastofakta on, että Euroopan alkuperäiskansat ovat maailmanlaajuisesti ajautumassa marginaaleihin. Maailman väkiluvun kehityksestä on monia arvioita, mutta ne ovat samansuuntaisia.

Erään Helsingin Sanomissakin julkaistun arvion mukaan väestömuutokset vuoteen 2050 mennessä tulevat olemaan seuraavanlaisia: Kiinassa asukkaita on 1 437 miljoonaa, Intiassa 1 628 miljoonaa, muussa Aasiassa ja Oseaniassa 2 367 miljoonaa, Afrikassa 1 941 miljoonaa, Latinalaisessa Amerikassa 778 miljoonaa ja Yhdysvalloissa 420 miljoonaa.

Kaikilla muilla mantereilla väkiluvun ennustetaan siis edelleen nousevan, paitsi Euroopassa, jonka väestö tulee laskemaan nykyisestä 728 miljoonasta noin 668 miljoonaan.

Pikainen vilkaisu lukuihin kertoo meille, että Afrikan väestö tulee vuonna 2050 olemaan kolminkertainen Euroopan väestöön nähden

Aasiassa jo yksin Kiinassa tulee olemaan kaksinkertainen väestö koko Eurooppaan verrattuna, jolloin siis myös Venäjän Euroopan puoleiset alueet on laskettu mukaan.

Kun edelleen muistetaan, että Euroopan alueella asuvistakin yhä pienempi osa on perimältään eurooppalaisia, voidaan eurooppalaisten todeta olevan hyvin nopeasti kutistuva vähemmistö maailmassa. Muiden alueiden populaatiossa tulee sen sijaan riittämään yllin kyllin väestöä, josta ammentaa meille siirtolaisia.

Poliittisen korrektiuden kulttuuri ei saa estää meitä edes puhumasta asiasta.

Kaukasialaiset kansat ovat päätymässä samanlaiseen uhanalaisuuteen kuin Amerikan alkuperäiset mongoloidiset kansat.

Tämän tunnustaminen ei vaadi minkäänlaista rotuvihaa tai rasismia muita kansoja kohtaan, mutta vahva poliittisen korrektiuden kulttuuri ei saa estää meitä edes puhumasta asiasta.

Poliittinen korrektius on sitä paitsi hyvin valikoivaa: Kenelläkään ei ole vaikeuksia sanoa, että Amerikan alkuperäiskansojen elinolosuhteita, kulttuuria ja selviytymistä tulee suojella. Miksei saman logiikan mukaan myös Euroopan alkuperäiskansojen selviytyminen ole tärkeää ihmiskunnan monimuotoisuudelle?

Historialliset esimerkit niin Amerikan intiaanien, Australian aboriginaalien, antiikin roomalaisten ja monien pienempien populaatioiden katoamisesta todistavat, että kokonaisten kansojen on mahdollista kuolla tai sulautua muihin.

Eurooppalaisten kehityksen suunta on kiistaton, mutta onko siihen tarvetta puuttua ja miten tämä tapahtuisi, onkin sitten laajamittaisen arvokeskustelun kysymys.

 

Sampo Terhon essee on julkaistu alun perin Kanavassa 6/2007. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.