Puolimetriset terät alle ja menoksi! Retkiluistelijat täyttävät nyt järvien jäät – Meno on välillä villiä ja vaarallista

Tampereen Näsijärvellä käy tänä talvena yli 50 000 luistelijaa.
Kotimaa 18.2.2017 15:32
Teksti ja kuvat Petri Pöntinen

© Markus Pentikäinen

Aamuaurinko on maalannut Näsijärven kellertäväksi.

Luistelumonot napsahtavat vuorotellen siteisiin kiinni. Lähes puolimetriset terät hohtavat, sauvojen piikit ovat julman pitkät, kuin pienet tuurat.

Terät viiltävät teräsjäätä, kuuluu vienoa kitinää.

Liu’utan painoa luistimelta toiselle, polvet vähän koukussa, takapuoli alhaalla. Sauvat pukkaavat lisää vauhtia tummalla, auratulla radalla.

Pakkasilma kylmää keuhkoissa.

Mutta vähitellen, massiivisen Näsinneulan lähestyessä, keho herää. Lihakset lämpiävät, hiki kostuttaa selän.

On lentokeli, pakkasyön jäljiltä.

Tuntuu kuin kapeat luistimet olisivat linnun siivet.

Rantareitti päättyy Santalahteen. Vilkaisen kännykästä Sports Trackeria: 4,27 kilometriä, 15.40 minuuttia.

 

’Kuntoluistelijalle 30 kilometriä tunnissa ei ole mahdoton nopeus”, Pekka Tyllilä sanoo.

Hurjaa kyytiä: Lahden MM-hiihdoissa vain maailman nopeimmat sprinttihiihtäjät yltävät yhtä nopeaan vauhtiin.

Tyllilä, luontoyritys Hiking Travelin perustaja, tietää mistä puhuu. Hän on kokenut luistelija luonnonjäällä. Ja tämän jään hän tuntee kuin oman anorakkinsa taskut.

Tyllilä on ratamestari, joka höylää ja linkoaa Tampereen kaupunkirataa satoja tunteja talvessa.

Suomessa luistellaan merien ja järvien luonnonjäillä etelästä pohjoiseen. Parhaina talvina ratoja aurataan noin sata.

Tyllilä sanoo, että sileä teräsjää pikkupakkasessa kiidättää joutuisimmin. ”Märällä vesikelillä harmaa jää pehmenee. Ja –15 asteessa ei enää luista.”

Luistelu pitkillä terillä muistuttaa luisteluhiihtoa. Samat tekniikat: kuokkaa, wassbergia, mogrenia.

”Myötätuuleen ei kannata käyttää sauvoja lainkaan”, Tyllilä sanoo.

”Kyyryssä pääsee lujimmin.”

Ratamestari ei suosittele pikaluistelijoiden vauhdikasta tekniikkaa. Siinä potku lähtee kehon takaa, jolloin tasapaino on yhden jalan varassa.

”Jos sillä liukuvalla jalalla putoaa rakoon, silloin lentää suoraan eteenpäin ja kauas.”

Petollisimpia ovat sentin parin levyiset, radan suuntaiset railot.

Matala aurinko piirtää jäälle jättiläisen varjon.

Käännyn rantaradan risteyksestä kohti Siilinkarin majakkaa. Luodon takana aukeaa Näsinselkä, lakeutta silmänkantamattomiin.

Musta ja valkoinen, teräsjää ja lumijää, vilistävät silmissä.

Jää on luonnon muovailuainetta.

Joka talvi on omanlaisensa. Erään kerran pohjoismyrsky rutisti hiljan jäätyneen Näsinselän röykkiöiksi. Päälle pyrytti. Paksu märkä moska jäätyi – siitä oli toivonta aurata teräsjäätä esiin.

Rata on pakko jäädyttää, Tyllilä päätti. Vettä pumpattiin viikon päivät.

Tämä talvi on ollut toistaiseksi vähäluminen, luistelijoiden ja ratamestarin onneksi.

Mutta jää ”elää”, päivästä toiseen.

Pakkasella jää supistuu, lauhalla laajenee. Petollisimpia ovat sentin parin levyiset, radan suuntaiset railot. Niiden syntyä ei voi estää.

Aurattu jää vahvistuu nopeasti. Se alkaa kellua radan keskeltä ja painua reunoilta vallien painosta. Valtavat vääntövoimat taivuttavat jääpatjaa.

Lopulta pakkasessa jää paukahtaa rikki, railoksi.

 

’Retkiluistin antaa paljon anteeksi. Se ylittää jään pienet raot”, Pekka Tyllilä sanoo.

”Mutta kun pitkä terä jumittuu isoon koloon, sitten sattuu pahemmin.”

Matkanteko pysähtyy kuin seinään. Jos käsi tai polvi jää kaatuessa alle, se voi olla sairaalareissu.

Kiekkoluistin on jopa turvallisempi. Kokematon könyää hokkareilla pienissä raoissa ja rypyläjäällä. Mutta koska lyhyt terä ei jää kiinni, pyllähdyksestä jää muistoksi mustelma.

Retki- tai kiekkoterillä, luonnonjäätä on luettava alati. Myös auringonpaisteella, jolloin silmät viipyilisivät mieluiten tehdaskaupungin kauniissa horisontissa.

