”Eiköhän myö lähetä meneen”

Pomo pyysi valimolaiset tiedotustilaisuuteen vuosi sitten. Heidän työpaikkansa uhattiin sulkea.
Henrik Mäkelälle yt-neuvottelut eivät tulleet aivan yllätyksenä.

”Eiköhän myö lähetä meneen”

Pomo pyysi valimolaiset tiedotustilaisuuteen vuosi sitten. Heidän työpaikkansa uhattiin sulkea.
Kotimaa
16.10.2016 10:34

Sara Palviainen istui hitsaamassa omassa kopissaan valimon hallissa. Oli keskiviikko lokakuun 7. päivä 2015. Osastoa kutsutaan putsaamoksi, koska siellä viimeistellään Karhulan Sulzerin tehtaalla valetut teräskappaleet.

Yhtäkkiä työhön tuli keskeytys: pomo tuli koppiin ja kutsui Palviaisen koulutustilaan. Tämä oli kierrellyt hallissa jokaisen työntekijän luona. Palviainen kohotti hitsausmaskin kasvoiltaan. Työkaveri vitsaili, että nyt tuli varmaan yt:t.

Haminasta Karhulaan muuttanut Palviainen, 23, oli tehnyt samaa työtä viisi vuotta. Hän oli tullut Sulzerin pumpputehtaan yhteydessä toimivalle valimolle suoraan ammattikoulusta, opettajan ehdotuksesta, kun harjoittelupaikan etsiminen oli jäänyt viime tippaan.

Koulutustilaan asteli Palviaisen ja muiden samassa työvuorossa olevien mukana kaavaaja eli valumuottien valmistaja Henrik Mäkelä, 33.

Tilaisuudessa vallitsi hämmentynyt hiljaisuus. Johtajan viesti oli lyhyesti se, että yt-neuvottelut alkavat. 175 henkilöä työllistävän valimon toiminta lakkaa ehkä kokonaan.

Sen jälkeen ei kuulunut kysymyksiä, ei edes sitä tavallista ”onko kysyttävää” -tiedustelua.

Hetken päästä joku tokaisi: ”Jaaha, eiköhän myö lähetä meneen.”

Kymen Sanomissa uutisoitiin ulosmarssista. Ulosmarssi kuulostaa uhmakkaalta. Pikemminkin jokainen liukeni vaisusti omille teilleen. Mäkelä lähti kotiin perheen luo. Vaimo oli äitiysvapaalla alkuvuonna syntyneen kuopuksen, perheen kolmannen lapsen kanssa.

Palviainen ajoi parin työkaverin kanssa Karhulan Shellille. He ostivat Helmisimpukasta kahvit ja pohdiskelivat tulevaa kohtaloaan.

 

Yt-neuvottelujen uhka oli roikkunut ilmassa pitkään. Lakkautusuutinen iski kuitenkin seudun teollisuushistorian syvimpään ytimeen.

Vuonna 1887 teollisuusmies William Ruth perusti Karhulaan höyrysahan, tiilitehtaan, puuhiomon, lasitehtaan ja konepajan, jotka myöhemmin siirtyivät teollisuuskonserni Ahlströmin omistukseen. Valimo oli toiminut Karhulassa jo yli 120 vuotta.

Seudulla oli perheitä, joissa oli tehty sukupolvesta toiseen elämäntyö Ahlströmin tehtailla ja sittemmin, yrityskauppojen myötä, Sulzerin ja muiden kansainvälisten suuryritysten palveluksessa.

Valimon sulkeminen oli monelle yllätys, koska tappiollisuudestaan huolimatta se oli tärkeä viereiselle tehtaalle, jolle se valmisti teollisuuden pumppuihin ja sekoittimiin tarvittavia kappaleita.

Valimoalalla käydään globaalia kilpailua, mutta Sulzerin valimolla oli omat valttinsa erikoistuneen tuotannon ja asiakkaille räätälöityjen valujen tekijänä.

Kuumana hohkaavasta metalliseoksesta valetaan Karhulassa muun muassa teollisuuden pumppujen osia.

Valumuottien valmistajalle Henrik Mäkelälle yt-uutinen oli lopulta helpotus. Hän oli päätynyt teollisuustöihin jo lukion jälkeen trukkikuskin kesätöiden kautta. Jo jonkin aikaa hänellä oli ollut toinen jalka Sulzerin ulkopuolella. Hän oli aloittanut työn ohessa kaksivuotisen prosessiteollisuuden perustutkinnon työllistyäkseen muualle.

Hyvästä työpaikasta lähtö ei tuntunut helpolta, mutta Mäkelä kaipasi jo 10 vuoden jälkeen vaihtelua. Hänen nenänsä oli jatkuvasti tukossa ja kurkku kipeä, ja hän epäili, ettei valimon työympäristö sovi hänelle.

