Raimo Summanen vuonna 2004: ”Suomessa on kauhea tabu, jos valmentaja ärähtää”

Kotimaa 22.1.2013 16:30

Raimo Summanen on Helsingin IFK:n tuore päävalmentaja, jonka uralle on mahtunut useampikin lentävä lähtö.

”Minun tapani johtaa ei poikkea millään tavalla muusta huippujääkiekosta”, sanoi Raimo Summanen toimittaja Petri Pöntisen haastattelussa loppuvuodesta 2004.

”Suomessa on kauhea tabu, jos valmentaja ärähtää”, hän totesi.

Summanen oli vastikään erotettu Suomen jääkiekkomaajoukkueen valmentajan paikalta jääkiekon maailmancupissa tapahtuneiden erimielisyyksien jälkeen.

Leijonavalmentajan pestin jälkeen Raimo Summanen on toiminut muun
muassa Espoo Bluesin urheilutoimenjohtajana sekä sveitsiläisen
Rapperswil-Jona Lakers -jääkiekkoseuran sekä venäläisen Avangard Omskin
päävalmentajana. Jokainen näistä työsuhteista päättyi potkuihin.

Summanen myönsi kärsivänsä äkkipikaisesta luonteestaan ja tekevänsä virheitä jo SK:n haastattelussa vuonna 2004. Lisäksi hän kertoi ajatuksiaan siitä, mitä jääkiekkovalmentaminen todella on. Lue alkuperäinen juttu kokonaisuudessaan alta.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 45/2004.

Matsin jälkeen

Jääkiekko on Raimo Summaselle pelon ja intohimon peli. ”Kun näytän tunteeni, välitän”, Leijonien erotettu päävalmentaja sanoo.

Syysaamu levittää hernerokkasumua ympärilleen. Harson keskeltä ilmestyy pipopäinen mies löysässä verryttelyasussa.

Soukka mökkitie kiemurtelee Näsijärven rantaviivaa pitkin Tampereen takametsissä.

Tie on Summasentie.

Raimo Summanen hölkkää tutulla Teboilin lenkillä, 2,5 kilometriä yhteen suuntaan.

Hän pysähtyy ja loikkaa rantakivelle. Jääkiekkomaajoukkueen erotettu päävalmentaja on ollut kestoaihe huoltoaseman lööpeissä: syytöksiä, spekulaatioita ja selityksiä.

”Katso nyt tätä show’ta”, hän huokaa ja kauhoo jääkylmää vettä väsyneille kasvoilleen. ”Tämä tapaus on keskenkasvuisten pikkupoikien leikkiä.”

Hätätilan johtaja

Summasen kohtalo sinetöityi jo 4. syyskuuta.

Suomi kohtasi Ruotsin maailmancupin alkusarjan ottelussa Helsingissä. Ottelussa, joka johdatti Leijonat kaikkien aikojen kiekkomenestykseen. Vain Kanada oli loppuottelussa niukasti parempi.

Tuona iltana Ruotsi kiri Suomen kolmen maalin johdon kiinni avauserässä. Epäusko hiipi pelaajiin. Toistuisiko sama romahdus samassa Areenassa kuin kevään 2003 MM-kisoissa?

Summanen oli palkattu kotikisojen jälkeen muuttamaan kurssia, vaatimaan enemmän.

Hän vastasi huutoon, sananmukaisesti.

”Päätin, että suunnan on muututtava.”

Ottelun tiimellyksessä hän ripitti joukkuetta ja läksytti apuvalmentaja Jari Kurria johtoryhmän palaverissa. Seuraavana päivänä puolustaja Janne Niinimaa lähti joukkueesta.

”Olen tarvittaessa hätätilajohtaja”, hän sanoo nyt.

Summanen vertaa Ruotsi-ottelua pahasti tulehtuneeseen käteen: amputoidako raaja vai antaa potilaan kuolla?

”Otin valtavan riskin ja vastuun, että potilas pelastui. Ja se pelastui, joukkue uskoi sen pelin jälkeen itseensä.”

Entistä päävalmentajaa hämmentää yhden ottelun aiheuttama kohu. Hän ehti valmentaa 34 ottelussa.

”Jos amputoisin joka päivä, ei olisi enää potilasta.”

