Rikkaat lapset – luvatkaa vanhemmillenne täydellinen ylöspito loppuiäksi

SK:n arkistoista: Kun vanhusten määrä kasvaa, palaako Suomi syytinkiin?
Kotimaa 17.5.2015 08:30
Ajan tavan mukainen eläkesopimus vuodelta 1933, ensimmäinen sivu.

Ettäkö lapset velvollisiksi kustantamaan vanhustensa hoito?

Siviilioikeuden professori Urpo Kangas ehdotti helmikuussa 2014, että rikkaat lapset velvoitettaisiin osallistumaan köyhien vanhempiensa hoitokustannuksiin.

Kansa vastasi virtuaalisella huutomyrskyllä. Epäreiluutta, kohtuuttomia tilanteita, arpapeliä taloudellisen taakan kestosta ja suuruudesta. Lukemattomia henkilökohtaisia tarinoita siitä, kuinka kelvottomat vanhemmat eivät ansaitse kaltoinkohdelluilta lapsiltaan yhtään mitään.

Myös monet poliitikot ja asiantuntijat ottivat ehdotukseen etäisyyttä. Haluammeko palata syytinkiin? Emme, emme, emme!

Vähintään keskiaikainen keksintö syytinki onkin. Vanhin tunnettu suomalainen maininta siitä on Hattulasta vuodelta 1319. Jos omistaa tilan tai talon, voi sen myydä jälkeläisilleen. Hinta: täydellinen ylöspito loppuiäksi.

Ei professorin ehdotuksessa syytingistä ollut kyse, mutta sujuvasti se nosti vanhat tavat puheisiin.

 

Vuoteen 1970 asti köyhäinhoitolaki määräsi suomalaiset huolehtimaan vanhemmistaan. Sitten vastuun raihnastuvista otti yhteiskunta.

Nyt yhteiskunta on joutunut naamakkain kylmien tilastojen kanssa.

Jos väestöennusteet pitävät kutinsa, vuonna 2030 Suomessa on jo lähes puoli miljoonaa yli 80-vuotiasta. Vuoteen 2040 mennessä heitä on jo 670 000. Huoltosuhde heikkenee dramaattisesti. Ennusteen mukaan vuoden 2030 Suomessa on 70 lasta ja eläkeikäistä aina sataa työikäistä kohti.

Ei vanhuus pelkkiä kalliita hoivakoteja ja vuodeosastoja kuitenkaan ole. Helsingin yliopiston tutkijat ovat arvioineet, että nyt 65-vuotias mies elää keskimäärin vielä 15,6 vuotta, josta hän tulee viettämään laitoshoidossa noin 9 kuukautta. 65-vuotiaan naisen taas voi odottaa elävän vielä 19,7 vuotta, josta laitoshoidossa 19 kuukautta.

Todellisuudessa 40 prosenttia naisista ja kaksi kolmannesta miehistä kuolee lähes saappaat jalassa. He eivät koskaan päädy pitkäaikaiseen laitoshoitoon.

Ne naiset, jotka päätyvät laitoksiin, ehtivät elää niissä keskimäärin kolme vuotta, miehet noin kaksi.

Mutta kun vanhusten määrä kasvaa ja he elävät entistä pidempään, heidät olisi pidettävä pois laitoksista mahdollisimman pitkään.

Olisiko vanhassa vara parempi?

Oikeastaan vanhaan ollaan monella tasolla jo palaamassa.

1.

Syytinkien kulta-aikaan pientilojen Suomessa ne olivat ainoa järkevä tapa toimia. Yhteiskunta ei maksanut eläkkeitä tai tarjonnut paikkaa palvelutalossa. (Kohta 1. eläkesopimuksessa vuodelta 1933.)

2.

2.

Nykyjärjestelmästä katsoen, kun pientilan poika lupasi huolehtia vanhemmistaan näiden elämän loppuun asti, (2.) hän oli pohjimmiltaan heille vakuutusyhtiö. Hän sai kerralla omakseen suuren omaisuuden, mutta otti kantaakseen riskin sen hinnasta. Jos vanhemmat osoittautuivat pitkäikäisiksi, kauppa oli rahassa mitattuna huono. Tai ainakin huonompi kuin sillä naapurilla, jonka vanhukset kuolivat varhain.

