Ruotsi, Venäjä, nyt EU – Suomi on ikuinen alamaisten valtakunta

Suomi on ollut satoja vuosia suurvallan alusmaa. Se näkyy katukuvassa ja suomalaisissa.
Kotimaa 29.5.2015 10:30
© Klaus Welp

Venäläinen valloittaja on Helsingissä.

Siinä hän seisoo miekka vyöllä, kaupungin keskeisimmällä paikalla.

Alamaiset pystyttivät Aleksanteri II:n patsaan Senaatintorille vuonna 1894. Sortokausi oli ovella. Suomesta haluttiin lähettää Pietariin viesti: katsokaa, tältä näyttää se hyvä hallitsija, joka meillä oli ennen.

Harva osasi vielä siihen aikaan edes ajatella, että Suomen johtaja voisi olla suomalainen. Me olimme olleet 800 vuotta syrjäinen provinssi, jonka hallitsija ei puhunut enemmistön kieltä.

Nyt patsaan katselemisesta tulee jotenkin kiusaantunut olo.

Tänä keväänä historia käveli suomalaisia vastaan Moskovan Punaisella torilla. Väkijoukko hurrasi Krimin valtauksen vuosipäivänä: ”Ole-ole-ole! Krim on meidän! Anna nyt Puola ja Suomi!”

Huuto sisälsi ajatuksen Venäjän imperiumista ja vuoden 1914 rajojen palauttamisesta.

Krimin valtauksen jälkeen Venäjän presidentti Vladimir Putin on puhunut Novorossijasta, mikä on viittaus tsaarien aikaan. Putin on toistellut Aleksanteri III:n ajatusta, jonka mukaan Venäjällä on kaksi ystävää: armeija ja laivasto.

Ja täällä me olemme huolissamme venäläisten tonttikaupoista ja hybridisodankäynnistä, samaan aikaan kun shoppailemme, niin, Aleksanterinkadulla.

Presidentinlinnamme on vanha Keisarillinen palatsi Helsingissä. Itsenäisyyspäivän juhlissa presidentti Sauli Niinistö kättelee vieraansa samassa valtiosalissa, jossa oli Suomen suuriruhtinaan valtaistuin.

Kauppatorin yllä kohoaa Keisarinnankivi. Sen huipulla on Venäjän kaksipäinen kotka, jonka rinnassa on uskollisen Suomen vaakuna.

 

Kotkapatsaan juurella lokki nappaa hot dogin turistin kädestä.

Heikki Ylikangas, 77, istuu torikahvilassa vaipuneena Suomen historian pyörteisiin. Niissä emeritusprofessori sukeltelee yhä mielellään.

Ylikangas on ollut monien kiivaiden historiaväittelyiden keskipisteessä. Hän on tuottelias kirjoittaja, jonka tahti ei osoita hiipumisen merkkejä. Ylikangas kirjoitti jo 1970-luvun alussa Antero Heikkisen kanssa artikkelin nimeltä ”Kaksi historiaa”. Siinä pohdittiin, onko historia ainutkertainen tapahtuma, vai toistaako se itseään.

Kysymys tuntuu taas ajankohtaiselta, kun Venäjä kirjoittaa historiaa uudelleen.

Viime talvena Ylikangas julkaisi viimeisimmän teoksensa, Mitä on historia (Art House). Siinä hän katsoo, että historiantutkimus Suomessa on jämähtänyt yhden koulukunnan tutkimukseksi.

”Poikkeavia tulkintoja karsastetaan provokatiivisena riidan lietsontana”, Ylikangas kirjoittaa.

Millaisia jälkiä alamaisuuden vuosisadat ovat jättäneet suomalaisiin? Siitä meillä ei ole tapana puhua.

Ylikankaan mielestä pitäisi.

?attachment_id=82812

Vuosia 1871– 1914 pidetään siirtomaaimperialismin aikakautena. Suurvalloilla oli alusmaita ympäri maailmaa. Toisin kuin muut eurooppalaiset suurvallat, Venäjä ei hamunnut merentakaisia valloituksia. Se laajeni maata pitkin.

Lännessä Venäjän alusmaiksi joutuivat Suomi, Puola ja koko Baltia.