”Ei haluta nähdä, että 99 prosenttia työstäni on muualla kuin pukukopissa. Turnausten suunnittelua, pelaajien tarkkailua ja pelin opiskelua.”

Summanen tarjoaa kahvit Teboilin baarissa. Hän juo sumppia ja puhuu. Tauotta, ryöpsähdellen.

Miksi ylipäätään tarvitsee käyttää äärikeinoja, edes ääritilanteissa?

”Jääkiekko on extreme face to face -peli, jossa on fyysinen elementti.”

Sitten hän suomentaa.

”Jääkiekkokaukalossa ihminen kohtaa itsensä aidoimmillaan ja paljaimmillaan. Pelaaja on yleisön luupin alla, ja vastustaja häiritsee koko ajan.”

Pelko on läsnä koko ajan. Pelko fyysisestä kivusta mutta myös väsymyksen ja epäonnistumisen pelko.

”Pelaaja saa pelätä ja tehdä virheitä, silti pitää toimia. Harva pystyy stressitilanteessa siihen, mitä osaa.”

Tässä kohtaa kuvaan astuu valmentaja. Joskus riittää, että hän lyhentää vaihtoja, yksinkertaistaa peliä tai ottaa aikalisän. Joskus on väännettävä turboruuvia, kuten Summanen kuvaa.

”Kun valmentaja herättää apaattisen pelaajan energian, hyssyttely ei auta.”

Eikö tyly palaute lamaannuta entisestään?

Summanen pyörittää päätään. Hän viittaa lukuisiin urheilupsykologian tutkimuksiin.

Pelaaja pystyy hirveän hyvään suoritukseen pienessä, hetkittäisessä vihantunteessa”, hän sanoo.

”Pahin tilanne urheilussa on, kun on tyytyväinen ja väsynyt.”

Tunteet ovat tabu

Raimo Summasen jääkiekkotarina alkoi talvella 1967, kun viisivuotias jyväskyläläispoika sai ensimmäiset hokkarit.

On epäilty, että 42-vuotias Summanen olisi ollut raakile johtamaan miesten maajoukkuetta.

”Olen elänyt yli 30 vuotta jääkiekolle.”

Summanen myöntää kärsivänsä äkkipikaisesta luonteestaan ja tehneensä virheitä. ”Aina ei tarvitse juosta junaa päin, vaan voi myös hypätä raiteelta sivuun.”
Persoona on kuitenkin valmentajan tärkein työväline.

”Suomessa on kauhea tabu, jos valmentaja ärähtää”, hän sanoo.

”Kun näytän tunteeni, välitän silloin.”

Summaselle sanoman perillemeno on tärkeää, ei tapa, miten se välitetään. Jääkiekko on intohimon peli – myös valmentajalle.

”Ääritilanteessa annan itselleni luvan heittäytyä. On toissijaista, laulanko, kuiskaanko vai huudanko.”

Enemmän tukea ja sydäntä

Miten pahasti saa satuttaa sanalla – edes kiekossa?

Apuvalmentaja Kurri on väittänyt julkisuudessa, että päävalmentaja kritisoi häntä ”enimmäkseen muista kuin jääkiekkoilullisista asioista”.

”Annoin Jarille palautetta siitä tehtävästä, johon hän oli sitoutunut. Odotin enemmän tukea ja sydäntä”, Summanen sanoo.

”Tuli ladeltua kovia sanoja, mutta en koskaan kohdistanut niitä häneen ihmisenä, väheksynyt jätkänä.”

Myös joukkuejohtaja Timo Jutila, toinen Suomi-kiekon ikoni, sai esimieheltään suorasukaisen arvion osaamisestaan.

”Oli iso lista asioita, jotka hän jätti tekemättä. Hän ei osannut sitä hommaa.”

Summanen palaa takaisin lähtöruutuun, leijona-arvoihin. Joukkue on kaikki kaikessa, sillä pieni Suomi voi menestyä vain joukkueena.

”Kun pelaajan tai johtoryhmän jäsenen teot eivät kohdanneet joukkuetta, minun oikeuteni ja velvollisuuteni oli puuttua siihen.”

Erotettu päävalmentaja vaati kaikilta kolmea asiaa. Yksilön vahvuus on kaivettava esiin, sen on palveltava joukkuetta, ja yhteisiä sääntöjä on noudatettava pelissä ja vapaapäivinä.

