Punk jäi – lapsuus loppui

Suomen Kuvalehti on seurannut Mielialahäiriön tamperelaisnuoria vuodesta 2011.
Kotimaa 10.4.2016 08:30

Mielialahäiriö esiintyy Vastavirta-klubilla Tampereen Pispalassa. © Konsta Leppänen

”Vitun ääliö, heitä e!”

Basisti mylvii kitaristille, vaatii nuottia kitaran viritystä varten.

Laulaja on syönyt kylmää einespitsaa, kirjoittaa nyt sanoituksia siniseen vihkoon. Rumpali istuu kannujen takana, hörppii olutta, odottaa treenien alkua.

Vanha teollisuusrähjä, Teurastamo, uinuu Tampereen Nekalassa. Sen ikkunat on tummennettu, sisäseinät maalattu mustiksi.

Punaisessa lakanassa tuijottaa vallankumousjohtaja Che Guevara.

Hasta la victoria siempre!

Tämä on jännittävä hetki, vasta toiset harjoitukset. Bändi on ollut yli kolme vuotta telakalla.

Lopulta kitarat ovat vireessä.

Punk räjähtää ämyreistä. Hengästyttävää, vimmaista soittoa. Lyhyitä, iskeviä biisejä.

Laulaja aloittaa. Juokse vaimo juokse!

Basisti ja kitaristi huutavat, toistavat taustakuorona. Juokse vaimo juokse!

Juoskaa lapset juoskaa! Juoskaa lapset juoskaa!

Koska tänä yönä! Koska tänä yönä!

Leikitään kirveshippaa!

 

Siinä he syövät hampurilaisia lähiöravintola Wanhassa Tapissa, samassa pöydässä kuin keväällä 2012.

Cokis on vaihtunut oluttuoppiin.

Nyt he ovat nuoria miehiä. Rumpali Aku Kuitu, 19, laulaja Niklas ”Nikke ” Huopalainen, 20, basisti Jimi Lahti, 21, ja kitaristi Toni Malinen, 21.

Suomen Kuvalehti seurasi heitä syksystä 2011 kevääseen 2012 (SK 22/2012).

Mielialahäiriö oli alaikäisten punkkaripoikien bändi.

He odottivat malttamattomina vapautta, täysi-ikäisyyttä. Piti myös miettiä, mihin ammattiin opiskella, millä elättää itsensä, mitä tavoitella elämässä.

Lukumiehiä he eivät olleet, keskiarvot vähän päälle kuusi.

Aku oli vielä peruskoulussa. Opiskelu oli ollut yhtä tuskaa: lukihäiriö, adhd, Asperger, Tourette. Myös Tonilla ja Jimillä oli ollut oppimisvaikeuksia.

Kädentaidot kiinnostivat, teoria ei. Toni opiskeli valajaksi, Jimi kokiksi ja Nikke ravintola-alaa.

Mutta arki karkasi sivuluisuun.

Humalassa tuli hölmöiltyä. Päihteiden takia Nikke ja Jimi olivat joutuneet välistä Metsolaan, laitokseen.

Koulu, koti, sossu, poliisi hengittivät niskaan.

He olivat poikia, joista dosentit varoittivat: työmarkkinoilta syrjäytynyt, päihdekoukkuun jäänyt nuori on yhteiskunnalle miljoonalasku.

He maleksivat hylätyissä taloissa. Treenikämppä, omakotitalon kellari, oli heidän maanalainen tukikohtansa. Punk oli kokonaan omaa, itse sävellettyä ja sanoitettua.

Musiikki oli kaikki kaikessa, terapiaa, tunteiden purkua, todellisuuden pakoa.

Mielialahäiriö- yhtye palasi yhteen: Niklas Huopalainen (edessä), Jimi Lahti, Aku Kuitu ja Toni Malinen (oikealla). © Konsta Leppänen

Isät olivat roolimalleja.

Akun ja Jimin isät olivat soittaneet aikoinaan punkbändeissä. Myös Mielialahäiriö keikkaili, haaveili fanipaidoista ja levystä. Paidat painettiin, vinyyliin ei ollut koskaan rahaa.