Helsingissä valloittajan kunniaksi pystytettiin patsaita. Baltiassa tai Puolassa venäläisiin suhtauduttiin varauksellisemmin. Puolassa kansalaiset jopa nousivat kapinaan Aleksanteri II:sta vastaan. Hän oli jalo ja oikeamielinen valloittaja, mutta valloittaja yhtä kaikki.

”Suomalaisten kaksinaisuus Venäjää kohtaan on ilmeinen”, Ylikangas sanoo.

Professori selittää ristiriidan autonomian avulla. Siitä Kauppatorille pystytetty Keisarinnankivikin kertoo. Obeliskin paraatipuolen teksti on latinaa. Sama teksti on kirjoitettu muistomerkin takapuolelle suomeksi.

”Kivi on osoitus siitä, että Venäjän keisari Nikolai I suosi suomen kieltä suhteessa ruotsiin. Meillähän oli täällä ruotsinkielinen eliitti, joka vastusti suomen virallista asemaa”, Ylikangas kertoo.

Aina 1100-luvulta vuoteen 1809 saakka Suomi oli ollut Ruotsin takapiha. Ruotsin kuninkaat eivät tunnustaneet suomea tai muitakaan vähemmistökieliä.

Idän ystävälliset keisarit antoivat meille paitsi oman kielen, myös valtiopäivät, rahan ja rautatien.

Heikki Ylikankaan mukaan kyse ei ollut pelkästä antamisen ilosta.

1800-luvun alussa Ranska vyöryi yli Euroopan. Sotilaiden mukana tuotiin Code Napoleon. Se oli laki, joka merkitsi maaorjuuden kieltämistä ja aatelin erioikeuksien purkamista.

””Luulen, että aluksi Aleksanteri I kilpaili Napoleonin kanssa. Aleksanteri I halusi näyttää, että hänkin osaa olla armelias”, Ylikangas arvelee.

Autonomisen Suomen nauttimiin erivapauksiin oli toinenkin syy.

Venäjä oli 1800-luvun alussa kehittymätön maa. Suomessa taas toimi tehokas virkamieskoneisto. Ylikankaan mukaan tsaari teki Suomesta hyvän hallinnon näyteikkunan. Meidän hallintojärjestelmämme jätettiin rauhaan 50 vuodeksi, kunnes Venäjä sai kurottua eron umpeen.

 

Vuosisadan taitteessa Venäjä tiukensi otetta alusmaistaan. Suomessa alettiin puhua sorrosta. Syntyi vastarintaliikkeitä. Osa niistä teki jopa poliittisia murhia.

Tsaarin aika tuli lopullisesti tiensä päähän 1917. Venäjän vallankumousten myötä myös Suomessa oli levotonta. Helsingissä sattui tapaus, joka vahvisti ryssävihaa: kaupungin keskustassa ammuttiin 50 Viaporin upseeria.

”Venäläiset matruusit pysäyttivät upseerit kadulle ja käskivät ottaa punaisen nauhan. Jos eivät ottaneet, matruusit hätistivät ihmiset ympäriltä ja ampuivat nämä upseerit siihen paikkaan. Se oli järkyttävää maassa, jossa ei ollut sataan vuoteen sodittu”, Ylikangas kertoo.

Joulukuussa 1917 Suomi julistautui itsenäiseksi – ja ajautui itse sisällissotaan, joka vaati 35 000 suomalaisen hengen.

Sodan jälkeen rikki runneltu kansa etsi selitystä, jonka avulla rauhallinen yhteiselo olisi taas mahdollinen.

Yhtenäisyyden perusta rakennettiin syyttämällä venäläisiä.

”Vangiksi saadut venäläiset, jotka olivat olleet punaisten puolella, ammuttiin”, Heikki Ylikangas sanoo.

Pahuus ajettiin pois, itärajan yli.

Hyvä Venäjä jäi Helsinkiin asumaan. ?attachment_id=82814

Patsaat ja paikannimet kertovat vallasta. Siksi niiden ympärillä on käyty välillä kovia kiistoja.

Virosta muistetaan kiista Pronssisoturista. Venäläistä sotilasta kuvaavan patsaan siirtäminen johti suureen kansainväliseen selkkaukseen vuonna 2007. Virolaisia tuotteita boikotoitiin Venäjällä. Jopa Valion valmistama Atlet-juusto päätyi mustalle listalle.

