Vielä kerran, tahdolla

Tuomo Lappalainen
Politiikka 20.4.2007 14:36

Miksi niin monet vastustavat Paavo Väyrystä? SK piirsi kepulaiskonkarin muotokuvaa eduskuntavaalien alla tammikuussa 1999.

Paavo Väyrynen lähtee yhdeksänsiin eduskuntavaaleihinsa oudosta tilanteesta: ilman valmista asemaa kotimaan politiikassa, ilman oman puolueen tukea, ilman että kukaan viitsii edes levittää hänestä pahoja puheita. Silti hän yrittää haastaa kolmen suuren puolueen johtajat.

Olen tavannut Paavo Väyrysen ensimmäisen kerran 80-luvun puolivälissä, haastatellut häntä sen jälkeen lukuisia kertoja ja jututtanut kymmeniä hänen ystäviään ja ainakin yhtä monia hänen vastustajiaan. Olen seurannut häntä vaalikiertueilla ja puoluekokouksissa, valtiovierailuilla ja eduskunnassa, ylä- ja alamäissä. Olen lukenut lähes koko hänen kirjallisen tuotantonsa akateemisista tutkielmista viime presidentinvaalien alla ilmestyneeseen »Totuustrilogiaan».

Kaiken jälkeenkin Väyrynen on minulle pohjimmiltaan arvoitus. Kun uusmaalaiset puoluetoverit marraskuussa torjuivat hänet melkein yksimielisesti eduskuntavaalien ehdokaslistalta, uskoin eloonjäämisen mestarin joutuneen kerrankin sellaiseen ahdinkoon, josta hän ei ihan heti nousisi. Kuukautta myöhemmin piiritoimikunta kuitenkin pyörsi päätöksensä, ja Väyrynen oli voittanut taas erän yhdessä Suomen poliittisen historian pisimmistä pudotuspeleistä.

Siitä lähtien kun Väyrysestä tuli 80-luvun alussa keskustapuolueen puheenjohtaja hän on kuin jonkin näkymättömän luonnonlain ohjaamana ajautunut yhä uudestaan samaan yksinäiseen umpikujaan pelkkien pahansuopien vihamiesten ym­päröimäksi. Aina hän on kuitenkin palan­nut takaisin entistä taistelutahtoisempana, vain hankkiutuakseen taas vähän ajan päästä uusiin vaikeuksiin.

Miksi tämä muuten niin lahjakas mies ei opi vastoinkäymisistään?

Keskitason  taktikko

Presidentinvaalit, hallituskähminnät ja keskustan sisäiset valta pelit ovat luoneet suurelle yleisölle Väyrysestä kuvan parantumattomana kulisseissa suhmuroijana. Todellisuudessa hän on kuitenkin poliitti­sena taktikkona korkeintaan keskitasoa. Juonikkaammat pelimiehet, kuten Mauno Koivisto tai Esko Aho, ovat kerta toisensa jälkeen tehneet hänen aikeensa helposti tyhjiksi.

Väyrysen valta poliittiset manööverit ovat viimeisten parinkymmenen vuoden aikana päättyneet lähes järjestään surkeasti. Kun hän ryhtyi tekemään Ahti Karjalaisesta presidenttiä, Karjalainen ei päässyt edes ehdokkaaksi. Kun hän yritti sysätä Koiviston pääministerin paikalta, Koivistosta tuli presidentti. Kun hän pystytti salaa porvari hallitusta, keskusta joutui op­positioon. Kun hän koetti kammeta itsensä Ahon paikalle pääministeriksi, hä­nestä tulikin entinen ulkoministeri.

Aikaisemmin Väyrynen oli rohkea ottamaan riskejä, mutta huono hallitsemaan niitä. Tavan takaa hän pisti kaiken  yhden kortin varaan, ja kun se petti, hänellä ei ollut valmiina minkäänlaista varasuunnitelmaa. Koiviston käveltyä hänen ylitseen vuoden 1987 hallitusneuvotteluissa hän päätti hätäpäissään lukea itsensä tohtoriksi.

Vasta äskettäin Väyrynen on ymmärtänyt, että politiikassa menestyminen edellyttää yleensä pelaamista vähintään kaksilla korteilla. Senkin hän tekee niin läpinäkyvästi, ettei lopulta onnistu hämäämään ketään.