Pian lehtijutun ilmestymisen jälkeen yhtye hajosi – niin kuin bändeillä on tapana hajota.

”Se rupes junnaa ihan vitusti, toistaa itteensä”, Aku sanoo.

Toni muistaa kinat ja kaljoittelut.

”Se soittaminen ei ollut enää se juttu.”

Helmikuussa 2016 yksi puhelinsoitto herätti Mielialahäiriön henkiin. Bändiä pyydettiin soittamaan Pispalan teatterin tukikeikalle.

Ensimmäinen yhteinen treeni nosti tunteet pintaan.

”Nostalginen fiilis”, Jimi sanoo.

”Mulle jäi hyvä viba”, Nikke säestää. ”Hirveää rähinää. Mä mietin, et ollaan me aika kovia jätkiä.”

He ovat kehittyneet muusikoina. Soittavat tahdissa, säätävät vähemmän treeneissä. Punkissa on rockin sävyjä. Niken laulu ei ole enää pelkkää huutoa, sanoistakin saa selvää.

Siat syökää paskaa, siat syökää paskaa, siat syökää paskaa ja vittu hukkukaa siihen!

Siat ovat sinitakkeja, poliiseja.

Akusta yhtyeen paluu tuntuu kuin vuosien selibaatti olisi rikkoontunut.

”Eka treenissä jokin onkalo avautui, patouma päässä.”

 

Neljä vuotta sitten Jimi etsi ensimmäistä omaa asuntoa. Nyt hän on vuokrannut omakotitalon Akaan Viialasta, puolen tunnin ajomatkan päässä Tampereelta.

Alakerrassa asutaan, yläkerrassa soitetaan.

”Lomalla siellä meni kymmenen tuntia vuorokaudessa.”

”Kymmenet treenit päivässä”, Toni tarkentaa.

Hän asuu saman katon alla Jimin kanssa. He kehuvat järjestelyä: tauolla bisset keittiössä, sitten rappuset ylös treenikämpälle.

”Toi on helvetin hyvä etulyöntiasema”, Aku sanoo.

Keväällä 2012 Aku haki konservatorioon. Ei päässyt jatkoon ensimmäisestä karsinnasta. Jimi haaveili myös samasta opiskelupaikasta. Ei enää.

”Ei se ole mun musiikkia, jos sä luet jostain kirjasta.”

Toni tuohtuu. ”Jossain vitun konservatoriossa ne kattoo jollain mittarilla soitatko sä oikein.”

”Missä kohtaa niillä on kivaa”, Jimi kysyy.

Punkilla ei tienaa. Joskus tarjotaan palkkioksi kaljaa ja ruokaa, joskus yksi tupakka-aski.

”Tää punk-meininki menee hyvän mielen palkalla”, Toni sanoo.

Musiikille he antavat aikansa, kehonsa ja sielunsa.

Toni ja Nikke kuuluvat myös Diströihin, Jimi Igniteriin, Aku Kolmanteen Maailmansotaan ja Pandemiaan.

Aku oli saanut rummut seitsenvuotiaana. Isä oli näyttänyt vain peruskompin.

”Olen tajunnut, et ei mulla ole mitään muuta kuin se musiikki.”

Viimeinen harjoitus ennen keikkaa on Jimin vuokratalon yläkerrassa. © Konsta Leppänen

Jimi oli bändin rahamies.

Keväällä 2012 hän kokkasi oppisopimuksella, nosti säännöllistä palkkaa. Ei mikään kutsumusammatti mutta siitä sai rahaa. Hän paistoi pihvejä äidin ravintolassa. Välistä työ tympi, välit kotiin kiristyivät.

Hän on yhä töissä, nyt äidin lounaskahvilassa. Mutta mitta on täysi vuosikausien vuorotyöstä.

Aamuisin on lähdettävä seitsemän junalla.

”Ei oo kivaa tehdä kahden tunnin yöunilla paskaduunia, joka ei vaan kiinnosta.”