Latvialaiset siirsivät jo sata vuotta sitten Aleksanteri I:n kunniaksi pystytetyn portin pois Riikan pääkadulta.

”Suomessa ei ole ollut tapana kaataa patsaita tai palauttaa väärin kohdeltujen kunniaa”, Ylikangas sanoo.

Helsingin Keisarinnankiven kimppuun on käyty yhden ainoan kerran sata vuotta sitten. Silloin kaksipäinen kotka putosi jalustaltaan. Vandaalit eivät kuitenkaan olleet suomalaisia, vaan vallankumouksen hurjistamia venäläisiä matruuseja.

Mutta kyllä Suomessakin osataan.

Meillä on tervasankonationalismi.

Itsenäistymisen jälkeen sen kohteeksi joutui Katajanokalla sijainnut Rauhankappeli, jota suomalaiset pitivät sortovuosien symbolina. Vuonna 1919 joukko ylioppilaita hyökkäsi kappeliin ja tervasi sen seinät niin lujasti, ettei niitä saatu enää koskaan puhtaaksi. Lopulta koko kappeli purettiin maan tasalle.

Vandaalit töhrivät Helsingin keskustassa myös Nikolaigatanin nimikyltin niin, että siinä luki Nikolaisatan. Vuonna 1928 epäsuositun kadun nimi vaihdettiin Snellmaninkaduksi. Mutta moni Helsingin katu (Liisankatu, Annankatu, Mikonkatu) kantaa yhä venäläisen pyhimyksen tai kuninkaallisen nimeä.

Tuorein muunnelma tervasankonationalismista on vuodelta 1991. Silloin kolme opiskelijaa – joukossa Sdp:n tuleva puoluesihteeri Mikael Jungner – tervasi Helsingin Hakaniemeen pystytetyn Maailman rauha -patsaan. Höyhenryhmän mielestä Helsingin ei olisi pitänyt vastaanottaa Moskovan kaupungin lahjoittamaa patsasta. Kommunismi oli jo tullut tiensä päähän Itä-Euroopassa.

 

Ylikangas hörppää torikahvinsa loppuun. Professorin jalka nousee kevyesti, kun hän suuntaa kohti Mannerheimintietä.

Nyt jäljitetään näkymätöntä valtaa.

Ennen tsaarien aikaa Suomi oli 700 vuotta kiinni Ruotsin kyljessä. Helsingin keskustassa ei kuitenkaan ole patsaita muistuttamassa kuninkaista. Ruotsi on läsnä arkisissa asioissa: katukylttien alemmilla riveillä ja näyteikkunoiden REA! -kylteissä.

Heikki Ylikankaan mukaan kaksikielisyys on historiallisesti sidoksissa autonomian aikaan. Vuonna 1809 neljä viidestä suomalaisesta puhui suomea, mutta hallintokieli oli ruotsi.

Autonomia vahvisti ruotsinkielisen yläluokan valtaa. Enää Tukholman kuningas ei ollut valvomassa pikkuvirkamiehiä. Aatelisvoittoinen eliitti riensi jakamaan parhaat virat toisilleen.

Ylikankaan mukaan syntyperä ja suositukset olivat tärkeämpiä ylennysperusteita kuin kokemus tai oppiarvo. Se herätti katkeruutta.

”Keskiluokkaisten perheiden lapsilla ei ollut pääsyä huipulle, vaikka he olisivat puhuneet ruotsia äidinkielenään tai käyneet kuinka monta yliopistoa tahansa”, Ylikangas sanoo.

Moni fennomaanien johtaja puhui sujuvaa ruotsia, mutta törmäsi työmarkkinoilla lasikattoon. Suomenkielestä tuli keino murtaa ruotsinkielisen eliitin ylivalta.

”Kielitaistelussa oli alkujaan kyse sodasta virkamiehistön sisällä”, Ylikangas tiivistää.

Riidan kärjistyessä turvauduttiin rotuoppiin. Ruotsinkieliset svekomaanit julistivat suomenkieliset idästä tulleiksi mongoleiksi, jotka eivät pärjää ilman ruotsinkielisen eliitin apua.

