Yhteinen hirviömme: Näin hyvinvointivaltio paisui

SK:n arkistoista: Raha ei riitä, vaikka sitä on enemmän kuin koskaan.
Kotimaa 26.1.2014 20:00
© Anssi Keränen

Jyrki Kataisen hallitus kokoontui helmikuun viimeisenä päivänä [2013] puoliväli-istuntoonsa. Valtio ja kunnat velkaantuvat, eivätkä hallitusohjelman taloustavoitteet ole edes toteutumaan päin.

Hallituksen resepti oli tutun päivänpaisteinen. Pyritään parantamaan työllisyyttä ja saamaan aikaan talouskasvua. Ehkä verotuksen keventämiselläkin kannustetaan.

Menoleikkauksista ja hyvinvointivaltion rakenteellisista uudistuksista ei vielä puhuttu mitään.

Uudistuksissa onnistuminen mittaa hallituksen toimintakyvyn ja jatkamisen edellytykset.

Saavutettuihin etuihin ja pitkäaikaisiin käytäntöihin puuttuminen on kaikkein vaikeinta, vaikka joka tilastosta näkyy, että julkinen talous on pahasti miinuksella.

Valtion ja kuntien tulot ovat moninkertaistuneet. Jaettavaa on 15 kertaisesti verrattuna 1970-luvun alkuun. Silti julkinen talous on aivan kuralla.

Mihin kaikki rahat menevät?

Ne hupenevat hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Nyt vuosikymmenten aikana kertynyt taakka on käynyt liian raskaaksi ja muuttuu yhä vain painavammaksi.

Kuntatalouden menot ovat lähes kaksikymmenkertaistuneet neljässä vuosikymmenessä. Eikä ihme, sillä kunnilla oli vuonna 1970 yhteensä 114 lakisääteistä tehtävää, mutta nykyään niitä on pitkälti yli 500.

Sosiaaliturvan menot suhteessa bruttokansantuotteeseen ovat kaksinkertaistuneet sitten 1970-luvun. Ja lyhemmälläkin tarkasteluvälillä tapahtuu hurjia: eläkkeitä maksettiin Suomessa vuonna 2011 miljardi euroa enemmän kuin vuotta aiemmin.

Vuonna 1930 Suomen kunnilla oli 40 lakisääteistä tehtävää. Sisällissodasta eheytyvän kansakunnan kuntien hoidettaviksi eduskunta oli jo varhain säätänyt joukon julkisen vallan perustehtäviä.

Laki oppivelvollisuudesta tuli voimaan 1921. Se teki kansakoulujärjestelmän pakolliseksi kaikille kunnille.

Sairaanhoito kuului myös varhaisimpiin tehtäviin, joskin sen saattaminen kuntien hoidettavaksi eteni vaiheittain. Kätilöiden pestaamisesta säädettiin vuonna 1920, kunnanlääkärin laki määräsi joka kuntaan vasta juuri talvisodan alla vuonna 1939.

Köyhäinhoitolaki loi toimeentulotuen kaltaisen järjestelmän avustuksineen ja kunnalliskoteineen. Turvallisuudesta huolehti kunnallinen palotoimi.

Näiden perustehtävien lisäksi mukaan mahtui myös useita kansansivistyksen alueen tehtäviä, kuten kirjastojen ja kansanopistojen ylläpitäminen. Perusoikeuksiin taas liittyivät vaalien järjestäminen, kielellisistä oikeuksista huolehtiminen ja käräjäoikeuksien toiminta.

Kattava kansaneläkejärjestelmä toteutettiin vuonna 1956. Aiempi järjestelmä oli perustunut eläkesäästöihin, uuden myötä jokainen suomalainen sai ansiotasostaan riippumattoman markkamääräisen minimieläkkeen. Pienimmät kansaneläkkeet yli kaksinkertaistuivat.

Työeläkejärjestelmä astui voimaan vuonna 1962. Seuraavalla vuosikymmenellä eläkejärjestelmän piiriin tulivat muun muassa yrittäjät ja maanviljelijät.

Ennen näitä uudistuksia yksityisen sektorin työntekijöillä ei ollut lakisääteistä ansioihin perustuvaa eläketurvaa.

Uudistuksen jälkeen kansaneläkkeisiin kului runsaat kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta ja työeläkkeisiin 1960-luvulla vielä vähemmän.
Nykyään eläkemenot ovat jo yli 10 prosenttia bruttokansantuotteesta ja kasvavat jatkuvasti.

Sairausvakuutusjärjestelmä tuli vuonna 1964. Siinä säädettiin sairauspäivärahasta, äitiyslomakorvauksista ja sairauden hoidon korvauksista eli niin sanotuista Kela-korvauksista.

