Äidin työ on... pääministerinä

Suomessa syödään eineksiä, Suomessa huippukorkea osuus naisista käy töissä – ja nämä asiat liittyvät toisiinsa. Ote SK:n toimittajien Vappu Kaarenojan ja Aurora Rämön kirjasta Tytöt – suomalaisen tasa-arvon perusteet.

Politiikka 02.10.2020 06:00
Sdp:n kansanedustaja Sanna Marin tyttärensä kanssa Sdp:n puoluevaltuuston kokouksessa Helsingin Paasitornissa huhtikuussa 2018.
Sdp:n kansanedustaja Sanna Marin tyttärensä kanssa Sdp:n puoluevaltuuston kokouksessa Helsingin Paasitornissa huhtikuussa 2018. © Antti Aimo-Koivisto/lk

Helmikuussa 2018 eduskunnassa Sanna Marin kertoi toimittajille elämästä vastasyntyneen lapsen kanssa. ”Äitiys on ollut 24/7-työtä. Todellakaan kyse ei ole äitiyslomasta tai -vapaasta, vaikka sitä sanotaan lomaksi ja vapaaksi. Äitiys on täyttä työtä.”

Marin ei varmasti tarkoittanut sitä ihan niin, mutta: äitiys ei ole työtä. Se voi olla työlästä siinä missä koiranpennun kasvattaminen, mutta ei työtä. Yksinkertainen kysymys paljastaa, onko kyse työstä: maksetaanko siitä palkkaa? Tai tuhansien eurojen kuukausipalkkiota, jos sattuu olemaan kansanedustaja tai ministeri.

Ajatus, että äitiys olisi ammatti, ei ole lyönyt Suomessa läpi.

 

***

Silvio Berlusconi on suomalaisten naisten ystävä. ”Pidän Suomesta ja suomalaisista naisista, kunhan he ovat täysi-ikäisiä”, Italian silloinen pääministeri sanoi Rooman kaupungintalolla vuonna 2009.

Suomalaiset naiset kelpaavat, ruoka ei. Kun Suomi ja Italia kilpailivat Euroopan unionin elintarvikeviraston sijoituspaikasta, Berlusconi haukkui suomalaisen ruokakulttuurin. ”Parma tarkoittaa hyvää ruokaa. Suomalaiset eivät edes tiedä, mitä prosciutto on. Sitä en voi hyväksyä”, hän sanoi.

Ja kun elintarvikeviraston avajaisia vietettiin vuonna 2009 – Parmassa – Berlusconi jatkoi häviäjän mollaamista. ”Olen käynyt Suomessa, ja minun on pitänyt sietää suomalaista ruokaa.”

Lohdutuspalkintona Suomi sai Euroopan unionin kemikaaliviraston. Italiassa ruoka, Suomessa kemikaalit.

Suomessa Berlusconin lausunnoista loukkaannuttiin. Vai loukkaannuttiinko todella? Oltiinko tosiasiassa vain hyvillään, kun joku tunnettu ihminen noteerasi suomalaisten olemassaolon, vaikka sitten negatiivisessa mielessä? Oli loukkaantuminen aitoa tai ei, joka tapauksessa jako, jossa italialaiset saavat ruoan ja suomalaiset läträävät kemikaaleilla, vastaa hyvin myös suomalaista itseymmärrystä täkäläisestä ruokakulttuurista.

Katsotaan vaikka Suomen suosituimpiin kuuluvaa Vauva.fi-keskustelufoorumia. Se on ikkuna suomalaiseen psyykeen. Siellä on pitkä keskustelu aiheesta Suomessa syödään ihan törkeesti eineksiä. Keskustelun aloittaja kertoo muuttaneensa Välimerelle ja jakaa nyt havaintojaan ruokakulttuureiden eroista. ”Olen järkyttyneenä tajunnut, miten kamalaa ruokaa Suomessa syötetään. En enää ihmettele ollenkaan miksi Suomessa on niin paljon allergioita. Siis asumme Välimeren maassa ja täällä ei ole ollenkaan kaupoissa eineksiä. Säilöntäaineita [ei ole] juuri nimeksikään. Leivätkin on tuoreita, eikä sellaisia jotka säilyy viikkoja.”

Muilla keskustelijoilla oli vastaavanlaisia kokemuksia. ”Suomessa tehty ruoka on paskaa, siis einekset.”