Myös kansallisfilosofimme J. V. Snellman joutui ennakkoluulojen kohteeksi. Kolmekymppisenä hän muutti Ruotsiin luomaan uraa. Kielitaitoinen, huippukoulutettu filosofian tohtori kuvitteli pääsevänsä luennoimaan Uppsalan yliopistoon. Se oli turha toivo. Snellman oli vain idästä tullut maahanmuuttaja.

”Suomenruotsalaiset sanovat usein, että Ruotsissa heihin suhtaudutaan suomalaisina, vaikka he puhuvat äidinkielenään ruotsia. Se on ikiaikainen jako”, Ylikangas sanoo.

Snellman suuttui saamastaan kohtelusta niin, että vannoi, ettei kirjoita enää mitään ruotsiksi.

”Pääosin se päätös myös piti”, Ylikangas sanoo.

Kotiin palattuaan Snellman lähti mukaan politiikkaan. Hänestä tuli senaattori, jolle suomen kielen aseman vahvistaminen oli sydämenasia.

Vuonna 1863 Snellman kuuli, että keisari Aleksanteri II on tulossa Parolannummelle katsomaan sotaharjoituksia.

Snellman matkusti Parolannummelle.

”Hänellä oli mukanaan luonnos asetukseksi. Sen mukaan suomi tulisi 20 vuoden kuluessa tasavertaiseksi kieleksi ruotsin kanssa”, Ylikangas sanoo.

Professori innostuu niin, ettei henki meinaa kulkea. On pysähdyttävä Aleksanterinkadun kulmaan kertomaan juttu loppuun.

”Aleksanteri kysyi, mitä asiaa Snellmanilla on. Hän näytti paperin, ja keisari kirjoitti siihen nimensä alle.”

Asia oli sillä selvä. Suomenkielen asema vahvistui keisarillisella asetuksella.

”Snellman veti välistä”, Ylikangas nauraa.

”Koko hanke olisi rauennut, jos hän olisi vienyt sen valtiopäiville. Aateli ja porvaristo olivat sitä vastaan.”

Seuraava etappi häämöttää.

Mannerheimintiellä kohoava Forumin ostoskeskus on hyvä muistutus suomenruotsalaisten vallasta: iso, harmaa kivitalo.

Ylikangas nousee rullaportaita kolmanteen kerrokseen ja istahtaa sisäpihalle lasikaton siimekseen.

”Virallinen kaksikielisyys ei ole aina pelkkä rikkaus. Se voi olla myös rikkaiden etuoikeus.”

Suomenruotsalaisten joukossa on paljon tavallisia duunareita. Mutta kielen ja yhteiskuntaluokan välillä vallitsee myös kytkentä, joka on jatkunut Ruotsinvallasta asti.

Forumin kortteli on pystytetty pääasiassa suomenruotsalaisen Konstsamfundetin rahoilla. Korttelin luoteisnurkalla sijaitsee Svenska Kulturfonden, jonka taas omistaa Svenska litteratursällskapet i Finland.

Ruotsinkielisten kulttuurisäätiöiden taseiden yhteenlaskettu loppusumma on yli kaksi miljardia euroa. Niiden pääomien juuret ovat autonomian ajassa.

Pääoman ja kielen välinen yhteys näkyy myös Suomen sisällissodassa, missä ruotsinkielinen eliitti taisteli valkoisten puolella. Suuri osa valkoisen armeijan päällystöstä oli ruotsinkielisiä.

Kahden kansalliskielen malli kirjattiin Suomen hallitusmuotoon sisällissodan jälkeisenä kesänä 1919. Esitys oli valmisteltu edellisenä keväänä tynkäeduskunnassa, josta puuttui Sdp ja koko vasemmisto.

Kaksikielisyys kirjattiin siis perustuslakiin aikana, jolloin Rkp:n poliittinen painoarvo oli vahva – kenties vahvempi kuin koskaan itsenäisen Suomen historiassa.

Sata vuotta myöhemmin kysymys kaksikielisyydestä on yhä ajankohtainen.

Viime maaliskuussa eduskunta kaatoi kansalaisaloitteen, jonka mukaan ruotsin kielen opiskelun tulisi olla vapaaehtoista. Sivistysvaliokunnan perusteluissa todettiin, että ruotsin aseman säilyttämiseksi on olemassa ”historialliset syyt”.

