Puheenvuoro: Hallituksen sopu syntyi nitistämällä sieltä mistä se oli helpointa, taiteesta ja kulttuurista, kirjoittaa Juha Itkonen

”Taiteen ja kulttuurin rahoituksesta leikkaaminen olisi huono ajatus missä tahansa tilanteessa, mutta koronakriisin jälkimainingeissa se on karmeaa.”
Kotimaa 9.5.2021 20:45
Juha Itkonen
Juha Itkonen
Juha Itkonen © Pekka Nieminen / Otavamedia

Uutinen tuli vappuaattona – ei yllätyksenä, mutta silti tyrmistyttävänä. Taiteen rahoitus vähenee ensi vuonna 17,5 miljoonaa euroa ja sitä seuraavana 23 miljoonaa euroa.  

Vastuullisuustoimien aiheuttama rahapelitoiminnan tuottojen väheneminen on toki ollut tiedossa pitkään, ja pandemia on entisestään vähentänyt Veikkauksen tuloutusta. Tästä näkökulmasta voidaan puhua torjuntavoitosta ja lohdutella, että huonomminkin olisi voinut mennä.  

Ymmärrän poliitikkojen tuskan tiettyyn rajaan asti. Satojen miljoonien eurojen katoaminen valtion käyttövaroista on surkea juttu, ja valtiontalouden näkökulmasta tähän asti rahapelien tuotosta rahoitetut kohteet kehyksen ulkopuolisia menoja.  

Mutta vaikka taiteen, liikunnan, tieteen ja nuorisotyön tukemisella veikkausvoittovaroista onkin oma ymmärrettävä historiansa, eihän sen näin pitäisi mennä. Ei vaikkapa taide ja kulttuuri ole jotain ylimääräistä, jota valtio voi tukea, jos rahapeleistä saadaan euroja. Se, että tällainen käytäntö on aikojen kuluessa päässyt syntymään, on epäilemättä osaltaan vahvistanut virheellistä ja haitallista käsitystä taiteen rahoituksesta jalomielisenä almujen jakeluna, joka pohjimmiltaan on yhteisten rahojen viskelyä kankkulan kaivoon.  

Mikään kaunopuheisuus ei myöskään poista sitä tosiasiaa, että hallitus on nyt leikkaamassa rahoitusta nimenomaan alalta, joka on kärsinyt pandemiasta ja tämän saman hallituksen asettamista rajoituksista kaikkein eniten, ehkä lentoliikennettä lukuun ottamatta. Taiteen ja kulttuurin rahoituksesta leikkaaminen olisi huono ajatus missä tahansa tilanteessa, mutta koronakriisin jälkimainingeissa se on karmeaa. Ala kaipaisi täsmäelvytystä, ei missään tapauksessa enää yhtään lisää iskuja.  

  

Syyskuusta 2019 alkaen olen toiminut valtion taideneuvoston puheenjohtajana. Lainsäädännön mukaisesti se on Taiteen edistämiskeskuksen asiantuntijaelin, joka toimii myös opetus- ja kulttuuriministeriön neuvonantajana taidepoliittisissa linjauksissa. Jäsenet ovat eri taiteenalojen edustajia.

Suoranaista päätösvaltaa taideneuvostolla on vain Taikessa pitkälti etukäteen valmistelluissa nimityskysymyksissä – mahdollinen vaikuttaminen tapahtuu informoimalla politiikkoja ja virkamiehiä siitä, miltä tilanne näyttää niin sanotusti kentällä.  

Kolmivuotisen kauteni ensimmäiset kuusi kuukautta se näytti rauhalliselta. Tietoisuus rahapelitoiminnan tuottojen laskusta kalvoi mieltä, mutta kun kaikki muuten toimi normaalisti, uhka tuntui jotenkin hallittavissa olevalta. Luotin yhteiskuntamme toimivuuteen ja siihen, että järkevä ratkaisu löytyy. 

Korona muuttikin sitten kerralla kaiken. Kun ammatin harjoittaminen muuttuu mahdottomaksi ja tilanne jatkuu niin pitkään kuin se nyt on jatkunut, sekä taloudelliset että henkiset tuhot ovat väistämättömät ja valtavat.  

Taideneuvosto on parhaansa mukaan välittänyt viestiä kentän kasvavasta hädästä. Meitä kuten muitakin kulttuurialan puolestapuhujia on kyllä kuultu, enkä väitä, ettei mitään olisi yritetty tehdä. Hallituksen viimeisessä lisäarvioesityksessään kulttuurialalle antama tukipaketti oli merkittävästi aiempaa suurempi ja syntyi alan edunvalvojien, asialle omistautuneiden poliitikoiden ja virkamiesten yhteisponnistelujen tuloksena.  

Ikävä kyllä se on silti pelkkä laastarilappu. Kulttuurialan näkökulmasta on tehty auttamatta liian vähän ja liian myöhään. Ratkaisumalleja, joita toimijat itse ovat ehdottaneet, ei ole haluttu tai uskallettu kokeilla.  