Eineksistä väitetysti Suomen suosituin on Saarioisten maksalaatikko. Resepti on pysynyt lähes muuttumattomana vuodesta 1957, kun talousopettaja Mertta Järvi sen kehitti. Riisiä, maksaa, suolaa ja valkopippuria. Mikroon lämpiämään ja valmista tarjoiltavaksi; suosikkiruokaa vuodesta toiseen.

Ei todellakaan ole syytä loukkaantua siitä, ettei Suomeen sijoitettu ruokavirastoa.

”Suomessa ei ole varaa palkata kotiapulaisia kuten etelän maissa. Siksi ostetaan äitien tekemää teollista ruokaa”, Vauva.fi-keskustelija kirjoitti.

”Joudun käymään töissä ja hoitamaan kotia ja lapset, joudun ajankäytöllisistä syistä ostamaan ruuat kerta viikossa marketista. Tämä tarkoittaa sitä, että pakastan leipää, ostan lihat suojakaasuun pakattuina ja joka päiväksi ei aina tuoreita hyväkuntoisia kasviksia riitä.”

Ei suomalainen nainen tosiaan ehdi värkätä kolmen ruokalajin illallisia, jonka kyytipoikana nautittaisiin makupalettiin sointuvia viinejä eurooppalaisin juomatavoin.

Ei, koska Suomessa ei juuri ole kotirouvia.

Vuonna 2019 työikäisten suomalaisnaisten työllisyysaste oli 72 prosenttia. Ero miehiin ei ole suuri. Miesten työllisyysaste samana vuonna oli 73 prosenttia. Euroopan unionin jäsenmaista vain Liettuassa ero naisten ja miesten työllisyysasteen välillä on pienempi.

Keskimäärin työelämä Euroopassa on miehistä. Naisen paikka on noin kymmenen prosenttiyksikköä enemmän kotona kuin miehen. Sen verran pienempi naisten työllisyysaste EU:ssa keskimäärin on. Naisten keskimääräinen työllisyysaste on 64 prosenttia, miesten 75.

Ero on erityisen suuri Välimeren alueella, EU-maista kaikkein räikein se on Maltalla, Kreikassa ja Italiassa. Näissä maissa työllisyysasteen ero sukupuolten välillä on lähes 20 prosenttiyksikköä. Ero on lähes kymmenkertainen Suomeen verrattuna.

Jos katsoo Välimerta pohjoisemmaksi, vastaan tulevat germaaniset rajanaapurit Hollanti ja Saksa. Näissä maissa sukupuolten välinen työllisyysero on hieman alle EU:n keskitason. Selvästi suurempi kuin Suomessa, muttei aivan valtava: vajaan kymmenen prosenttiyksikön ero naisten ja miesten työllisyysprosenteissa. Mutta jos tarkastelee kokopäivätöissä käyvien osuutta, kuva muuttuu. Hollannissa ja Saksassa naiset käyvät kyllä töissä, mutta tyypillisesti osa-aikatöissä. Hollantilaisista työssäkäyvistä naisista yli 75 prosenttia on osa-aikatyöläisiä, Saksassakin yli 40 prosenttia, Isossa-Britanniassa 40 prosenttia.

EU:ssa keskimäärin joka kolmas työssäkäyvä nainen on osa-aikaisena. Miehistä harvempi kuin joka kymmenes. Hollannissa ero naisten ja miesten kokoaikatyöllisyyden välillä on lähes 30 prosenttiyksikköä, Saksassa noin 20. Suomessa kymmenen. Suomessa äitiys ei ole edes osapäivätyö.

 

Tavoitteena kyllä oli, että myös suomalaisista naisista olisi tullut äitiyden ammattilaisia. 1920-luvulla perunamentaliteetti alkoi murtua. Suomalaisetkin alkoivat pikkuhiljaa modernisoitua. Edelleen suurin osa työskenteli maataloudessa, mutta teollistuminen sai jo vähän vauhtia. Naiset, jotka olivat työskennelleet piikoina ja maataloudessa, siirtyivät tehtaisiin. Suurteollisuuden palveluksessa tehtaissa työskenteli vuonna 1910 noin 26 000 naista. Vuonna 1938 jo 86 000.

Kun entistä useampi työskenteli kotitilan ulkopuolella, kotielämä ja työelämä erkaantuivat. Heräsi kysymys: jos kerran työt olivat muualla kuin kotitilan välittömässä läheisyydessä, miten kävisi kodin? Entäs lasten?

