"Professionell tyckare" - Hän-henkilökuvassa ekonomisti Sixten Korkman

ekonomisti
Teksti
Kustaa Hulkko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Talous ei ole Sixten Korkmanille kuolemanvakava asia. Hän kehittää siitä helposti huumoria ja ironiaa. Tosin aina vitsailu ei ole mennyt perille. Kuva Markus Pentikäinen.

Sixten Korkman tulee yli Pitkänsillan Hakaniemeen keskustelemaan talouspolitiikasta SDP:tä lähellä olevan Työväen Sivistysliiton paneeliin.

Paasitornin Siltasaari-sali on tupaten täynnä ihmisiä. Yleisön joukossa on lähihistorian keskeinen talouspoliittinen vaikuttaja, presidentti Mauno Koivisto.

Illan ekonomistitähdistä johtaja Jaakko Kiander ja professori Matti Tuomala ovat järjestäjän hengenheimolaisia. Korkmanillekaan sosiaalidemokraatit eivät ole outoja. Nuorena hän oli Työväen taloudellisen tutkimuslaitoksen (TTT) tutkija ja SAK:n Löntagaren-lehden kolumnisti.

“Minua on sanottu demariksi, kepulaiseksi, kokoomuslaiseksi”, Korkman sanoo.

Demariksi häntä haukkuvat ne oikean laidan kriitikot, jotka tietävät hänen myönteisen asenteensa pohjoismaiseen yhteiskuntamalliin. Kepulaiseksi häntä sanovat ne, jotka eivät pidä hänen arvostelustaan työeläkejärjestelmän järjestödiktatuuria kohtaan. Kokoomuslaiseksi häntä epäilevät ne, joita ärsyttää hänen ehdotuksensa korkeimpien marginaaliverojen ja yritysveron alentamisesta.

Kuitenkin hän on puoluepoliittisesti sitoutumaton.

Korkmanilla on sana hallussaan. Siksi tiedotusvälineillä on aina ollut käyttöä hänelle. Hän itse sanoo olevansa mielipiteiden tuottaja, “professionell tyckare”.

Korkman on toiminut kolumnistina Suomen Kuvalehdessä, häntä on haastateltu paljon televisiossa, viime aikoina erityisesti euroalueen velkakriisin asiantuntijana ja kansanomaistajana.

Hän on kirjoittanut siitä kirjankin: EMU on eksyksissä (EVA 2011).

Korkman on Suomen tunnetuin ekonomisti, toisaalta median lemmikki, toisaalta pelättykin, sillä hän väittelee tehokkaasti vastustajan kumoon. Puhenopeuskin on noin kolminkertainen normaaliin verrattuna.

Kerran kun joku soimasi häntä takinkääntäjäksi, Korkman vastasi siteeraten lordi Keynesiä: When I learn something new, I may change my mind – how about you, Sir? Kun opin jotakin uutta, voin muuttaa mieltäni. Entä Te, hyvä herra?

Moni tuntee hänet kadullakin ja juttelee kuin tutulle.

“Ihmiset tervehtivät ja sanovat jotakin myönteistä, tai – harvemmin – kielteistä.”

Korkman jäi maaliskuun alussa eläkkeelle Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen (Etla) ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan (Eva) toimitusjohtajan työstä; Vesa Vihriälästä tuli hänen seuraajansa.

Silti hän ei jätä työntekoa eikä julkista vaikuttamista. Kirjoittaminen jatkuu.

Korkman ei ole koskaan ollut ideologinen kiilusilmä, ei edes vakaan markan pappi, vaan hän on opinkappaleisiin sitoutumaton pragmaatikko. Hän ymmärtää vastakkaiset näkökulmat jopa niin pitkälle, että hän on moittinut itseään hoipertelijaksi.

“Ehkä minulla on toisaalta-toisaalta -ongelma.”

Se ei estä häntä esittämästä kärkeviä ja kiistanalaisia mielipiteitä. Kun Matti Tuomala puhui Hakaniemessä tuloerojen kasvusta, Korkman huomautti, että sen takana on osin Nokia-ilmiö, tieto- ja viestintäteknologian mullistus, joka synnyttää valtavia tuottavuuseroja ihmisten välille.

“Suomeen on tullut rikkaita – harmittaahan se. Olen ajatellut kuitenkin kestää, vaikka tiukoille se ottaa.”

Demariyleisö puhkesi nauruun.

Syyskuussa 1991 hän aiheutti kalabaliikin tekstillään “Ecu talouspolitiikan regiiminä”.

Korkman ajoi kulissien takana markan kurssikorjausta. Kun markka kuitenkin kytkettiin ilman devalvaatiota ecuun, yhteisvaluutta euron esimuotoon, hän arvosteli päätöstä.
Valtiovarainministeriön pääekonomistina hän ei voinut tehdä sitä avoimesti.

“Korkeiden korkojen pelko ja työttömyysuhka ovat järjestelmän keskeisiä mekanismeja. Niitä ei saa talouspolitiikalla heikentää”, hän kirjoitti.