Finanssiala on jo vuosia yrittänyt ajaa Suomeen samantapaista vakuutustuotetta. Sellaista, jossa vanha ihminen ostaisi suurella kertamaksulla itselleen elinikäisen rahavirran. Sellaista vakuutusta ei vielä ole, sillä yhteiskunnan nykyisillä pelisäännöillä sitä verotettaisiin ankarasti. Vakuutusyhtiö sijoittaisi saadun pääoman ja maksaisi vakuutuksenottajalle osin tuottoja, osin pääomaa takaisin. Verottaja ottaisi osansa sekä tuotoista että palautettavasta pääomasta.

Esimerkiksi Finanssialan Keskusliitto katsoo, että jos edes pääoman palautus olisi verovapaata, vakuutusyhtiöt pääsisivät kokeilemaan, olisiko tällaiselle vakuutukselle kysyntää.

Yksi näkee suunnitelmissa ahneen vakuutusyhtiön vanhusten omaisuuden kuppaajana, toinen välttämättömän mekanismin kattaa yhteiskunnan paisuvia hoivakustannuksia yksityisomaisuuden avulla.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTin viimevuotisen raportin mukaan suuret ikäluokat olisivat valmiita osallistumaan merkittävästi hoitonsa kustannuksiin, jos olisi pakko. Sama raportti toteaa, että omaishoivalla voi olla jatkossa suuri merkitys vanhusten hoidon yhteiskunnallisiin kustannuksiin.

Ja se suurten ikäluokkien omaisuuden sosialisointi, jos asian haluaa niin nähdä, on jo alkanut. Tällä vuosituhannella markkinoille tulivat käänteiset asuntolainat. Siinä peruskuvio on, että ihminen ottaa lainaa, jonka panttina on hänen asumansa omistusasunto. Hän makselee elinaikanaan vain lainan korkoja, ja aikanaan perikunta maksaa lainan myymällä asunnon. Olettaen, että sen arvo ei ole romahtanut.

Käänteisten asuntolainojen tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, sillä pankit pitävät tietoa liikesalaisuutena.

3.

3.

Syytinkisopimuksia tehdään yhä, maatilojen sukupolvenvaihdoksissa, parisen sataa vuosittain. Enää aniharvoin sukupolvet suostuvat elämään samaa taloa. (3.)

Tyypillinen tapa on, että vanha isäntäpari saa asunnokseen tilan päärakennuksen ja siihen ehkä elinikäisen veden ja sähkön. Uusi sukupolvi asettuu omaan taloonsa pihapiiriin tai sen liepeille.

Huolenpitoon ja auttamiseen on mahdollisuudet, molempiin suuntiin.

Mutta maatalousyrittäjät ovat katoavan pieni osa kansasta. Tyypillisesti työikäiset argumentoivat, että huolenpito vanhemmista on mahdotonta, koska asutaan niin kaukana toisistaan.

Ikään kuin suomalaiset eivät tarpeen tullen ja todella halutessaan osaisi jo muuttaa. Ja jos ei perillinen tule mummon luo, tulkoon mummo perillisen luo.

Amerikkalaisilla on sama ongelma: kuinka pitää huolta siitä kasvavasta joukosta vanhuksia, joka ei ole laitoshoidon tarpeessa, mutta hyötyisi jo omaisten läheisyydestä.

4.

4.

Pysyisi vireänä ja pystyisi pienelläkin avulla elämään omillaan pitempään. (4.) Bonuksena välittäisi sukupolvienvälistä hiljaista tietoa lapsenlapsilleen, jos sitä ihmissorttia olisi.

Amerikkalaisilla on myös eräs ratkaisu. He kutsuvat sitä granny podiksi, mummokapseliksi.

Se on rekan kyydissä kulkeva eräänlainen jalasmökki, jonka voi siirtää omakotitalon pihamaalle isovanhempien asunnoksi. Asiaan kuuluu, että mökkeröinen on nykyaikaisen mukava, esteetön ja muutenkin ikääntyviä varten suunniteltu. Ja tilapäinen, kuten ihmiselämä.

Amerikkalaisilla on tilaa, sillä suurin osa heistä asuu omakotilähiöissä.

Hollantilaisilla taas ei järin ole tilaa, mutta omaishoivan perinne on vahva. Esimerkiksi Eindhovenin kaupunki on vuokrannut siirrettäviä konttikoteja, jotka kuntalainen voi tilata takapihantilkkuselleen nimenomaan isovanhempien asunnoksi.

Yhteiselon mahdottomuudenkin, saman talon jakamisen, on moni jo kyseenalaistanut.