Kun hän kertoo rehellisesti, millä ehdoilla hän on valmis toimimaan eduskunnassa ja missä tapauksessa hän pyrkiikin europarlamenttiin, hän onnistuu näyttämään lähinnä umpikierolta venkoilijalta. Kun hän omasta mielestään järkähtämättömän loogisesti päätyy EU-neuvottelijasta EU-jäsenyyden vastustajaksi, toisista hän tekee sadankahdeksankymmenen as­teen lehmänkäännöksen.

Väyrysen urakehitystä on jarruttanut myös totaalinen kyvyttömyys luoda ympärilleen pitkäaikaisia luottamussuhteita. Läheinen yhteistyö Eeva Kuuskosken kanssa päättyi taannoin myrskyisään välirikkoon. Aho, entinen avustaja, sanoi op­pisopimuksensa irti heti noustuaan puoluejohtajaksi, mistä Väyrynen ei ole vieläkään oikein toipunut. Viime aikoina Väyrynen on alkanut epäillä jopa Seppo Kääriäisen vehkeilevän häntä vastaan, vaikka Kääriäinen sentään oli puoluesihteerinä kymmenen vuotta Väyrysen lähin aisapari.

Ei ollut sattumaa, että sosiaalidemokraattien ja keskustan pitkään jatkunut yhteistyökin katkesi juuri Väyrysen aikana. Punamultaa pidettiin vuosikymmeniä koossa monimutkaisin kompromissein, joissa kumpikin puolue teki vuorollaan toiselle myönnytyksiä. Väyrysellä oli kuitenkin liian vahva oma tahto, jotta hän olisi voinut loputtomiin alistua tällaiseen lehmänkauppakulttuuriin. Kekkosen koulussa hän oppi, että vain heikot tekevät yhteistyötämuilla kuin omilla ehdoillaan.

Aatteellinen saivarteilija

Yksi politiikan kuluneimmista fraaseista on hokema, jonka mukaan valta ei ole tärkeää itsensä vuoksi vaan pelkkänä välikappaleena helpot­tamassa kaikenlaisten hyvien asioiden ajamista.

Erityisen oudolta tällainen väite kuulostaa useimpien suomalaisten mielestä Väyrysen suusta; sen verran kyynärpäät tanassa hän on pyrkinyt huipulle nuoresta lähtien.

90-luvun politiikka on kuitenkin täynnä Väyrystä paljon aatteettomampia vallantavoittelijoita. Tuskin kukaan nykyisistä puoluejohtajista käyttää esimerkiksi haave-sanaa yhtä ahkerasti. Kun Väyrysen ja häntä pitkään tukeneiden teollisuusjohtajien tiet erosivat muutama vuosi sitten, hän omaksui uudelleen nuoruutensa vihreät arvot ja alkoi äänekkäästi kritisoida taloudellista kasvua ja yletöntä materialismia.

On houkuttelevaa epäillä, mutta vaikea kiistää hänen vakaumuksensa aitoutta, kun hän tivaa kirjassaan On muutoksen aika 2: »Onko elämän ja yhteiskuntien kehittämisen ylin tarkoitus todellakin aineellisen elintason jatkuva kohottaminen? Eikö elämässä ja politiikassa ole tärkeämpiäkin asioita: henkinen hyvinvointi, hyvät ihmissuhteet, hengelliset arvot?»

Aikanaan Väyrynen nousi eduskuntaan nimenomaan aluepoliitikkona, ja hänen nykyinen EU-kriittisyytensäkin juontuu osaksi kammosta kaikkea suurta ja keskitettyä kohtaan. Sama kammo teki myös taannoisesta välirikosta sosiaalidemokraattien kanssa aidosti ideologisen, vaikka siihen sekoittuikin samalla valtapolitiikkaa.