Pikavippejä lyhennetään palkasta. Vuokra hoituu, sähkön ja veden kanssa tekee tiukkaa.

”Ei tässä ole ehtinyt rikastumaan.”

Hän aikoo vaihtaa alaa. Amiksen autolinja kiinnostaa, etenkin vanhojen autojen entisöinti.

”Ajokorttia ei ole mut oma auto on tossa hollilla.”

Tonia naurattaa.

”Mä oon Jimin hovikuski.”

 

Toni oli yhtyeen nestori.

Heinäkuussa 2012 hän täytti kahdeksantoista. Ajoi heti ajokortin, vanhemmat maksoivat.

Suunnitelmissa oli valmistua valajaksi ennen armeijaa. Hän oli pitänyt työharjoittelusta, kuumista, meluisista konepajoista.

Mutta amiksen aineopinnot takkusivat. Intti alkoi Niinisalon tykistöprikaatissa tammikuussa 2014.

Neljä kuukautta – sitten selkä petti.

”Pistettiin haravoimaan. Vähän rupes vituttamaan.”

Hän häipyi Tampereelle, oli teillä tietymättömillä kolme viikkoa. Poliisit hakivat sotilaskarkuria, etsintäkuulutus päällä.

”Pidin omia sotaharjoituksia Tesomalla ja Nekalassa.”

”Sä olit meillä”, Aku selventää.

Armeija keskeytyi keväällä 2014. Hän sulkeutui vuodeksi yksiöön. Päivät olivat yhtä sumua. Vuokrat jäivät pystyyn, lopulta asunto meni alta.

Toni hengaili Keski-Euroopassa. Sitten kännykkä hävisi, passi katosi.

Oli pakko palata, paperittomana.

Suomessa ei voinut hakea sossusta rahaa, kun ei ollut todistaa henkilöllisyyttä. Ei ollut edes voimia hakea tukia.

Nyt tuntuu, että ”paskavaihe” on ohitse. Virallista osoitetta ei vielä ole.

”Mulla ei ole kirjoja missään, mä en ole olemassa.”

”Sä olet koditon”, Nikke ehdottaa.

”Mä en ole edes koditon”, Toni sanoo. ”Mä olen enemmän. Mä oon Malinen.”

Basisti keskeyttää kitaristin. Nyt on pakko lähteä, Jimi sanoo.

Pihalla on auto, kyyti Viialaan.

 

Laulaja ja rumpali jäävät pöytään. Lisää juomaa.

Kun Mielialahäiriö hajosi, Aku oli kuusitoista. Peruskoulu ohi, työvalmennus odotti Sillassa. Yhteisö tarjoaa tukea ja tekemistä joutilaille nuorille. Akulle se oli vuoden aikalisä, saattoi miettiä, mitä alkaisi opiskella.

Eräänä yönä tammikuussa 2013 Aku heräsi pakkasessa, ilman kenkiä ja takkia.

Hän oli ollut juhlimassa Nekalassa. Poltettiin hasista, juotiin viinaa. Kohtuudella, Aku sanoo.

Seuraava muistikuva on läheiseltä Iidesjärven rantasuolta.

Hän raahautui keskelle tietä ja pysäytti ensimmäisen auton. Ambulanssi haki kotoa. Ruumiin lämpötila oli laskenut 34 asteeseen.

”Mä jouduin kuukaudeksi laitokseen. Se oli kiireellinen sijoitus.”

Huumetesteissä piti käydä puolitoista vuotta. Mutta hurlumhei jatkui. Aku laskee, että kesällä 2013 oli kolme neljä raitista päivää.

”Sit tutustuin Terhiin. Se vähän rauhoitti meininkiä.”

Hän kokeili koulua, ympäristölinjaa Paraisilla. Opinnot keskeytyivät. Ei jaksanut keskittyä, motivaatio lopahti.

”Mä olen luovuttanut koulun totaalisesti.”

Niken laulu ei ole enää pelkkää huutoa. © Konsta Leppänen

Nikke oli bändin valvotuin jäsen.