Yksi heistä on tamperelainen Markus Lebeitsuk, ammatiltaan yrittäjä, joka kuutisen vuotta sitten kehitteli hankkeen nimeltä Sukupolvien koti. Siinä talo – olipa se omakotitalo tai kerrostalo – suunnitellaan alusta lähtien sukupolvien lähekkäistä asumista ajatellen.

Vuoden 2011 asuntomessuilla Kokkolassa Lebeitsuk jo melkein näki hahmotelmiensa muuttuvan todeksi. Kokkolaan nousi kaksikin taloa, joissa isovanhempien oli ajateltu asuvan perheen kanssa. Toisessa vanha sukupolvi pantiin rakennuksen siipeen, toisessa omaan erillistaloonsa. Mutta ne olivat isoja ja upeita projekteja, harvojen herkkua. Ja Lebeitsukin mielestä yhteiselo olisi saatava laajoille joukoille mahdolliseksi.

Ehkä kuulemme hänestä vielä. Toukokuussa hän sai perussuomalaiset kiinnostumaan ajatuksistaan, ja puolueen sosiaali- ja terveysasioiden ryhmä aikoo käsitellä hänen ideoitaan kesäkuussa.

Sitä odotellessa, kaikessa hiljaisuudessa, monet perheet tekevät omista lähtökohdistaan omia ratkaisujaan.

Jos vain kunnan kaavabyrokratia ja rakennusmääräykset sallivat, yksi muuntaa autotallin mummonmökiksi.

Toinen soveltaa samaa rivitalon kellarikerrokseen.

Kolmas kyttää vaarin kanssa vuokra-asuntoa läheltä itseään. Se vain on vaikeaa, koska asunnon pitäisi olla esteetön.

Esteettömyys on kansakunnalle iso haaste. Ympäristöministeriössä on kyllä kaavailuja elämänkaarikortteleista, joissa olisi toimivia asuntoja kaikille ikäpolville. On maalailuja ”kaikkien designista”, jossa kaikki asunnot olisi suunniteltu kaikille ikäpolville muuntautuviksi. Mutta toimeksi panemisella alkaa olla kiire.

Esteettömiä asuntoja on Suomessa nyt noin 300 000. Ympäristöministeriö arvioi, että vuoteen 2030 mennessä niitä pitäisi rakentaa tai remontoida miljoona lisää, jotta sekä vanhusten, vammaisten että osin myös pikkulapsiperheiden tarpeet täytettäisiin. Nykyisellä tahdilla esteettömiä koteja ehdittäisiin saada vain 300 000 lisää.

Tahti ei riitä alkuunkaan, jos vanhenevan kansan halutaan todella asuvan mahdollisimman pitkään yhteiskunnalle edullisimmin, eli omissa kodeissaan.

 

”Ihmisten rahat menevät asuntolainaan ja omien lasten kasvattamiseen”, puuskahdettiin jollain keskustelupalstalla professori Kankaan ehdotukseen vastuunotosta.

5.

5.

Että ei ihmisiltä voi odottaa vanhempiensakin hoivaan osallistumista. (5.) Syvässä monissa suomalaisissa on myös itse pärjäämisen eetos, vanhukset itsekään eivät yleensä haluaisi olla taakaksi lapsilleen.

Mutta vaikuttaa siltä, että ei siihen tarvitsekaan velvoittaa. Omaishoitajia, joille maksetaan omaishoidon tukea, on vain 40 000. Kuitenkin, vuosituhannen vaihteessa tehdyn eurobarometritutkimuksen mukaan, joka viides suomalainen auttoi yli 60-vuotiasta läheistään jollain lailla. Se oli ylivoimaisesti suurin osuus 15 maan kyselytutkimuksessa.

81 vuotta sitten, kun kainuulainen pientilallisen poika Eetu Heikkinen allekirjoitti siskonsa rinnalla syytinkisopimuksen, hänen jaloissaan pyörivät jo omatkin neljä pientä lasta.

6.

6.

Eläkevanhuksista vanhaisäntä Eemil kuoli jo seuraavana keväänä 64-vuotiaana. (6.) Hänen leskensä Kaisa sen sijaan eli sopimuksen kuvailemassa syytingissä 21 vuotta, ehtien nähdä vielä yksitoista lapsenlapsen syntymää lisää.

Eetu ja Hilma Heikkinen olivat artikkelin kirjoittajan isoisä ja isotäti.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 24/2014.