Ministeriaikoinaan Väyrysessä oli jännittävällä tavalla kaksi puolta. Virallisen ulkopolitiikan kuuliainen ääni torvi saattoi hetkessä muuttua talouspolitiikan mantrat kyseenalaistavaksi toisinajattelijaksi, jonka kritiikki oli joskus niin terävää, että sitä ei pystynyt torjumaan muuten kuin kyseenalaistamalla Väyrysen motiivit. Niin tapahtui, kun hän varoitti idänkaupan romahduksesta – ja uudelleen, kun hän en­nusti vahvan markan politiikan vievän haaksirikkoon.

Väyrynen olisi ajattelijana vielä vakuuttavampi, ellei hän jaksaisi loputtomiin saivarrella kaikenlaisten abstraktien sanojen merkityksistä. Kun hän selittää, miten hän omaksui luonnonmukaisen sivistysyhteiskunnan käsitteen ja luopui luonnonmukaisen tietoyhteiskunnan käsitteestä, jopa keskustalaisen kuulijan on vaikea pitää kasvoja peruslukemilla. Intoutuessaan väittelemään ulkopoliittisen linjan erilaisista määritelmistä hän kuulostaa erehdyttävästi mieheltä, joka on juuri keksinyt ikiliikkujan. Kun hän syyttää ulko­poliittista johtoa puolueettomuuden hylkäämisestä, tuntuu kuin hän olisi eksynyt väärälle vuosikymmenelle.

Väyrynen on niin täynnä itseään, että vaikka hän yrittää kuinka sitkeästi vaikuttaa intellektuellilta, hän onnistuu kuulostamaan pikemminkin koppavalta koulumestarilta. Nuorena opitut reaktiomallit ovat iskostuneet niin syvälle selkäytimeen, että niitä on viisikymppisenä enää vaikea muuttaa, jos kohta Väyryseen onkin iän myötä tarttunut uudenlaista leppoisuutta ja itseironiaa.

Väyrysen mieltymys tiukkoihin doktriineihin vaikeutti myös hänen pääsyään Koiviston kanssa samalle aaltopituudelle. Koivisto puolestaan vierastaa harvoja asioita yhtä paljon kuin kiveen hakattuja oppira­kennelmia.

Pitkäpinnainen muistihirviö

Mitä tiukemmin poliitikko tuijottaa omaan napaansa, sitä herkemmin hän yleensä ajautuu julkisuuden kanssa hakaukseen, eikä Väyrynen tee tässä poikkeusta.

Jalasmökkijupakka ja Vladimirov-kirjeestä syntynyt kohu paisuivat elämää suuremmiksi mediatapahtumiksi osittain siksi, että Väyrysen oli niin vaikea tunnustaa tehneensä mitään väärää. Jos jossakin oli hänen mukaansa tapahtunut virhe niin korkeintaan siinä, että hän erehtyi kertomaan KGB-kenraalin kanssa käymistään presidentinvaaleja koskeneista keskusteluista Karjalaiselle kirjeessä, vaikka asia oli sen laatuinen, että siitä oli aivan turha jättää mitään dokumentteja.

Miten ikinä Väyrysen julkinen kuva onkin syntynyt, ymmärrän toisaalta hyvin hänen katkeruutensa. Jos joku toinen lukee kaksi kirjaa päivässä, häntä pidetään sivistyneenä, mutta kun Väyrynen kahlaa putkeen kaikki Dostojevskin suuret romaanit, hänelle ilkutaan siitä vuosia. Jos joku toinen perustaa uuden kansanopiston, hän on suuri hyväntekijä, mutta Väyrysen yrittäessä samaa opetusminis­teriölle hurrataan, kun se epää häneltä valtionavun.

Ikuiseksi arvoitukseksi jää, mikä vaikutus MTV:n uutisten pahaan aikaan sattuneella lipsahduksella oli viime presidentin vaalien lopputulokseen. MTV päästi aivan ensimmäisen kierroksen alla IKL:n edustajan väittämään, että Venäjän vähän aikaisemmin Suomelle jättämä nootti oli Väyrysen tilaama, eikä antanut Väyryselle tilaisuutta puolustautua.

Väyrysen syytellessä toisia mediapelistä häneltä kuitenkin unohtui, ettei hänkään ollut tässä suhteessa aivan pulmunen. Vaalikampanjan aikana hän oli ensin tarjonnut Kalevi Sorsan käyttöön Martti Ahtisaarta mustaavaa aineistoa ja Sorsan jätettyä sen omaan arvoonsa koettanut itse loata kilpailijansa epämääräisin vihjailuin. Väyrystä epäiltiin vahvasti myös muutamista Elisabeth Rehnin kannalta kiusallisista vuodoista.