Suomi oli sairausvakuutuksen säätämisessä kansainvälisesti jälkijunassa. Järjestelmästä tuli kuitenkin hyvin kattava, ja se tarjosi edut kaikille.

 

Vaikka turvaverkkoja oli jo rakennettu, varsinainen hyvinvointivaltion rakentaminen pääsi vauhtiin toden teolla 1960-luvun lopulla.

Eduskuntavaaleissa 1966 vasemmistopuolueet saavuttivat suuren voiton. Rafael Paasion (sd) ja Mauno Koiviston (sd) kansanrintamahallituksissa Sdp ja Skdl toteuttivat vasemmistolaista yhteiskuntapolitiikkaa ja rakensivat hyvinvointivaltiota hallituskumppaninsa keskustapuolueen tuella.

Moni suuri ja paljon verorahoja syönyt järjestelmä todella nytkähti eteenpäin tuon vaalivoiton jälkeisinä vuosina.

Osa suurjärjestelmistä, kuten peruskoulu ja korkeakoululaitoksen laajentaminen koko maan kattavaksi, oli laitettu vireille jo ennen vuoden 1966 eduskuntavaaleja.

Peruskoululaki hyväksyttiin 1968. Uuden julkisin varoin katetun yhtenäiskoulujärjestelmän toteuttaminen alkoi 1972 Pohjois-Suomesta. Vuonna 1971 syntyneet, tänä vuonna 42 vuotta täyttävät suomalaiset ovat ensimmäinen ikäluokka, joka on suorittanut koko oppivelvollisuutensa peruskoulussa.

Peruskoulu kuului poliittisen vasemmiston kärkitavoitteisiin. Keskustapuoluetta miellytti uudistuksen alueellinen ulottuvuus, sen eteneminen pohjoisesta etelään. Oikeistopuolueet kauhistelivat koko valmistelun ajan peruskoulun kalleutta ja kattavuutta.

Peruskoulu-uudistuksessa koko oppivelvollisuuskoulu muutettiin kunnalliseksi ja yksityisten oppikoulujen järjestelmä lakkasi. Kouluvuodet lisääntyivät kaikilla yhdeksään.

Nämä muutokset tietysti maksoivat. Peruskoulun siirtymäaikana vuosina 1972–1977 perusopetuksen kokonaismenot kasvoivat 58 prosenttia.

Oppilasta kohti laskettuna nousu ei ollut aivan yhtä jyrkkää: vuoden 1968 kansakoululaisesta aiheutui noin 2 000 euron vuotuiset kulut, mutta vuoden 1978 peruskoululaisen vastaavat kustannukset olivat noin 3 000 euroa.

Peruskoulu-uudistus aiheutti vain osan koulutusmenojen kasvusta. Kaikkiaan menot kolminkertaistuvat hyvinvointivaltion kultakaudella 1970-luvun alusta 1980-luvun lopulle.

Koulutus lisääntyi joka portaalla. Yhteiskunta tarvitsi ja sai lisää ammattikoulutuksen suorittaneita työntekijöitä. Ammattikouluissa monet aikaisemmin kaksivuotiset tutkinnot muuttuivat kolmevuotisiksi.

Ylioppilastutkinnon suorittaneiden osuus ikäluokasta kasvoi 1960-luvun lopun viidenneksestä 1980-luvun kolmannekseen. Korkeakouluopiskelijoiden määrä kaksinkertaistui samassa ajassa.

Koulutusmenoja lisäsivät myös opintotuki, ateriatuki ja joukko muita etuuksia.

Nykyisin koulutustakin enemmän rahaa vie terveydenhuolto. Vuonna 2011 sosiaaliturva eläkkeineen maksoi 45 miljardia, terveydenhuoltoon kului 15 miljardia.

Perusterveydenhuollon uudistaminen oli ollut vireillä koko 1960-luvun. Vasemmiston vaalivoitto vuonna 1966 pani puuhiin vauhtia ja suunnitelmat uusiksi.

Terveyskeskusten rakentaminen alkoi 1972. Kunnanlääkärit jäivät historiaan.

Terveyskeskusjärjestelmästä tuli kokonaan julkinen ja lähes maksuton. Keskuksissa alettiin hoitaa kaikkia terveydenhuollon tehtäviä, joista oli säädetty aikaisemmin erillisillä laeilla. Terveyskeskuksille kuuluivat lääkäripalveluiden lisäksi neuvolat, hammashoito, kouluterveydenhuolto ja työterveyshuolto.

Lääkäripalvelut laajenivat ja saatavuus parani. Samalla henkilökunnan ja menojen määrä moninkertaistui.