Neljä vuotta sitten hän asui kahdestaan isosiskon kanssa. Sossu seurasi arkea ja antoi 12 euroa viikkorahaa. Hölmöily olisi tiennyt vaikeuksia, uutta laitosreissua.

Täysikäisyys koitti vuonna 2013. Silloin, kahdeksantoistavuotiaana, kontrolli päättyi.

”Ajattelin et vittu, nyt mä voin tehdä mitä mä haluan.”

Kuppi maistui, pilvi paloi. Hän eristäytyi kotiin. Istui bongi kädessä, tuijotti sarjoja tietokoneelta. Ahdistus yltyi. Eräänä päivänä hän sai paniikkikohtauksen.

”Mä hajosin ihan palasiksi.”

Tyttökaveri pysäytti: Keksi ittelles jotain järkevää tekemistä.

Nikke löysi Legioonateatterin, pääsi työkokeiluun. Teatteriin ei ole lupa tulla päihtyneenä.

Erakkona hän oli alkanut jännittää, toivonut että ei törmää kadulla tuttuihin. Lavalla hän päätyi näyttelemään naisten palvomaa lahtelaistaustaista räppäriä. Ilmiselvää Cheekiä.

”Hävetti lirkuttella, olla pelimies.”

Lopulta näytellessä uskalsi päästää irti, tehdä noloja juttuja.

”Se on aika tärkeetä”, Aku sanoo.

Nikkeä hymyilyttää. ”Sä oot ihminen, joka osaa nauraa itelleen.”

Aku nyökkää tuopin takaa.

”Jos ottaisin vakavasti kaiken, mitä oon sekoillut, en pystyisi elämään itteni kanssa.”

 

Koulukiusattu, poliisin silmätikku, käynnit kallonkutistajalla. Alaikäisenä Akusta tuntui, että yhteiskunta ei ollut koskaan hänen puolellaan.

”Jos mä en nyt tykkää jostain säännöstä, mä en toimi sen mukaan.”

”Se on välillä helvetin huono juttu.”

Lehtijutussa neljä vuotta sitten Aku haaveili muutosta maalle. Kommuuniin, jossa ei ole kontrollia. Nyt hän haluaa pois Suomesta. Heti kun tyttöystävä on päättänyt opinnot.

”Me muutetaan hevonvittuun täältä.”

Aku on tehnyt satunnaisia keikkatöitä. Välit sossuun ovat solmussa. Kelasta irtoaa asumistukea. Silti vuokria on rästissä.

”Haastemies uhkaa tulla ovelle, jos ei makseta huhtikuun loppuun.”

Nikke asuu omassa asunnossa. Ravintolatutkinto on taskussa, mutta ala ei houkuta.

Hän oli valinnut Ahlmanin opiston ravintolalinjan mielijohteesta, saanut sympatiapisteitä yhteishaussa. Aluksi opiskelu sujui, sitten se muuttui sinnittelyksi. Tuli luntattua matikan kokeessa, ilmainen työharjoittelu otti päähän.

Koulua ei voinut vaihtaa, paperit eivät riittäneet. Nyt työkkäri ei innostu alan vaihdosta; pitäisi etsiä oman alan töitä, ei opiskella.

Nikke elää korotetulla työmarkkinatuella. Käteen jää 450 euroa kuussa.

”Huntti viikolle. Se on tosi paljon”, Aku sanoo.

Toisinaan voi ostaa levyjä tai uuden takin. Tai viedä tyttöystävän ulos syömään.

”Mä yritän selvitä tässä yhteiskunnassa”, Nikke sanoo.

”Esimerkiks verojen maksu ei oo perseestä.”

Aku protestoi. ”Tällä hetkellä verojen maksaminen on tosi perseestä.”

Nikke myöntää, että hallitus on ”tosi paska”.

”Mut duunarithan pitää moottoria käynnissä.”

”Jos kukaan ei tekis duunia, sit oltaisiin kaikki anarkiassa, kaaos kadulla.”

 

Teurastamo jytisee. Lautaset paukkuvat, kielet vinkuvat, luotivyöt heiluvat.