Lisäksi on päivänselvää ja ääneenkin myönnettyä, että pandemian oloissa sinänsä välttämättömät kokoontumisrajoitukset ovat lainsäädännöllisistä syistä kohdistuneet kohtuuttomalla ja perusteettomalla tavalla juuri kulttuurialaan. Näin on edelleen. Ensimmäisenä kiinni, viimeisenä auki, epävarmuus toiminnan edellytyksistä jatkuu, ja tähän päälle tulevat sitten budjettileikkaukset. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus on uskomattoman syvä. 

Kyynisesti ajatellen kulttuurialan hädän ohittaminen voi joskus olla jopa poliittisesti edullista.

Sillä oikeasti, miten ihmeessä tämä perusteltavissa? Merkittävään osaan elinkeinotoiminnan aloista pandemia ei ole vaikuttanut lainkaan, ja suoranaisia voittajiakin löytyy. Elvytysraha on tavoittanut ilmeisen hyvin suuryritykset, jotka raportoivat odotettua paremmista tuloksista. Silti puheissaan aina heikompien puolella oleva hallitus marssii dramaattisesta oviliveriihestään ulos esittelemään tyytyväisenä neuvottelutulosta, joka lyö maahan jo lyötyä.  

Sopu piti saada syntymään, ja se syntyi nitistämällä sieltä mistä se oli helpointa, taiteesta ja kulttuurista. Maassa rauha, toimintakykyinen hallitus, ja kaikki taas hyvin.  

Näin moni suomalainen varmasti ajattelee. Taiteen ja kulttuurin korvaamaton merkitys mainitaan mielellään juhlapuheissa ja kansakunnan tulevaisuusvisioissa, mutta kun päätöksiä sitten oikeasti runnotaan kasaan, poliittinen painoarvo ei yksinkertaisesti riitä. On isompia, tärkeämpiä ja puolueille merkityksellisempiä asioita, joita ne puolustavat niin kuin taidetta ja kulttuuria pitäisi puolustaa. 

Kyynisesti ajatellen kulttuurialan hädän ohittaminen voi joskus olla jopa poliittisesti edullista. Kulunut vuosi on nimittäin vahvistanut asian, jonka tiesin hyvin jo ennestään – merkittävälle osalle kansalaisista kaikki vähänkään taiteilijaa muistuttavat näyttäytyvät hyödyttöminä ruikuttajina, joiden pitäisi vain mennä niihin kuuluisiin oikeisiin töihin.

Kun esimerkiksi kerran eräässä radiokeskustelussa, vuosia ennen pandemiaa, mainitsin sillä hetkellä nauttimani valtion taiteilija-apurahan, sain kuulijalta kehotuksen mennä työkyvyttömyyseläkkeelle, jos kerran en kykene itse ansaitsemaan elantoani. Turhaan yritin selittää tälle ihmiselle, miten paljon kalliimmaksi se yhteiskunnalle tulisi.  

 

Oikeastaan juuri tämä oli se taistelu, jota taideneuvoston puheenjohtajankin roolissa halusin ryhtyä käymään jo ennen tätä kriisiä. Nyt se on muuttunut akuutiksi. 

Taiteessa ja kulttuurissa on kyse kansakunnan sielusta ja sivistyksestä, totta kai, mutta ehdottomasti myös elinkeinotoiminnasta, joka työllistää ja tuottaa vähintään siinä missä muutkin valtion usein paljon suuremmilla summilla tukemat alat. Jos alaa ei poliittisilla päätöksillä nujerreta, sen kasvupotentiaali on suuri. Ainakin kaikkien yhteisistä asioistamme päättävien olisi tämä viimeinkin ymmärrettävä.  

Ymmärrystä tarvittaisiin myös kulttuurialoilla työskentelevien todellisuudelle. He ovat isolta osin freelancereita, joiden työelämä ei normaalioloissakaan noudata palkansaajan elämän lainalaisuuksia vuosilomineen ja työehtosopimusten mukaisine palkankorotuksineen. Toimeentulo koostuu pienistä puroista, joista monet ovat jo pandemian takia ehtyneet tai tyrehtyneet kokonaan.

Valtiontalouden miljardimittakaavassa melko vähäisiltä tuntuvilla leikkauksilla on nimenomaan tällaisessa ympäristössä suuret kerrannaisvaikutukset.  

Epäoikeudenmukaisuuden lisäksi alalla tunnetaan epäuskoa. Tuntuu nimittäin suoraan sanoen epätodelliselta, että taiteen ja kulttuurin kentällä todella olemme juuri nyt niin monella tavalla toivottomalta tuntuvassa alakynnessä. Neuvottelemassa siitä, pääsisikö työtä taas jossain vaiheessa tekemään. Perustelemassa, miksi tällaisia töitä ylipäätään pitäisi tehdä. Hakemassa jotain torjuntavoittoa taistelussa, johon meidän ei olisi koskaan pitänyt joutua. Se on yksinäistä. Se on kohtuutonta. Näin ei voi jatkua.  

 

Kirjoittaja on kirjailija ja valtion taideneuvoston puheenjohtaja.

Itkosen kirjoitus on julkaistu aiemmin ruotsinkielisenä Hufvudstadsbladetissa.