Vanhassa kunnanlääkärijärjestelmässä pikkukunnissa oli useimmiten yksi lääkäri. Isommallakin paikkakunnalla kunnanlääkärit olisivat mahtuneet samaan taksiin: esimerkiksi Raumalla kaupunginlääkäreitä oli 1970-luvun alussa neljä.

Kunnanlääkäreiden vastuulla olivat kaikki lääkärintyöt. Heidän palkastaan valtaosan maksoivat vastaanotolla käyneet potilaat, sillä kunnan maksama korvaus oli vain noin kymmenen prosentin luokkaa.

Moni varttuneempi kansalainen muistelee kaihoisasti kunnanlääkärijärjestelmää kotikäynteineen.

Muistoissa on kuitenkin nostalgian ruusunpunaa. Todellisuudessa lääkäripalvelut olivat nykytasoon verrattuna vaatimattomat ja kunnanlääkäreiden työtaakka raskas.

Vuonna 1970 Suomessa oli 518 kuntaa ja 500 kunnanlääkäriä. Vuonna 1978, jolloin siirtymäaika uuteen terveyskeskusjärjestelmään oli päättynyt, terveyskeskuslääkäreitä oli 1 600. Sen päälle tulivat vielä sairaanhoitajat, hammaslääkärit, hallintohenkilökunta.

Rauman neljä kaupunginlääkäriä sekä kunnanlääkärit Rauman maalaiskunnasta ja Lappi TL:stä muodostivat yhteisen terveyskeskusten, johon heti alkajaisiksi tuli kaksi lääkäriä lisää.

Nykyään Rauman terveyskeskuksessa on noin 40 lääkäriä.

Terveyskeskuksissa on tällä hetkellä henkilöstöä lähes 60 000, josta lääkäreitä noin 3 500 ja hoitajia 14 500.

Erikoissairaanhoidossa työntekijöiden määrä on 1990-luvun alusta kaksinkertaistunut ja kustannukset yli kaksinkertaistuneet.

Kunnallisessa päivähoidossa on nykyään lähes 60 prosenttia 1–6-vuotiaista lapsista.

Myös päivähoito kuului 1970-luvun uusiin avauksiin.

Päivähoitolailla rakennettiin kunnallisten päiväkotien ja perhepäivähoitajien järjestelmä. Kunnallisen päivähoidon tarkoitus oli vapauttaa äidit ansiotyöhön tienaamaan verorahoja.

Ajan poliittisessa ilmapiirissä päivähoitojärjestelmää ja kunnallisia päiväkotejakin pidettiin vasemmistolaisena, suorastaan itäsaksalaisena järjestelmänä.

Aikaisemmin kukin perhe oli järjestänyt lastenhoidon tavallaan.

Äiti oli jäänyt kotiin tai sitten lapselle oli hankittu hoitaja omalla kustannuksella tai omilla järjestelyillä.

Päivähoito-oikeus koski ensin alle 3-vuotiaita lapsia ja myöhemmin 1990-luvulla se laajennettiin koskemaan kaikkia alle kouluikäisiä.

Kunnallinen päivähoito maksaa nykyään reilut kaksi miljardia euroa vuodessa.

 

Suuret järjestelmät luotiin hyvinvointivaltion kukkeimpana rakennusaikana, joka ulottui 1960-luvun jälkipuoliskolta 1970-luvun loppuun.
Kasvu ei kuitenkaan päättynyt siihen.

Hyvinvointivaltion tuotantolinja oli rasvattu hyvään vauhtiin. Jo säädettyjä järjestelmiä täydennettiin, kokonaan uusia tuotettiin ja sosiaalista turvaverkkoa tihennettiin. Tahti tuntui 1980-luvulla jopa kiihtyvän.

Keskustapuolueen pitkäaikainen tavoite lasten kotihoidontuesta toteutui Kalevi Sorsan neljännen hallituksen aikana vuonna 1985.

Työterveyshuolto laajeni 1970-luvun lopulla siten, että terveyskeskusten lisäksi työnantaja saattoi hankkia työterveyshuollon myös yksityiseltä sektorilta. Valtio maksaa nykyisin käytännössä noin puolet yksityisen palvelutuottajan kustannuksista.

1980-luvulla julkisen talouden kuormaa lisättiin järjestelmillä, joiden läpimeno sellaisenaan olisi ollut jo kymmentä vuotta myöhemmin hyvin epävarmaa.

Sosiaalietuuksia sidottiin yhä enemmän ansioihin sillä ajatuksella, että esimerkiksi sairauspäiväraha oli korvaus menetetystä palkasta. Jotkin päivärahat jopa kaksinkertaistuivat, tosin niitä alettiin samalla verottaa.

