Todistusten jaon aika

Karri Kokko
Politiikka 22.2.2007 10:27

Matti Vanhasen ministeriluokka selvisi neljän vuoden työstä tyydyttävin arvosanoin. Edellisen punamullan ajoista parani eniten käytös.

Vihdoinkin, ajatteli moni keväällä 2003.

Sdp:n ja kokoomuksen hallitusyhteistyö oli kestänyt kahdeksan vuotta, pitempään kuin koskaan ennen. Paavo Lipposen (sd) pääministeriaika oli ollut menestystarina: lamasta oli päästy ylös, talous oli kasvanut kohisten, ja Suomi oli saanut EU:ssa suuremman vaikutusvallan kuin kukaan oli osannut unelmoida.

Mutta siitä huolimatta jokin tuntui olevan vinossa.

Vaikka hallituksessa oli puolueita laidasta laitaan, välillä tuntui, ettei siellä tehty lainkaan politiikkaa. Oli vain yksi virkamiesten sanelema käsikirjoitus, jota ministerit toteuttivat ikään kuin heillä ei olisi ollut lainkaan puoluekantaa. Kukaan ei kysellyt vaihtoehtojen perään, saati haastanut riitaa.

Se meno veteli niin kauan, kun oltiin oikeasti kuilun partaalla tai niin täpärästi kuivilla, ettei vielä voinut olla ihan varma pelastumisesta. Viime eduskuntavaalien aikoihin oli kuitenkin päästy sen verran lujalle pohjalle, että yhä useammat poliitikot rohkaistuivat vilkuilemaan muitakin kuin siihen asti ainoana totuutena tarjottuja ratkaisuja.

Keskusta kampanjoi kuin olisi ollut kyse elämästä ja kuolemasta, keinoja kaihtamatta, ainoana tavoitteenaan päästä hallitukseen. Millään ei tuntunut olevan rajaa. Pilkun paikka piti varmistaa moneen kertaan, kun Liisa Hyssälä (kesk) lupasi eläkkeisiin tähtitieteellistä 300 euron korotusta.

Tiukalle se meni: puolue nousi lopulta suurimmaksi vain 6 000 äänen erolla demareihin. Jos Sdp olisi pitänyt paalupaikan, hallitus olisi luultavasti muodostettu vanhalle pohjalle. Keskustan voitosta kuitenkin seurasi, että sen ja Sdp:n – vanhojen kiistakumppanien – oli ruvettava tekemään yhteistyötä ensimmäistä kertaa sitten 1980-luvun. Rkp tuli mukaan vanhasta muistista, tasapainottamaan kauhun tasapainoa.

Politiikka oli taas palannut politiikkaan – tai niin ainakin kuviteltiin.

Myrskyn silmään

Keskustan ja demarien punamullalla on Suomessa legendaarinen maine, sekä hyvässä että pahassa.

Punamultahallitukset rakensivat maasta vauraan hyvinvointivaltion, jossa verot tasaavat tehokkaasti tuloja ja heikoistakin pidetään huolta.

Hallitustyön arki oli kuitenkin raadollista valtataistelua, jossa ajateltiin usein enemmän puolueen kuin maan etua, junailtiin omille kannattajille kaikenlaista ylimääräistä hyvää ja ratkottiin keskinäiset riidat kulisseissa sulle-mulle -lehmänkaupoilla. Kahden puolueen viha-rakkaussuhteessa oli aika ajoin enemmän intohimoa ja jännitettä kuin monissa klassisissa kolmiodraamoissa.

Huhtikuussa 2003 suuri kysymys kuului, jatkuisiko kaikki tuo siitä, mihin vanhan punamullan hajotessa jäätiin.

Alku vahvistikin synkimpiä epäilyjä. Vaalitaistelusta oli jäänyt keskustan ja Sdp:n välille syvät haavat, kun silloinen oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki oli hyökännyt vanhan hallitusrintaman kimppuun Lipposen Valkoisessa talossa George W. Bushin kanssa käymistä Irak-keskusteluista vuodetuilla salaisilla tiedoilla. Kesäkuussa demarien mitta täyttyi, kun kävi ilmi, että Jäätteenmäen salattu tietolähde oli ollut presidentti Tarja Halosen neuvonantaja, keskustamielinen Martti Manninen. Jäätteenmäki ei kyennyt selvittämään uskottavasti tarkoitusperiään, menetti eduskunnan luottamuksen ja joutui eroamaan oltuaan pääministerinä vain pari kuukautta.