Moni tulkitsi, että siinä vakaan markan haukka antoi piutpaut työttömien kärsimykselle. SDP:n puoluejohtaja Pertti Paasio kanteli hänestä eduskunnan oikeusasiamiehelle.

Kuitenkin tarkoitus oli vain todeta ironisesti, että kun kilpailukykyä ei voi korjata valuuttakurssilla, joustot on haettava yrityksistä ja työmarkkinoilta.

Viime aikoina Korkman on saanut ärtyneitä puheluita ja sähköpostiviestejä vaatimuksestaan työurien pidentämiseksi.

“Ymmärrän sen, että ikääntynyt, irtisanottu työntekijä, joka ei ole saanut uutta työtä, saattaa kokea vaatimuksen irvokkaaksi.”

“Olen ollut aina sitä mieltä, että keskustelussa pitää olla kirpeyttä. Kärjistys voi joskus johtaa siihen, että loukkaa muita. Se on ikävää.”

Ilman puoluekirjaa johtava virkamieskään ei pääse päättäjien ydinryhmään. Sen Korkman sai tuta keväällä 1989 tuoreena ylijohtajana, kun hän huomasi, että hallitus ja keskuspankki olivat sopineet revalvaatiosta. Toimenpide sopi huonosti silloiseen suhdannetilanteeseen.

Syksyllä 1991 markka devalvoitiin ja seuraavana vuonna se heikkeni kellutuksen myötä vielä lisää. Korkman alkoi reissata maailmalla pääministeri Esko Ahon ja valtiovarainministeri Iiro Viinasen avustajana. He markkinoivat kansainvälisille sijoittajille valtion velkapapereita, joilla rahoitettiin työttömyyskorvauksia, pankkitukea – verotulojen romahdettua suurta osaa valtion menoista.

“Suomi oli epäilyttävä ja kummallinen tapaus. Meitä ei tunnettu, olimme olleet pitkään Neuvostoliiton varjossa, edes EU-jäsenyyshakemusta ei ollut jätetty.”

Poliitikot hoitivat leiviskänsä sijoittajatapaamisissa varsin hyvin, mikä edisti sitä, että Suomen luotonsaanti yleensä jatkui.

Viinasen viesti meni perille hyvin Tokiossa. “Minäkin puhuin siellä, mutta Iiro puhui jykevämmin.”

Lontoon Cityssä Aho piti eräällä pankkimiesten klubilla illallispuheen ja vastasi kuulijoiden kysymyksiin.

“Yksi pankkiireista oli aika otettu Ahon hyvästä puheenvuorosta ja sujuvista vastauksista ja sanoi: Gosh, I wish we had such a Prime Minister.” Se oli samalla moite pääministeri John Majorille, josta britit eivät erityisemmin pitäneet.

On syntynyt käsitys, että Ahon lama-ajan hallitus säästi kansantalouden lähes hengiltä, kun taas Ruotsi noudatti paljon fiksumpaa, elvyttävämpää politiikkaa.
Korkmanin käsitys on nyansoidumpi.

“Jos ajaudutaan niin totaaliseen umpikujaan kuin Suomi 1991 lopulla, silloin ei enää tehdä järkevää politiikkaa vaan paniikkiratkaisuja, ja niistä tulee rumaa jälkeä.”

Ahon hallitusta voi puolustaa siitä näkökulmasta, että Suomen asetelma oli samantyyppinen pakkotilanne kuin Kreikan nyt.

“Meillä se ei johtunut velan määrästä vaan kansainvälisten markkinoiden luottamuksen totaalisesta puuttumisesta.”

Hän myöntää, että budjettipolitiikka olisi voinut olla vähemmän kiristävää. Sekään ei olisi muuttanut asetelmaa ratkaisevasti.

“Joskus menoleikkaukset voivat piristää taloutta, mikäli luottamuspula on todella syvä.”

“Voimme olla tästä asiasta eri mieltä elämämme loppuun asti, koska emme tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos olisi tehty toisin.”

Korkman toimi virkamiehenä yli 20 vuotta. Tätä roolia hän on miettinyt paljon, koska sanan ja ajatuksen vapaus ovat hänelle tärkeitä arvoja. Virkamiehen tehtävänä on Korkmanin mielestä kansanvalistus: pitää selittää yleisölle, mitä tapahtuu ja miksi.

Julkisuudessa virkamies ei voi olla poikkiteloin hallituksen kanssa sellaisissa asioissa, joihin hallituksella on selvä kanta.

“Yleensä se ei tuottanut tuskaa, mutta devalvaatiokeskustelu 1990-luvun alussa oli hankala, koska ei saanut sanoa julkisesti, että pitäisi devalvoida.”

Vuonna 1990 Korkman yritti muuttaa valuuttakurssilinjaa. Hän ajoi markan ulkoisen arvon vaihteluvälin leventämistä ja revalvaation peruuttamista. Aloite törmäsi pääministeri Harri Holkeriin ja valtiosihteeri Matti Korhoseen.

Työnantajan vaatimukset ja omatunto joutuivat ristiriitaan.

“Silloin mietin, pitääkö minun erota, koska olin niin kriittinen valittua linjaa kohtaan.”