Vuosikymmenen puolivälissä, Kalevi Sorsan neljännen hallituksen aikana, Suomi sai myös ansiosidonnaisen työttömyysturvan. Se astui voimaan vuonna 1985. Pääosin työnantajien maksama turva oli aluksi kestoltaan 350 päivää ja korvausosuus oli keskimäärin noin 60 prosenttia palkasta.

Seuraavan, Harri Holkerin (kok) sinipunahallituksen aikana kesto pidennettiin 500 päivään.

Tuohon aikaan työttömiä oli vähän, ja 1980-luvun lopulla saavutettiin käytännössä täystyöllisyys, kun työttömyysprosentti laski runsaaseen kolmeen.

Kun 1990-luvun lama iski Suomeen, työttömyys nousi muutamassa vuodessa yli 16 prosenttiin ja jäi koko loppuvuosikymmenen ajaksi yli kymmeneen prosenttiin.

Järjestelmän kulut käyttöönottohetkellä olivat siis mekaanisesti laskettuna kolmanneksen luokkaa verrattuna 1990-luvun alun pahimpiin lamavuosiin ja kaksinkertaiset pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna.

Jos ansiosidonnaisten etuuksien säätäminen olisi jäänyt lamavuosiin, se olisi tuskin voinut toteutua nykymuotoisena.

Kuntapuolella tehtävien verkkoa tihennettiin entisestään 1980-luvulla. Vuonna 1980 kuntien lakisääteiset tehtävät olivat kaksinkertaistuneet vuoden 1960 tasosta, mutta loppua ei ollut näkyvissä.

1980-luku toi kunnille 89 uutta tehtävää.

 

Lama romutti hyvinvointiyhteiskunnan – tai niin me luulemme.

Etuudet heikkenivät ja julkisia menoja leikattiin reilusti, lähes 10 prosenttia bruttokansantuotteesta. Silti hyvinvointivaltion tuotantolinja jatkoi hyvällä vauhdilla: uusia tehtäviä ja vanhojen laajennuksia riitti.

Oikeudesta saada kunnallista päivähoitoa oli säädetty 1970-luvun alussa, mutta se koski vain alle kolmevuotiaita lapsia. Keskellä lamaa oli suunnitteilla päivähoito-oikeuden laajentaminen kaikkiin alle kouluikäisiin lapsiin, mutta synkässä taloudellisessa tilanteessa Esko Ahon (kesk) porvarihallitus siirsi uudistuksen voimaantuloa vuoteen 1996.

Samaan aikaan rakennettiin yksityisen hoidon tukijärjestelmä. Se laajensi julkisen tuen muihinkin kuin kunnallisiin päiväkoteihin tai perhepäivähoitopaikkoihin.

Kuntatasolla 1990-luku hätkähdyttää: lamavuosikymmenen aikana kuntien lakisääteiset tehtävät lisääntyivät enemmän kuin koskaan ennen, lisäys oli ennätykselliset 134 uutta tehtävää.

Aikakausi toi myös kokonaan uudenlaisia menoeriä valtion budjettiin. Vuodesta 1995 sinne luotiin oma momentti Suomen EU-jäsenmaksulle. Aluksi Suomi oli nettosaaja eli sai EU:lta enemmän tukea kuin maksoi sinne, mutta myöhemmin tilanne kääntyi.

EU-jäsenyys toi valtion budjettiin myös maataloustuet. Ennen jäsenyyttä tuen maksoivat kuluttajat tuotteiden hinnoissa, valtio takasi ylituotannon menekin.

Nuorten ikäluokkien tulo työmarkkinoille hidastui 1990-luvulla merkittävästi. Lama teki osansa vuosikymmenen alkupuolella, ja lamavuosina syntyneen työmarkkinatulpan purkaminen otti aikansa.

Myös koulutuspoliittisilla ratkaisuilla viivästytettiin nuorten työmarkkinoille tuloa. 1980-luvulla puhuttiin ylioppilassumasta, kun yhä suurempi osa ikäluokasta kirjoitti ylioppilaaksi, mutta tavoiteltuja jatko-opiskelupaikkoja yliopistoissa ei riittänyt kaikille.

Teknillisten opistojen, sairaanhoito-oppilaitosten tai kauppaopistojen keskiasteen tutkinnot eivät houkutelleet ylioppilaita.

Ratkaisuksi rakennettiin ammattikorkeakoulujärjestelmä. Moni entinen keskiasteen oppilaitos muuttui yhdessä yössä korkeakouluksi.