Kun Summanen aloitti päävalmentajana, hän kysyi jokaiselta pelaajalta: missä olet hyvä, mitä olet valmis tekemään?

”En odottanut yli-inhimillisiä tekoja, en vaatinut mitään, mihin pelaaja ei itse uskonut.”

Politikointi on eri peli

Summasen mökkitien varrella nököttää postilaatikkorivistö. Yhdessä niistä lukee Kummola.

Kalervo Kummola on Jääkiekkoliiton puheenjohtaja, Summasen perhetuttu vuosien takaa. Hänen mukaansa Leijonien menestyksen hinta oli ”komppania henkisesti kaatuneita miehiä”.

”Kummola ei tiedä, mistä hän puhuu”, Summanen sanoo.

”Hän ei ole elänyt huippujääkiekkoilijan maailmaa. Eihän häneltä voi edes vaatia, että hän ymmärtäisi sitä.”

Summasella oli maajoukkueessa seitsemän luottopelaajaa. He kuljettivat valmentajien viestin muulle joukkueelle ja välittivät pelaajien tunnot takaisin. Yksikään heistä ei ole kääntynyt entistä päävalmentajaa vastaan.

Liiton mukaan päävalmentajaa ei vapautettu tehtävästään urheilullisista syistä.

”Mistä sitten”, Summanen kysyy. ”Kaikki sanani ja tekoni johtavat jäälle, urheiluun. Ei ole ei-urheilullisia syitä.”

”Minun tapani johtaa ei poikkea millään tavalla muusta huippujääkiekosta.”

Summanen luotti Kummolan sanaan

Sumanen tunnustaa halunneensa päävalmentajaksi niin paljon, että hyväksyi Kummolan ehdottaman johtoryhmän. Hän luotti puheenjohtajan sanaan, että henkilöitä voidaan tarvittaessa vaihtaa.

Lopulta kiekon vahva mies vaihtoi päävalmentajan.

”Kummola antaa itsestään suoraselkäisen päättäjän kuvan, mutta todellisuudessa häneen vaikuttaa populistinen mielipide.”

Summanen sanoo, että nykykiekossa raha on isäntä, peli renki. Liiton päätöksiä ohjaa se, mitä sponsorit ja media ajattelevat.

”Kummola politikoi, ja se on eri peli. En osaa sitä peliä.”

Kaukalo on Summasesta rehdimpi paikka kuin kabinetti.

”Jäällä voi turvallisesti etsiä omia rajojaan, siellä on selvät säännöt”, hän sanoo.

”Jos tekee koiruuksia, sen löytää edestään. Harvoin siellä syyttömälle tehdään mitään pahaa.”

Valmentaja vastaa yksin

Summanen santsaa kahvia ja kieputtaa lusikkaa kupissa.

”Suomalaiseen kiekkoiluun tarvitaan iso muutos.”

Hän puhuu huippukiekon tilasta, joka on hautautunut desibelikeskustelun alle. Mitkä ovat Suomen jääkiekon voimavaroja ja miten ne on hyödynnetty? Mikä on valmentajan asema?

”Kun eroani suunniteltiin maailmancupin aikana, ei voi puhua liiton sitoutumisesta. Milloin joku muu kuin valmentaja kantaa vastuun?”

Summanen on huolissaan siitä, että rahakkaassa liitossa on päteviä työntekijöitä, mutta kukaan ei koordinoi ja vastaa huippu-urheilusta. Paitsi päävalmentaja.

Hänen pitää hoitaa joukkueen lisäksi suhteet luottamushenkilöihin, sponsoreihin, mediaan ja kenttäväkeen.

Summanen palkkaisi liittoon urheilujohtajan, joka olisi linkki huippukiekon ja kentän välillä.

”Kentällä on halu tehdä huippu-urheilua, mutta liiton pitäisi linjata, millaisia pelaajia halutaan tuottaa.”

”Päätökseen pitäisi sitoutua 5-6 vuodeksi, ja jakaa vastuut eri henkilöille.”

Summanen erottaisi sosiaalisen kaverikiekon huippukiekosta nykyistä aikaisemmin. Taito kehittyy toistoista.

”Kymmenvuotiasta, intohimoista viulistinalkua ihaillaan, mutta urheilulle omistautunutta junioria paheksutaan.”