Valimolta oli toki paljon hyviä muistoja. Vaikkapa legendaarinen työkaveri, isokokoinen mies, jota kutsuttiin Pallosalamaksi ja joka jauhoi päivästä toiseen älyttömiä juttuja. Lempinimi tuli yhdestä tarinasta, jossa hän oli kaivamassa salaojaa ukkosella. Äkkiä vieressä pamahti ja ohi syöksyi pallosalama, joka kaivoi hänen puolestaan koko ojan.

Pallosalama sai lähteä edellisten yt-neuvottelujen päätteeksi vuonna 2009. Niistä irtisanomisista tehtaan tunnelma ei Mäkelän mielestä aivan palautunut entiselleen. Tilalle astui epävarmuuden aika.

Video: Henrik Mäkelä miettii, mitä tapahtuu seuraavaksi (1 min 48 s).

 

Torstaina, joulukuun 17. päivänä hämärä tuli jo aikaisin. Karhulassa ravintola Wanhaan Lasimestariin oli katettu kinkut, rosollit ja laatikot. Sulzerin joululounas. Ravintolan nimi muistuttaa alueen entisestä lasitehtaasta, jossa valmistettiin tuttuja Karhulan tuotteita: hillopurkkeja, lastenruokapurkkeja, ruskeita olutpulloja ja rosopintaisia Finlandia Vodka -pulloja.

Joululounaalla ei ollut juhlan tunnelmaa. Edellisenä päivänä Sulzerin väki oli kokoontunut taas tiedotustilaisuuteen, jossa annettiin lopullinen isku. Vaihtoehtoja ei ole. Tehdas lakkautetaan syyskuun loppuun mennessä. Kymmenkunta ihmistä voidaan sijoittaa pumpputehtaalle. Muilta loppuvat työt.

Moni jäi heti pariksi päiväksi vapaalle, mutta Virve Koskela saapui tavalliseen tapaan iltapäivällä iltavuoroon, tai iltalöysiin, kuten työvuoroa kymin murteella kutsutaan.

Nosturinkuljettaja Koskelan hiukset heilahtelevat yhä 49-vuotiaana tyttömäisillä leteillä. Hän tuli valimolle jo vähän päälle parikymppisenä, koska hänen äitinsäkin oli siellä töissä. Hän oli käynyt talouskoulun ja toiminut vähän aikaa siivoojana ja lastenhoitajana.

Lakkautusuutisen jälkeisenä työpäivänä Koskela meni heti alkajaisiksi työkavereiden kanssa kadun toiselle puolelle ravintolaan. Joulutunnelmoinnin sijaan työntekijät miettivät valimon kohtaloa.

Joillekin perheille isku olisi erityisen raskas. Valimolla työskentelevistä pariskunnista molemmat osapuolet jäisivät yhtä aikaa työttömiksi.

28 vuotta samassa työssä on pitkä aika. Koko sen ajan Virve Koskela oli toiminut samassa tehtävässä: kiivennyt katonrajaa pitkin kulkevaan nosturiin eli raanaan, jolla ohjaillaan kuumana hohkaavaa, sulaa metalliseosta sisältäviä valuastioita eli senkkoja.

Koskelalla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, että hän olisi jatkanut työtä eläkeikään asti.

 

Lakkautusuutisen jälkeen työmotivaatio putosi nollaan. Kokonaan ei voinut hanskoja heittää tiskiin, mutta töitä jarruteltiin niin paljon kuin kehdattiin.

Työntekijäpuoli alkoi neuvotella työnantajan kanssa bonuksista, joiden voimin kasautunutta työkuormaa ryhdyttäisiin purkamaan. Jos sisäistä paloa työhön ei ollut, ulkoinen palkitseminen sai taas hommat rullaamaan.

Toiset olivat kuin ennenkin. Toisille työn menetys oli kovempi pala. Tuli keskinäistä piikittelyä, yrmeitä katseita. Joiltakin menivät puhevälit.

Muutama ihminen irtisanottiin jo heti talvella. Pääluottamusmies lähti selvittämään irtisanomisperusteita, ja tuotantohalleissa ihmiset puhuivat, että hankalat tyypit – kriitikot, suunsa avanneet – saivat lähteä.

Osa tunsi solidaarisuutta. Ylitöitä hamstraaville kuittailtiin rahanahneudesta.

Toiset, kuten Henrik Mäkelä, ajattelivat käytännöllisesti: nyt kannattaa tienata säästöön ja ottaa irti kaikki, minkä valimosta vielä saa.

Erään viikonlopun alla yksi kollega tuli sanomaan Mäkelälle, että yhdessä oli puhuttu ettei otettaisi viikonlopputöitä. Mäkelä jätti ylityöt väliin, mutta kuuli maanantaina, että toisen osaston porukka olikin paiskinut rivakasti koko viikonlopun.