“En kuitenkaan halunnut olla luopio. Velvollisuudentunne sai jäämään.”

Yrittäjän poika Sixten Korkman kävi koulunsa Vasa Svenska Lyceumissa. Johnny Åkerholm, ekonomisti ja pankinjohtaja, oli hänen luokkatoverinsa. Suomen Pankin edesmennyt pääjohtaja Matti Vanhala oli saman koulun kasvatteja.

Korkmanin ylioppilastodistuksessa oli kuusi laudaturia. Hän lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon ja kuului kansantaloustieteen professori Jouko Paunion rahataloudelliseen tutkimusryhmään. Se loi pohjaa ekonomistiverkostolle. Hän tutustui Seppo Honkapohjaan, Jukka Pekkariseen ja Antti Suvantoon.

Suomella oli silloin oma valuutta ja maa eli säännöstelytaloudessa. Sen jälkeen ympäristö on muuttunut radikaalisti, mutta Korkmanin ajatukset ekonomistin roolista ja talouspolitiikasta ovat paljolti ennallaan.

Korkmanin ajatteluun vaikutti paljon Harvardin yliopiston liberaaliekonomistin John Kenneth Galbraithin kirja Affluent Society (suom. Yltäkylläisyyden yhteiskunta 1969) vuodelta 1958.

“Galbraith kritisoi markkinataloutta. Samalla hänellä oli optimistinen näkemys, jonka mukaan asiat voitaisiin tehdä paremmin.”

“Uskon yhä, että rationaalisella yhteiskuntapolitiikalla voidaan päästä parempaan, suvaitsevaisempaan ja tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.”

Hänestä Suomen kannattaisi ottaa politiikan valmistelussa mallia Ruotsista.

“Ruotsissa pyritään harjoittamaan yhteiskuntapolitiikkaa järkiperäisesti ja siten, että se on avoimen julkisen keskustelun ja kritiikin kohteena.”

Ruotsi käyttää sekä asiantuntijakomiteoita teknisten ratkaisujen kehittämiseen ja poliitikkokomiteoita periaatteellisen yhteisymmärryksen luomiseen.

“Siitä syntyy usein hyvää jälkeä.”

Hyvä esimerkki on Ruotsin kuuluisa eläkeuudistus. Vuonna 1999 sen puolesta eduskunnassa äänesti ylivoimainen enemmistö.

Silti hän ei moiti poliitikkoja siitä, että rationaalisen yhteiskuntapolitiikan ihanne jää haaveeksi. Demokratiassa poliitikot joutuvat aina ajattelemaan seuraavia vaaleja.

Korkman lainaa Luxemburgin pääministeriä Jean-Claude Junckeria: “Tiedämme mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä, miten tulisimme uudelleen valituiksi, jos teemme sen.”

“Vesa Vihriälä sanoi joskus, että tarvittavat päätökset ovat poliittisesti liian aikaisia, kunnes ne ovat taloudellisesti liian myöhäisiä.”

Parina kesänä nuorukainen purjehti kauppalaivassa ympäri maailmaa. Kun hän tajusi Panaman kanavalla, ettei hän ehtisi Vaasaan syyskuun alkuun mennessä, piti käynnistää operaatio rehtorin lepyttämiseksi. Tehtävä oli vaikea, sillä rehtori oli tukkapöllykasvattaja, jonka rangaistuksilta Korkmankaan ei ollut välttynyt.

Hän päätti kirjoittaa kirjeen. Se oli niin taitava, että rehtori siteerasi sitä ylpeänä kollegoilleen.

Nuorena Korkman harrasti pianonsoittoa. Vaasalaistuttavien mielestä se sujui hyvin, Korkmanin omasta mielestä ei. Musiikki jäi pysyväksi harrastukseksi. Hän harrastaa myös ukkojumppaa, kävelyjä ja mökkeilyä.

Enempää Korkman ei juuri välitä kertoa medialle henkilökohtaisista asioistaan.

Hän raottaa hiukan yksityisyyden verhoa toteamalla, ettei pitkä kokemus politiikan raadollisuudesta ole tehnyt häntä kyyniseksi.

“Pois se minusta.”

Hän siteeraa Ingmar Bergmanin elokuvasta Fanny ja Alexander Oscar Ekdahlin roolihahmoa, jota esittää Jarl Kulle. Elokuvan lopussa Ekdahl, sukunsa päämies, sanoo illallispuheessaan, että ihmiselle on tärkeää saavuttaa tasapaino ‘pienen maailman’ ja ‘suuren maailman’ välillä.

Suuri maailma tarkoittaa ammattia, yhteiskuntaa, politiikkaa; pieni maailma on perhe, läheiset ihmissuhteet.

“Tasapaino niiden välillä edellyttää, että pieni maailma on kunnossa. Silloin ihmisestä ei tule kyyninen, vaan hän voi suhtautua rakentavasti suureen maailmaan.”

Sixten Korkman aloittaa Suomen Kuvalehden kolumnistina kesällä 2012. Hän-henkilökuva on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 11/2012.