”Se, että lapsi alkaa kilpailla nuorena, ei ratkaise, tuleeko hänestä hyvä vai huono ihminen.”

Kokemukset kirjaksi

Summasen matkapuhelin vinkuu herkeämättä baarin pöydällä.

Toisaalla, Helsingin Mäkelänkadulla, Erkka Westerlund neuvottelee Jääkiekkoliitossa. Hän on ehdolla Summasen seuraajaksi.

Pettääkö läheisin työtoveri herrasmiessopimuksen, jonka mukaan kaikki lähtevät, jos päävalmentaja lähtee?

Summanen on kotvan hiljaa.

”En halua sanoa siitä mitään.”

Hän ei kerro, mitä aikoo tehdä seuraavaksi. Jääkiekkoliitto maksaa täyttä palkkaa kevääseen 2006.

”Työtarjouksia on tullut”, hän hymähtää. ”Pääsisin yhden bändin autokuskiksi ja kaverin firmaan apumieheksi.”

Mielessä velloo enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ne on työstettävä pois, rauhassa.

”Tästä kokemuksesta syntyy analyysi kirjan muodossa.”

Summasen seuraajaksi nimettiin maanantaina Erkka Westerlund. Karjala-turnaus pelataan 11.-14. marraskuuta Helsingissä.

”Odotin enemmän tukea ja sydäntä Kurrilta.”

”Kummola politikoi, ja se on eri peli. En osaa sitä.”

Herkkä haalarimies

Raimo Summanen on jättänyt jäljen jääkiekkoon neljällä vuosikymmenellä – ja hän on vasta 42-vuotias.Hän edusti 12:ta seuraa Suomessa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1979-95. Hän oli maalintekijä mutta ei mailavirtuoosi; puuttuvan taidon hän korvasi tahdolla. Peliura huipentui maailmanmestaruuteen 1995.

Rami tai Raato – kuten häntä kutsutaan – on olemukseltaan vanttera jässikkä, vähän ”kirveellä veistetty”, kuten useimmat suomalaiset kiekkoilijat. Hän on pallosalama, nopea liikkeissään ja puheissaan.

Hän on mainio seuramies, joka herkuttelee hyvällä ruoalla ja juomalla.

Lenkkeilyä ja tennistä harrastava kiekkoammattilainen on läpeensä kineettinen ihminen; hän elää urheilulle ja urheilusta. Hän havainnoi, ajattelee ja toimii liikkeen kautta. Vaihtoaitiossa hän voi seistä pokerinaamana illasta toiseen, mutta tiukoissa tilanteissa hänestä tihkuu kehonkieli läpi: ilo ja innostus mutta myös pettymys ja suuttumus.

Arvostelijoiden mielestä hän toimii liikaa puhtaan tunteen varassa.

On myös toinen, julkisuudessa tuntematon puoli: utelias ja oppimishaluinen valmentaja, joka kysyy ja tarkkailee enemmän kuin vastaa ja on äänessä. Hänen lähipiiriinsä kuuluu niin kulttuuriväkeä kuin yritysjohtajia.

Summasen korkeakoulu on kuitenkin kaukalo. Hän oli haalarimies pelaajana ja on sitä myös valmentaja. Hän on kotonaan harjoituksissa, joissa pelaajia valmistetaan kohtaamaan kaukalon karu totuus. Hän tietää kehossaan, miltä tuntuu joutua jyrätyksi jäällä tai ratkaista tiukka ottelu.

Summanen on työmyyrä, kokopäiväisesti huippu-urheilulle omistautunut kiekkomies. Hän ei hyväksy puolivillaista jälkeä, ei itseltä eikä muilta.

Seitsemän vuoden aikana hän valmensi HIFK:ta, Jokereita ja A-maajoukkuetta. Jokaiseen joukkueeseen hän tartutti tekemisen palon. Jokaisessa joukkueessa syttyi myös tulipaloja.

Leijonissa Summasen kiihkeä ehdottomuus maksoi hänelle työpaikan. Liitto säästi mieluummin Jari Kurrin ja Timo Jutilan kasvot ja lajin imagon kuin päävalmentajan.
Suomen Jääkiekkoleijonaksi aateloitu Summanen ehti valmentaa maajoukkuetta vajaat kaksi vuotta.