Hetken näytti mahdolliselta, että hallituspohjakin vaihtuisi samalla, ja keskusta joutuisi taas oppositioon. Puolue sai kuitenkin nopeasti rivit järjestykseen ja tarjosi Jäätteenmäen seuraajaksi varapuheenjohtaja Matti Vanhasta, joka kelpasi myös Sdp:lle. Akuutti kriisi oli ohi, ja pääministerinvaihdoksen jälkeen alkanut kesälomakausi rauhoitti lopun kiehunnan.
Suhdanteetkin toivat pelivaraa. Työttömyys laski, ja hyvin ajoitetut veronalennukset piristivät taloutta.

Kopla koplaa

Vanhanen oli ihanteellinen kriisiajan pääministeri: sovitteleva virkamiestyyppi, jonka oli vaikea kuvitella turvautuvan tiukoissakaan paikoissa kovin likaisiin temppuihin. Hän sai nopeasti rakennettua hallituspuolueiden välille sellaisen perusluottamuksen, jonka varassa ne saattoivat käydä käsiksi vaalikauden isoihin sisältökysymyksiin.

Hyvin pian nähtiin, että tämä punamulta oli erilainen kuin edelliset.

Keskustan ja Sdp:n eturistiriidat eivät toki olleet kadonneet minnekään, vaikka keskusta ei enää ollutkaan samalla tavalla talonpoikien ja Sdp työläisten puolue kuin yhteistyön alkuaikoina. Monissa asioissa niillä oli kuitenkin edelleen perustavalla tavalla erilaiset näkemykset. Demarit halusivat yhä säännellä ja keskittää, keskusta taas vapauttaa ja hajauttaa.

EU-ratkaisukin hiersi puolueiden välejä. Useimmille demareille jäsenyys oli iloinen asia, keskustalaisille välttämätön paha. Vanhanen itse tunnusti suoraan, että hänellä ei ole erityisen vahvaa Eurooppa-henkeä. Se oli ihan erilaista puhetta kuin Lipposen madonluvut, että Suomen on mentävä mukaan EU:n kaikkiin mahdollisiin ytimiin.

Mutta Vanhanen ja yhtä lailla demarien uudet avainpoliitikot ymmärsivät, että riidat on aina parempi ratkoa perhepiirissä – käytännössä hallituspuolueiden puheenjohtajien ”kolmen koplassa” – ilman sellaista julkista hälyä, joka vielä 1980-luvulla säesti melkein jokaista punamullan vähänkin isompaa kärhämää.

Verosopu yllättää

Vanhasen hallituksen ensimmäinen kova testi oli yritys- ja pääomaverouudistus. Ensi alkuun Sdp:n ja keskustan näkemykset olivat ihan eri maailmasta, mutta kumpikin tinki ja antoi periksi, ja sopu saatiin aikaan marraskuussa 2003 nopeammin kuin kukaan osasi odottaa. Demarit taipuivat laskemaan sekä yritys- että pääomaveroprosenttia, mutta samalla pääomavero eriytettiin yhteisöverosta, eikä ylimpiä marginaaliveroja alennettu, toisin kuin keskusta ja Rkp olivat toivoneet.

Keskustan jo vaalitaistelussa esiin nostama matalapalkkaisen työn tuki osoittautui paljon vaikeammin sovittavaksi asiaksi. Erilaisia malleja palloteltiin pari vuotta, kunnes hallitus päätyi kesällä 2005 rajaamaan tuen vain yli 54-vuotiaisiin 900-2 000 euroa kuukaudessa ansaitseviin. Vanhasta ja muita keskustalaisia ei yhtään häirinnyt, että uudistukseen käytettiin vain viidesosa niistä 500 miljoonasta eurosta, jotka keskusta siihen alun perin lupasi.

Noihin aikoihin elettiin vielä siinä käsityksessä, että Sdp oli hallituksessa vahvempi osapuoli, ja keskusta etupäässä myötäili lammasmaisen pääministerin johdolla kumppaninsa tahtoa. Siinä puolue kuitenkin vain noudatti vanhaa sodankäynnin viisautta: taktisia uhrauksia voi tehdä, jos ne palvelevat suurta strategista päämäärää.