Tämä on uusi oppi hallisukupolven vanhemmille ja lapsille.

Tyllilän firma vuokraa luistimia.

”Meille on palautettu käsittämättömällä tavalla särkyneitä luistimia, terät osittain irronneina.”

”Ihmiset eivät katso eteensä.”

Sadat tamperelaiset koululaiset ovat lähteneet viettämään ulkoilupäivää Näsijärvelle.

Nostan jalan kaasulta, lasketan sauvat kainalossa ritisevän jään yli.

Lasijää on maitomaisen ohutta – sen alla on yöpakkasella railoon tyhjentynyt vesilätäkkö.

Siilinkarilta olen jatkanut länteen. Kepein merkitty rata kiemurtelee niemien ja saarien lomitse.  Kaupungin jyry on vaiennut.

Hiljaisuudessa, keskellä jäälakeutta, kököttää pilkkijä.

Lentävänniemessä on toinen umpiperä, kääntöpaikka. Sports Trackerin mittari näyttää 12,2 luisteltua kilometriä 47 minuutissa.

Paluumatkalla aurinko sokaisee, on vain mustan ja harmaan eri sävyjä.

Siilinkarille virtaa musta nauha, kuin muurahaisten jono.

Sadat tamperelaiset koululaiset ovat lähteneet viettämään ulkoilupäivää Näsijärvelle.

 

’Tänä talvena ylittyy 50 000 kävijän raja”, Tyllilä ennustaa.

Koululaiset, perheet, kuntoilijat ja turistit ovat löytäneet luonnonjäät. Rataluistelu on terveellistä massaliikuntaa avoimen taivaan alla.

Ratamestari kutsuu Tampereen kaupunkirataa kansainvälisemmäksi kuin keskustan Hämeenkatua.

”Vilkkaimmillaan jäällä kuulee kymmentä eurooppalaista kieltä.”

Tuore ilmiö on paljastanut, miten etäälle luonnosta on vieraannuttu.

”Kuluttajat ovat tulleet jäälle”, Tyllilä sanoo.

”He ajattelevat, että minulla on oikeus tehdä, mitä haluan, ja minä olen aina oikeassa.”

Jos he satuttavat itseään, he syyttävät radan ylläpitäjää. Jos he rikkovat vuokravälineitä, he eivät halua mielellään korvata vahinkoa.

”Pakkanen ja pyry eivät tottele kuluttajansuojalakia”, Tyllilä sanoo.

”Voimme neuvoa ja varoittaa, mutta jokainen luistelija on itse vastuussa seurauksista.”

Ratamestari on laatinut reitille säännöt. Kävelijöille ja juoksijoille on aurattu luminen kaistale radan vieressä. Luistelijoiden ei pidä parveutua, liikkua rinnakkain, jotta kaikille on tilaa.

”Ruotsissa ja Saksassa sääntöjen noudattaminen on luonnollinen osa kulttuuria, meillä ei.”

Tyllilä uskoo, että ajan mittaan käytöstavat kehittyvät. Yli kymmenen metriä leveä, 20 kilometriä pitkä reitti on myös tehokas keino vähentää konflikteja.

”Viikonloppuna radalla saattaa olla 400 luistelijaa yhtä aikaa.”

”Silti tilaa on yllin kyllin, jos on tahtoa ja halua.”

Kaupunki maksaa Tyllilälle radan aurauksesta. Uuden reitin Siilinkarilta Ylöjärven rajalle hän on tehnyt ilmaiseksi. Ihan vain näyttääkseen, miten iso matkailupotentiaali luisteluradalla on.

”Yksi charter-koneellinen luisteluturisteja jättäisi paljon rahaa kaupunkiin”, hän sanoo.

”Sillä summalla kuitattaisiin kaikki radasta koituvat kustannukset.”

 

Kuuma mehu ja tuore munkki.

Siilinkarille on pystytetty vihreä telttakahvila. Istun penkille. Muistikuvat palaavat lapsuudesta, koulun hiihtopäivistä. Puolivälissä odotti palkinto, mehu ja munkki, seurakunnan leirikeskuksessa.

Punaposkiset teinit kiroilevat teltan edessä. Luistimet puristavat.

Sokeriherkut lievittävät tuskaa.

Tynkätalvina Tampereella voi hiihtää vain harvoilla lumetetuilla tykkiladuilla. Jääkautta sentään on riittänyt, lyhimmilläänkin kaksi ja puoli kuukautta.

Pujottelen viimeiset kilometrit koululaisten seassa, leppoisasti lykkien.

Olen läpimärkä puolentoista tunnin luistelusta.

Illalla, kun laskeva aurinko värjää pilvet punaisiksi Näsijärven yllä, rata herää eloon. Pimenevällä jäällä näkyy edestakaisin heiluvia, kirkkaita valokeiloja.

Pisteet ovat luistelijoita led-lamppuineen.

 

Luistelureitti ja retken tiedot ruutukaappauksina Sports tracker -sovelluksesta.

Luistelureitti ja retken tiedot ruutukaappauksina Sports tracker -sovelluksesta.

 

Hiking Travelin välinevuokraamo Tampereen Kaupinojalla ja talvikahvila Siilinkarilla ovat auki joka päivä hiihtolomaviikoilla.