Koulutuksen taso nousi, ja kulut lisääntyivät taas. Samalla koulutusajat pitenivät ja koulumaisuus vaihtui korkeakoulumaiseen opiskelutyyliin välivuosineen ja hitaampine valmistumisineen.

 

Tuoreimpien tilastotietojen mukaan hyvinvointivaltion kova ydin - sosiaaliturva, terveydenhuolto ja koulutus – maksoi vuonna 2011 Suomelle 72 miljardia euroa.

Summa on reippaasti suurempi kuin valtion budjetti samana vuonna.

Perustehtäviin käytetään rahaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Julkisen talouden suuruus vuonna 2011 oli noin 104 miljardia euroa. Perustehtävät vievät siitä yli kaksi kolmannesta.

Eläkemenot kasvavat nyt kovaa vauhtia, vuodesta 2010 vuoteen 2011 kasvu oli miljardin verran. Kaikki Suomen tulevat eläkeläisetkin ovat olleet työeläkejärjestelmän piirissä koko työuransa, mikä tarkoittaa eläke- ja vanhuusmenoille kasvua jatkossakin.

Nyt eläkkeelle siirtyvät suuret ikäluokat ovat vielä pääosin hyväkuntoisia aktiivisia kansalaisia. 2020-luvulla he tarvitsevat eläkkeiden lisäksi yhä enemmän myös terveyden- ja sosiaalihuollon palveluita.

Hallituksen tavoitteista huolimatta valtio velkaantuu koko ajan lisää, tänä vuonna 7,5 miljardia. Kuntatalouden velka on viime vuosina kasvanut ja on nyt yli 10 miljardia euroa.

Tulot eivät siis riitä lähimainkaan nykyisen hyvinvointivaltion ylläpitämiseen.

Vaikka hallitus puolivälintarkastuksessaan laskee jälleen talouskasvun varaan, on selvää, että hyvinvointivaltion järjestelmiä on uudistettava rakenteita myöten.

Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Suomalainen hyvinvointivaltio on syntynyt pohjoismaisittain myöhään. Siinä on sovitettu yksiin puolueiden intressejä, ja osa järjestelmistä on syntynyt työmarkkinaneuvotteluiden yhteydessä.

Kun hyvinvointivaltiota rakennettiin, työ alkoi usein nollasta. Väestörakenne oli oivallinen, nuoria ja työikäisiä oli runsaasti. Järjestelmille oli riittävästi maksajia.

Kultakauden jälkeen julkisen vallan tehtävät ovat vain lisääntyneet, taakan kasvu on jatkunut. Nyt kaikki järjestelmät ovat saavutettuja etuja. Karsiminen on mahdotonta, koska aina jonkun etua loukataan.

Universalismi eli kaikkien etujen kuuluminen kaikille on hyvinvointivaltion perusperiaate. Se tekee priorisoinnista ja tarveharkinnasta hankalaa. Mihin rajat vedetään?

Jos hyvinvointivaltiota rakennettaisiin nyt tyhjältä pöydältä, ei päädyttäisi lähimainkaan nykyisiin järjestelmiin. Tuskinpa kunnille säädettäisiin laeilla yli 500:aa eri tehtävää.

Entä miten mahtaisi olla eläkejärjestelmän laita? Eläkeiän nostamiskeskustelun keskellä on hyvä muistaa, että vuoteen 2005 saakka virallinen eläkeikä oli 65 vuotta. Silloin säädettiin porkkanoihin perustuva liukuva 63-68 vuoden eläkeikä.

Vaikka uudistus onnistui, puheet eläkeiän alarajan nostamisesta alkoivat alle viisi vuotta sen jälkeen, kun eläkeikää oli laskettu.

Terveydenhoitokin rakennettaisiin varmasti toisin, jos liikkeelle lähdettäisiin nyt. Terveyskeskuksia, pieniä sairaaloita vuodeosastoineen, tuskin rakennettaisiin lähes 200:aa eri puolille maata.

Eikä syntyisi monikanavaista, julkisia varoja imevää terveydenhuoltojärjestelmää, jossa kansalainen voi yrittää optimoida itselleen mieluisimman hoidon joko työterveyshuollosta, terveyskeskuksesta tai Kelan tukemalta yksityislääkäriltä.

Opiskelussa saatettaisiin palata 1970-luvun kaksivuotisiin ammattitutkintoihin.

Eikä koulujen aamu- ja iltapäiväkerhoihin enää taidettaisi määrätä lakisääteistä kunnallista välipalaa, kuten tehtiin vuonna 2003.

 

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 10/2013. Alusta on lyhennetty viime kevään budjettiriiheen liittynyt kohta.