Keskustan piti ensin osoittaa Sdp:lle, ettei se ollut enää samanlainen iltalypsy- ja riidankylvöpuolue, jollaisena monet demarit sitä yhä vanhasta muistista pitivät. Kun se oli todistanut pitkillä katumusharjoituksilla yhteistyökykynsä, se saattoi aluksi varovasti, mutta ennen pitkää yhä rohkeammin kohottaa omaa profiiliaan.

Keskusta rohkaistuu

Elokuussa 2005 kävi sitten kaikille selväksi, että lammas olikin puoliksi kettu.
Eero Heinäluoma, josta oli tullut Sdp:n puheenjohtaja Lipposen jälkeen, oli kesken kuumimman budjettiväännön toivonut julkisesti ministereiltä yhtenäistä esiintymistä. Vanhanen tulkitsi Heinäluoman lausunnon itseensä kohdistuneeksi hienovaraiseksi piikiksi ja ilmoitti tuohtuneena, ettei ota tältä vastaan johtamista koskevia neuvoja.

Muutenkin keskusta alkoi vähitellen terhentyä. Enää se ei arastellut nostaa esiin Sdp:lle vaikeita asioita eikä heti perääntynyt, kun demarit maalailivat kauhukuvia uusliberalismin noususta ja työreformin paluusta. Jopa maatalouden rahoista uskallettiin kehittää näyttävä kiista.

Vanhasen suojissa ensin Olli Rehn (kesk) ja Anne Brunila ja heidän jälkeensä Vesa Vihriälä kokosivat laajat globalisaatioraportit, joissa esitetyt suositukset muun muassa työelämän joustoista synnyttivät hallituksen sisällä kitkerää sanaharkkaa. Vaikka myös demarit olivat olleet mukana raporttien valmistelussa, käytännössä Sdp sanoutui niistä irti.

Puoluepoliittiseen nahisteluun saatiin myös entistä paremmat valmiudet, kun ministereille päätettiin vihdoin luoda uusi avustajakaarti, poliittiset valtiosihteerit. ”Poliittisen ohjauksen” tarpeella perusteltua järjestelmää oli yritetty ujuttaa valtionhallintoon jo edellisten hallitusten aikana, mutta vasta punamulta tarjosi hankkeelle otollisen maaperän.

Kunnat yhteen

Vielä vakavampi kiista syntyi yt-laista, jonka Sdp halusi vastoin keskustan kantaa ulottaa entistä pienempiin yrityksiin. Hallituspuolueiden välejä viikkokausia hiertänyt erimielisyys ratkaistiin viime syksynä klassisella kompromissilla, jonka sekä demarit että keskusta tulkitsivat voitokseen. Pienemmät yritykset tulivat lain piiriin niin kuin Sdp oli toivonut, mutta niiden velvoitteita kevennettiin myönnytyksenä keskustalle.

Kovimpaan testiin yhteistyö joutui lopulta asiassa, josta ei ollut edes mainintaa hallitusohjelmassa. Vaalikauden aikana kävi selväksi, että kuntien talousvaikeuksiin oli vaikea löytää kestävää ratkaisua muuten kuin puuttumalla kovalla kädellä kuntarakenteeseen. Se oli erityisen arka paikka keskustalle, joka piti valtaa useimmissa uhan alla olevissa pikkukunnissa.

Puolue otti riskin ja ajatteli, että tekemällä itse aloitteen se voisi saada kunta-asiassa ratkaisun, joka vastaisi paremmin sen tavoitteita. Välillä näytti, että sille kävisi kuin painijalle, joka lentää mattoon omasta heitostaan. Sdp:n, kokoomuksen ja vasemmistoliiton ajatukset kävivät niin hyvin yksiin, että keskusta uhkasi jäädä yksin vastustamaan pakkoliitoksia.

Riski kuitenkin kannatti. Viime kesäkuussa, monen takarajan jälkeen, hallitus pääsi lopulta yhteisymmärrykseen mallista, joka ei suoraan puuttunut kuntien itsenäisyyteen mutta antoi muuten valtiovallalle aseita niiden patistamiseksi yhteistyöhön.

Punamulta oli sittenkin pienen alkukankeuden jälkeen maineensa veroinen – ja sekä keskusta että Sdp näyttivät jopa nauttivan tilanteesta.

Kenties niin paljon, että jatkavat samaan putkeen vielä toisenkin kauden.

Teksti Tuomo Lappalainen
SK 5/2007

Takaisin

Keskustelu