Väyrysen suhtautuminen häneen itseensä kohdistuvaan arvosteluun on oudon kaksijakoista. Hänellä on samaan aikaan sekä norsun muisti että elefantin paksu nahka. Joihinkin asioihin hän jaksaa palata yhä uudestaan vielä vuosien päästä ja inttää kyllästymiseen asti omaa totuut­taan. Itse en kuitenkaan muista hänen koskaan osoittaneen yksityisesti mieltään silloinkaan, kun olen kirjoittanut hänestä vähemmän kauniisti. Joillakin toisilla poliitikoilla on paljon aremmat liikavarpaat.

Kesyyntynyt koleerikko

Väyrynen on siitä erikoinen poliitikko, että hän kestää vastoinkäymisiä paljon paremmin kuin menestystä. Takaiskut teräs­tävät hänet täyteen taistelutahtoa, mutta menestyksen huumassa hän menettää turhan helposti itsekontrollinsa. Voimansa tunnossa olevasta Väyrysestä liikkuu monia muitakin samanlaisia tarinoita kuin Mikko Pesälän muistelus puoluejohtajasta, joka piti itseään Jumalan valittuna johtamaan Suomen kansaa.

Seurasin ennen vuoden 1988 presidentinvaaleja, Harri Holkerin sinipunahallituksen muodostamisen jälkeen, Väyrysen kampanjaa useissa tilaisuuksissa eri puolilla maata. En muista koskaan nähneeni kenenkään toisen poliitikon esiintymisissä sellaista sisulatausta, joka hänestä tuolloin huokui. Keskinkertaisilla demagogin lah­oilla hän onnistui puhumaan kannattajikseen jopa melkoisen osan Helsingin hienostokaupunginosien kokoomuslaisista.

Kirjansa On totuu­den aika toisessa osas­sa Väyrynen määrittelee itse itsensä O. Hallesbyn esittämään jaotteluun tukeutuen tyypilliseksi koleerikoksi, jonka hallitsevia ominaisuuksia ovat tahdonvoima, päättäväisyys ja tarmokkuus, mutta myös suunnaton itseluottamus, ylpeys ja vallanhalu. Nöyrästi hän kertoo, että koleerikon piirteensä tunnistettuaan hän on pyrkinyt kasvattamaan itseään, karsimaan heikkouksiaan ja mielestään saanut aikaan myös tuloksia.

Onko tämä itsetutkiskelu kuitenkin samalla hionut Väyrysestä ne särmät, jotka paitsi että toivat hänelle vastustajia myös nostivat hänet aikanaan politiikan raskaaseen sarjaan? Siksikö hänen EU-jäsenyyden torpedoimiseksi organisoimansa jarrutuskeskustelu lopahti ennen aikojaan? Siksikö hänen yrityksensä vaikuttaa keskustan Emu-kantaan tyrmättiin perusteellisesti? Siksikö hän ei tunnu neljässäkään vuodessa oikein löytäneen paikkaansa Eu­roopan parlamentissa?

Tunnelma Vaasassa keskustan puolue­kokouksessa oli viime kesänä jotenkin vaivautunut, kun Mauri Pekkarinen ääni vä­risten opetti Väyrystä hyväksymään vihdoin tosiasiat ja lopettamaan Ahon näykkimisen. Läksytystä kuunnellessa alkoi jo tuntea jonkinlaista sääliä Väyrystä kohtaan.

Seuraavat eduskuntavaalit ovatkin Väyryselle yhdessä suhteessa tavallista tärkeämmät. Enää hän ei voi ammentaa poliittista uskottavuutta mistään muualta kuin äänestäjiltä. Siksi hän tekee kaikkensa yltääkseen maaliskuussa mahdollisimman komeaan tulokseen.

Teksti Tuomo Lappalainen
SK 3/1999

Lue myös
Yksinäinen uskonsoturi (SK 27/1997)
Paavo Väyrysen oudot päivärahat (SK 20/1982)