Toni ja Jimi karjuvat. Eins, zwei, drei!

Nikke laulaa. Työ vapauttaa.

Vier, fünf, sechs! Työ tekee iloseks.

Eins, zwei, drei! Pääset vapaaks kai.

Vier, fünf, sechs! Tätä kutsut vapaudeks.

On Mielialahäiriön kolmannet treenit. Biisilista rullaa jämäkästi 20 minuutissa.

Sitten sormet sommittelevat purusta ja paperista sätkän.

On tupakkatauon paikka.

Aku on hiessä keikan jälkeen. © Konsta Leppänen

Tonilla on uutinen.

”Mä sain tehtyä yhteishaun.”

Hän ei halua enää valmistua valajaksi. Eniten vetää amiksen puupuoli. Hän on kehittänyt mielessään puisia soitinvälineitä.

”Mitä soittimia”, Nikke kysyy.

”En mä voi kertoa. Sä viet mun bisnesidean.”

Toni on saanut jalan sossun oven väliin: kaksi myönteistä tukipäätöstä puolen vuoden aikana. Raha on silti tiukassa.

”Me ollaan eletty Jimin kaa solidaarisesti”, Toni sanoo.

”Et kaikki jaetaan. Tupakka, ruoka, alkoholi.”

 

Keskiviikko, keikkapäivä. Bändi on kokoontunut pieneen punaiseen puutaloon, Jimin kotiin. S-marketista on haettu treenioluet.

Hellassa humisee tuli.

Luukku aukeaa, kun soittajat kyyristyvät sätkälle.

Aku näyttää tuoreen tatuoinnin. Se esittää punkbändi Anti Cimexin pääkallomiestä, rahatukko kädessä. Ill buy all the uranium youve got.

Sen alla on sydän, jonka sisällä lukee Äiti. Tatuointi on neljä vuotta vanha.

”Se on hyvä äiti.”

”Mut meillä on ollut aika lailla viha-rakkaussuhde.”

Aku käy aika ajoin lapsuudenkodissaan. Joskus vanhemmat ostavat ruokakassin tai antavat vähän rahaa. Hän on asunut kolme vuotta omillaan.

”Kun pääsin kotoa pois, sitten on ollut paljon smoothimpaa.”

Jimi ja Toni ovat samaa mieltä. Toni tapaa mielellään sisaruksiaan, joista nuorin on aloittanut koulun.

”Jos ei ole nähty viikkoon, pienimmillä on hirveä ikävä.”

Oma perhe. Se on kaikille etäinen ajatus.

”Mä en halua mitään vahinkolasta”, Nikke sanoo.

”Mut ja kaikki mun sisarukset on otettu lapsena huostaan.”

Niken isä on kuollut. Arjessa on ollut muusikko, isähahmo, joka on auttanut.

Nikke muistaa yhden neuvon.

”Älä sitten vittu ala kasvattaa pilveä. Et sen kun pidät mielessä, niin hyvin sulla menee.”

 

Niken musta pipo on pudonnut.

Nikke astuu lavalta alas. Tyttöystävä halaa, antaa laulajalle suukon.

Mielialahäiriön keikka Vastavirta-klubilla on päättynyt. Aku istuu yhä rumpujen takana, paljas ylävartalo hiessä.

Nikke avaa oven, jossa lukee Bands only.

Keikka on keskeytynyt useita kertoja. Jimin bassopiuha on pätkinyt ja Akun rumpupedaali temppuillut. Biisien aloitukset ja ajoitukset ovat tökkineet.

”Aika kaoottinen keikka”, Nikke sanoo.

”Mut jengillä oli hauskaa.”

Klubin takahuoneessa on penkki, pöytä ja jääkaappi. Bändikaljat on jo juotu.

Laulaja käärii sätkän ja katoaa savuille Pispalan yöhön.

 

Suomen Kuvalehti kirjoitti Mielialahäiriön pojista keväällä 2012. © Konsta leppänen

Arkistojuttu Mielialahäiriön pojista vuodelta 2012 on luettavissa täältä.