Vaalikoneessa 2011 enemmistö kansanedustajista oli ilmoittanut vastustavansa pakkoruotsia. Vielä silloin historialliset syyt eivät painaneet. Jostain syystä yli 50 edustajaa muutti mielensä.

Mitä mieltä professori Ylikangas on historiallisista syistä?

”Kauan sitten ruotsinkieli oli välttämätön taito, jos halusi päästä elämässä eteenpäin. Nykyään englanti turvaa leivänsaannin paremmin kuin ruotsi”, Ylikangas muotoilee.

Suomen ja Skandinaavisen historian professorille on ollut paljon hyötyä ruotsin kielestä. Silti Ylikangas uskoo, että pakko vielä väistyy kielten valinnoissa.

”Pakko on ristiriidassa suosittujen liberalismin ja suvaitsevaisuuden käsitteiden kanssa.”

 

Ylikankaan jalkoja kolottaa. Seuraavalle etapille matkustetaan yksi pysäkinväli raitiovaunulla.

Finlandiatalon valkoisista seinistä huokuu kylmä sota.

Pian 40 vuotta sitten vuonna 1975 tällä paikalla järjestettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökokous ETYK. Se oli puolueettoman Suomen voimannäyte, jota moni pitää Urho Kekkosen sankaritekona.

Ylikankaan mukaan kokous oli todellisuudessa Neuvostoliiton idea. Venäläiset olivat työntyneet syvälle Keski-Eurooppaan, ja halusivat kansainvälisen vahvistuksen valtiollisille rajoille.

”Länsi ei olisi hyväksynyt Helsinkiä kokouspaikaksi, jollei Kreml olisi ensin tunnustanut Suomea puolueettomaksi maaksi”, Ylikangas sanoo.

Uudessa asetelmassa Suomen onnistui solmia tulliliitto EEC:n kanssa. Se oli ensimmäinen askel kohti EU-jäsenyyttä.

ETY-kokouksella oli muitakin seurauksia. Ylikankaan mukaan se saattoi olla tärkeä syy, miksi Suomi ei hakenut Nato-jäsenyyttä Neuvostoliiton hajottua.

”Meillä korostettiin Suomen ja Baltian etujen erilaisuutta. Suomettumista ei haluttu myöntää.”

Suomettuminen on modernin ajan alamaisuutta.

Viime aikoihin asti meillä on eletty Kekkosen viisauden mukaan: ”Olkaa erimielisiä mistä muusta hyvänsä, mutta ei ulkopolitiikasta.”

”Eihän niin voi olla!” professori Heikki Ylikangas huudahtaa.

”Maassa, jossa ollaan ulkopolitiikasta yksimielisiä, ollaan monesta muustakin asiasta yksimielisiä.”

Ylikankaan mukaan turvallisuus on yläkäsite, josta seuraa konsensus.

”Ei demokratiaan kuulu konsensus! Demokratian valtioidea on seuloa eri suuntiin käyvistä ehdotuksista kaikkien hyväksymä kompromissi.”

Konsensuksen henki elää kuitenkin vahvana. Tänä keväänä Juha Sipilä yrittää kirjoittaa suurta yhteiskuntasopimusta. Poliitikot ovat korostaneet yhtenäisen ulkopolitiikan tärkeyttä.

Mutta ehkä jokin on silti muuttumassa. Poliitikkojen uusi sukupolvi hakee Suomelle suuntaa. Ukrainan kriisin jälkeen presidentti Sauli Niinistöllä on ollut välillä vaikeuksia pitää yhtenäisen ulkopolitiikan kulissia yllä.

Ylikangas toivoo, että myös tutkijat alkaisivat hakea rohkeammin politiikan historian kiistanalaisia tulkintoja. Hänen mukaansa niitä on vältelty, koska ne saattaisivat johtaa erimielisyyksiin ulkopolitiikassa.

 

Lämmin kevätaurinko paahtaa Töölönlahdella Hesperian puistossa. Ei tätä ihan puhtaaksi luonnoksi kehtaa sanoa. Mutta silti tekee mieli kysyä, mitä on Suomen oma historia. Mitä jää jäljelle, jos suurvaltojen vaikutus siivotaan pois kuvasta?