Valimon sulkemista valmisteltiin vähitellen. Helmikuussa Sulzer myi osan muottityökaluista espanjalaiselle valimolle ja Henrik Mäkelä oli niitä pakkaamassa.

Mäkelä heitti työkavereilleen, että älkää äijät häiritkö, minä teen surutyötä.

Hän tiesi kuitenkin kuuluvansa onnekkaisiin: niihin, joilla oli intoa opiskella ja jatkaa eteenpäin. Maaliskuun lopulla hän sai tietää kesätöistä ST1:n biojalostamossa.

Sara Palviainen etsii uusia hitsaajan töitä.

Yli 150 työpaikan menetys on Kotkan-Haminan seudulla paljon. Tiedossa olivat suurimmat yksittäiset irtisanomiset sitten Summan paperitehtaan lakkauttamisen vuonna 2008.

Mediahuomio jäi selvästi pienemmäksi kuin Kymenlaakson isojen paperitehtaiden sulkemisen aikaan.

Kun tehdas suljetaan, sillä on vaikutuksia myös ulkopuolelle. Kotka-Haminan kehittämisyhtiö Cursor laski, että työpaikkoja häviää jopa tuplasti, kun lasketaan työllisyysvaikutukset valimon kumppaniverkostoon. Välilliset vaikutukset ovat vielä suuremmat, sillä jokainen teollisuustyöpaikka poikii samalle seudulle palvelualan työpaikkoja.

Kaupungilla ei ole ihmekeinoja työllistää irtisanottuja paikkakunnalla, jonka työttömyysprosentti huitelee 22:ssa. Se ryhtyi kuitenkin pistämään vauhtia muihin työllistäviin investointeihin, kuten kaasuputkihankkeeseen. Se kasasi ely-keskuksen, te-toimiston ja oppilaitosten yhteistyöryhmää, joka auttaisi valimolaisia työ- tai opiskelupaikan löytämisessä.

Jo tammikuun lopulla valimolaiset olivat istuneet muutosturvainfoissa. Moni heistä, kuten Virve Koskela, olivat aivan uuden tilanteen edessä. Koskela ei ollut koskaan tehnyt ansioluetteloa. Millainen cv edes pitäisi laatia, kun koko työkokemus on käytännössä yhdestä työtehtävästä?

Uravalmentaja kertoi piilotyöpaikoista: kannattaa soitella niihinkin firmoihin, joilla ei ole hakua päällä.

Koskela mietti, että hänelle kävisi melkein mikä tahansa työ, kunhan se on fyysistä. Toimistossa tietokoneen ääressä hän ei haluaisi päiviään viettää. Hän kyseli töitä muilta tehtailta ja jopa tutulta hevostallilta.

Video: Työ etenee Sulzerin valimolla (23 s).

 

Mediassa kerrotaan joskus uranvaihtotarinoita, joissa irtisanottu tehdastyöntekijä löytää uuden kutsumuksen hoitoalalta.

Tavallisia tällaiset tarinat eivät ole. Uuden ammatin opiskeluun on korkea kynnys, etenkin jos uusikaan ammatti ei takaa työllistymistä.

Kuukausipalkkaisista, hyvien työsuhde-etujen teollisuustöistä ei noin vain orientoidu palvelualan pätkätöihin. Ei välttämättä myöskään työllistämään itseään yrittäjänä, mitä usein esitetään ratkaisuksi irtisanotuille.

Joillakin tämä ajatus alkoi kyteä. Kun Sulzerilla pidettiin yrittäjyysinfoja, niissä kävi parikymmentä ihmistä. Syksyyn mennessä kukaan ei vielä ole yrittäjäksi ryhtynyt, mutta useilla on aikeita.

Muutama työntekijä haki lvi-asentajakoulutukseen, muutama vartijaksi. Muutama onnistui pääsemään toisille tehtaille töihin.

Hitsaaja Sara Palviainen huomasi olevansa väliinputoaja: alle 25-vuotias ei saa opiskella ansiosidonnaisella, mutta kolmevuotiaan lapsen äitinä ja yhteishuoltajana hän ei voisi ajatella jättäytyvänsä Kelan opintotuelle.

Palviainen jutteli pojalleen Onni-Elmerille työn loppumisesta sen verran kuin sen ikäinen ymmärtää: Nyt ei ostella paljon leluja, jätetään ostokset syntymäpäivään. Äidin pitää säästää.

 

Kesän koittaessa valimolaiset valmistautuivat lähtemään lomareissuilleen ja kesämökeilleen. Samaan aikaan kulissien takana tapahtui. Kolme suomalaista valimo- ja konepaja-ammattilaista, Pekka KemppainenIlkka Hakala ja Jyrki Laitinen, alkoivat hieroa kauppoja.