Metsäkö?

Kalevala?

Ylikankaan mukaan suomalaiset olivat 1100-luvulla heimoasteella. Mikään niistä ei valloittanut toista. Heikot heimot luovuttivat mielellään vallan ruotsalaisille, joilla oli armeija. Vähitellen vanhat luonnonuskonnot väistyivät kristinuskon tieltä.

Topelius on sanonut, että ennen vuotta 1809 ei ole suomalaista historiaa. Vasta silloin oli elimiä, jotka tekivät Suomen aluetta koskevia valtiollisia päätöksiä. Ja kyllähän se taitaa vähän niin olla”, Ylikangas sanoo.

Elias Lönnrot loi Kalevalan yksittäisten runojen pohjalta. Iso osa runoista on peräisin Suomen nykyisten rajojen ulkopuolelta.

”Ja jos ajattelee niitä kalevalaisia tarinoita, niin tällaisen länsisuomalaisen korvaan ne kuulostavat vähän keinotekoisilta. Eivät ihan aidoilta.”

 

Onhan alamaiskansalla omat sankarinsa: Lalli, Jaakko Ilkka, Hannu Krankka ja joukko muita, jotka taistelivat eliitin sortoa vastaan.

He ovat saaneet patsaita kylänraiteille, mutta pääkaupunkiin heitä ei ole kelpuutettu. Ei edes Eugen Schaumania, joka ampui senaatin portaissa ensin kenraalikuvernööri Bobrikovin, sitten itsensä.

Itsemurhaiskuun oli esitettävissä isänmaallinen motiivi. Tsaari oli antanut Bobrikoville diktaattorin valtaoikeudet. Kenraalikuvernöörillä oli vakaa aikomus venäläistää Suomi. Se olisi voinut olla Suomen loppu.

Vuonna 2004 pääministeri Matti Vanhanen kutsui Schaumania terroristiksi, jota ei ole syytä juhlia.

Ylikankaan mielestä kieltäymyksen perimmäinen syy löytyy historiasta.

”Jos me hyväksyisimme tällaisen väkivallanteon, meidän olisi käsiteltävä samasta näkökulmasta myös sisällissota. Siihen meillä ei olla kovinkaan halukkaita.”

Niinpä Helsingin ydinkeskustassa ei ole Schaumanin eikä sisällissodan muistomerkkiä. Punaisten puolella taistelleiden muistomerkki on, mutta se on piilotettu Eläintarhan puistoon.

Turvallisen matkan päähän tsaarin patsaasta.

 

Raitiovaunu kuljettaa meitä kohti viimeistä etappia, Hakaniemeä.

Sata vuotta sitten täällä käytiin sisällissodan tuimia taisteluita. Nyt kauppahallin kulmalta pilkottaa kyltti: HALAL-LIHAA.

Onko maailma sittenkään muuttunut sadassa vuodessa?

Nyt Suomi on syrjäinen EU:n provinssi. Simultaanitulkkaus on kehittynyt, mutta hallitsijamme Brysselissä eivät puhu suomea.

Aivan kuten autonomian aika, eurooppalainen yhteistyö on antanut meille paljon. Alamaiskansa on vaurastunut, ja samaan aikaan meistä on tullut eräänlaisia modernin ajan siirtomaaisäntiä.

Me kulutamme tavaroita, jotka on tuotettu halpatyövoimalla. Kauhistelemme EU:n rajavesiin hukkuneita siirtolaisia. Opettelemme suhtautumaan työperäiseen maahanmuuttoon ja uusiin naapureihimme.

Heikki Ylikankaan mukaan suomettumisen aika opetti meidät torjumaan monikulttuurisuutta.

”Somali hyväksytään vain, jos hän on hiljaa tai samaa mieltä kuin me itse.”

Mutta edes konsensus ei ole entisellään. Kun perussuomalaiset menestyivät kevään eduskuntavaaleissa, urbaani älymystö nosti hirveän mekkalan. Tulos ei vastannut heidän käsitystään oikeasta Suomesta.

Ehkä yhtä ”oikeaa” Suomea ei ole koskaan ollutkaan. On vain joukko tarinoita, joita me kerromme toisillemme.