He olivat katselleet Sulzerin valimoa sillä silmällä jo edellisen vuoden puolella. Alun perin he halusivat käyttää vapautuvia tiloja uuden teknologian testauspaikkana.

Helmikuussa Kemppainen oli ottanut yhteyttä Sulzer Pumps Finlandin tehtaanjohtajaan Markku Koposeen ja kysynyt mahdollisuutta tehdä testauksia kesällä, kun toimintaa on jo ajettu alas.

Saman keskustelun aikana hän heitti, olisiko valimon toimintaa sittenkin mahdollista jatkaa.

Kesäkuussa, kun Sulzer oli jakanut loput irtisanomiset, Kemppainen, Hakala ja Laitinen palasivat asiaan. He halusivat päästä pöyhimään tuotantoa puhtaalta pöydältä: uutta teknologiaa, 3D-printtausta ja kaavaustyön robotisointia, energiatehokkuutta, omien kontaktiverkostojen hyödyntämistä. Sulzerin pumpputehdas voisi hankkia edelleen osan tilauksistaan valimolta.

Heinäkuun 5. päivänä henkilöstö kutsuttiin infotilaisuuteen. Taas tuli pommi, mutta tällä kertaa hyvällä tavalla. Valimo jatkaisi, ja uusi omistaja työllistäisi alussa muutamia kymmeniä ihmisiä edelleen tehtaalla olevien joukosta.

Virve Koskelalla heräsi toivon kipinä. Hän voisi olla yksi jatkajista.

Sara Palviainen kuuli uutisen työkaveriltaan kesälomalla. Hän ei tiennyt mitä ajatella.

Hänen työsopimuksensa oli päättymässä, joten hän ei olisi töissä rekrytointien aikaan.

Henrik Mäkelää uutinen nauratti.

Hän muisti, kuinka jotkut vanhan polven valimolaiset olivat vakuutelleet, että ei valimoa koskaan Karhulasta lakkauteta. Ei siitä pääse eroon.

Putsaamossa viimeistellään valetut kappaleet.

Viimeisenä työpäivänään elokuun alussa Sara Palviainen siisti työpisteensä ja kävi vielä työkavereiden kanssa kuppilassa syömässä. Pomo sanoi, että hän voi palauttaa avaimensa. Sara ajoi autolla tehtaan portista ulos.

Ei se huono työpaikka ollut, Palviainen ajattelee. Ei pahaa sanottavaa. Joistakin asioista olisi voinut tiedottaa paremmin. Työkaverit olivat mukavia, eikä koskaan tarvinnut epäröidä, voiko mennä pyytämään apua.

Joskus töissä käydessä tuntui, että kotona olisi niin paljon hommia, ettei melkein töihin ehtisi lähteä. Nyt kotityöt on tehty parissa tunnissa.

Onni-Elmerin kanssa päivät kuluvat mukavasti, mutta kun poika menee isälleen, päivä voi vierähtää Netflixiä katsoessa ja odotellessa, että työhakemuksista kuuluisi jotain.

Palviainen on hakenut hitsaajan töitä muualta.

 

Syyskuun alussa valimolla yhä olleet kävivät läpi haastattelumaratonin.

Tuotantopäällikkö ja toimitusjohtaja kutsuivat vuorollaan puheilleen 90 tuotannon työntekijää ja vajaat parikymmentä toimihenkilöä: vartti per henkilö, täysiä päiviä neljä päivää perätysten.

Tuotannossa ei olisi enää erikoistuneita titteleitä, kuten sulattaja tai kaavaaja, vaan ihmisistä haluttiin tehdä monen tehtävän osaajia.

Virve Koskelalta kysyttiin, olisiko hän valmis tekemään myös muuta kuin nosturinkuljettajan työtä. Koskela vastasi reippaasti, että hän tekee mitä vain, kunhan saa perehdytyksen.

Se oli oikea vastaus. Työhaalarin sininen logo vaihtui vihreään.

Muu ei juuri muuttunut, ainakaan heti. Sama nosturinkuljettajan työ jatkuu, hallissa vain liikkuu vähemmän porukkaa ja kaikki tekevät yhtä vuoroa seitsemästä puoli neljään.

Toimitusjohtaja on lupaillut uusia rekrytointeja. Ehkä vuodenvaihteessa ruvetaan soittelemaan niille, joille ei syksyllä löytynyt työtä.

Silloin myös Sara Palviaisen puhelin saattaa soida.

 

Artikkeli ilmestyy osana nuorten aikuisten työtä ja toimeentuloa tutkivaa Ajolähtö-hanketta (2015–2017), joka kuuluu Koneen Säätiön Jakautuuko Suomi? -ohjelmaan.