Oli käyty sisällissota. Porvaripiireissä ajateltiin, että kotirouvuudessa olisi vastaus siihen, kuinka sisällissodan kaltaiset selkkaukset vältettäisiin tulevaisuudessa. Äidit! Kunhan nainen keskittyisi hellään hoivaan ja kotona puunaamiseen, lapsista kasvaisi kunnon kansalaisia eikä kapinamielisiä rettelöitsijöitä. Töissä käyvä äiti sen sijaan jätti lapset heitteille, rikkoi perheen ja samalla yhteiskunnan.

 

Yhteiskunnallisen eheytystyön eturintamassa oli järjestö, jonka tavoitteena on vielä tänäkin päivänä edistää kotien ja perheiden hyvinvointia ja kotitalouden arvostusta – Martat. Porvarisnaiset olivat perustaneet yhdistyksen vuonna 1899, mutta nyt alkoi liikkeen kukoistuskausi. Vuosisadan alussa Martta-liike ei ollut innostanut suuria kansanjoukkoja, mutta 1920-luvulla jäsenmäärä lähti kasvuun. Se otti asiakseen opettaa ihmiset uusille tavoille. Martat järjestivät kursseja, tekivät kotikäyntejä. Opettivat naisille, kuinka puutarhaa hoidetaan, miten kokataan herkullista kotiruokaa, miten hoivataan lapsia. Marttojen puheenjohtaja Helmi Nylander kiteytti 1920-luvulla, millaista muutosta järjestö havitteli: ”Suomessa on nainen aina ollut mukana miehen rinnalla kaikissa maanviljelystöissä, aina raskaimpia työosuuksia myöten. Varsinkin Pohjanmaalla, jossa kuten tunnettua, naiset aivan yleisesti kyntävät ja kaivavat ojaa. Nainen on mukana, mutta hänen työtään täytyisi erikoistuttaa kodin ja kasvitarhan huolehtimiseen.”

Naisten työtä pitäisi ”erikoistuttaa”. Ei enää sekamelskaa, jossa kaikki tekevät vähän kaikkea. Sitä paitsi: äitiyshän oli työtä! Tämä ajatus suomalaisten olisi sisäistettävä. Jotta kotitöille voisi antaa samanlaisen arvon kuin esimerkiksi tehdastyölle, siitä olisi alettava puhua vakavampaan sävyyn. Kerrankin Suomessa oltiin samassa kelkassa muun Euroopan kanssa: eurooppalaiset naisjärjestöt vaativat, että äitiydelle annettaisiin sama arvo kuin miehen tekemälle työlle.

Martta-järjestöstä alkoi muodostua eräänlainen emäntien ammattiyhdistys.

Tavoiteltiin vuosilomaa kotirouville. Ei ollut niin, että vain eduskunnassa tapahtuva politikointi oli tärkeää, Martoissa korostettiin. Koti oli osa yhteiskuntaa ja siten kotona oleminen yhteiskunnallista toimintaa. ”Kotien kautta me varmasti luomme uutta Suomea, sillä sellaiset kuin on kodit, on meillä yhteiskunta”, järjestön julkaisemassa Emäntälehdessä järkeiltiin.

Kotityön yhteiskunnallisuuden lisäksi painotettiin sen tieteellisyyttä. Tiede toi uskottavuutta – kyse ei ollut mistä tahansa puuhastelusta. Lapsen hoitaminen ei ollut arkipäiväistä elämää vaan tehtävä, johon oli valmistauduttava lukemalla lastenhoito- ja kasvatusoppaita ja käymällä neuvolassa. Tieteellinen suuntaus korosti etenkin äidin ja lapsen välisen suhteen tärkeyttä.

Martta-liiton Emäntälehdessä julkaistiin aikansa lifestyle-palvelujournalismia.

”Kasvatuksesta myöhäisemmän lapsuuden aikana.”

”Miten voimme varjella lapsiamme tuberkuloosilta?”

”Hymyile, äiti!”

 

***

 

Suomessa tasa-arvo oli olosuhteiden sanelema välttämättömyys. Toimeentulo useimmissa perheissä oli niin tiukalla, ettei naisella ollut varaa jäädä kotiin tekemään ”töitä”. Oli tehtävä oikeita töitä.

Sosiaalipolitiikan yliopistonlehtori Milla Salin Turun yliopistosta on tutkinut naisten työssäkäyntiä.

”Yleisesti ehkä ajatellaan, että kun kehitetään hyvä päivähoitojärjestelmä, se mahdollistaa äitien menon työmarkkinoille”, Salin sanoo. ”Suomessa tämä tapahtui kuitenkin toisinpäin. Äidit olivat työmarkkinoilla ennen kuin esimerkiksi laaja päivähoitojärjestelmä syntyi.”

Hyvinvointivaltio on nuori, vasta 1960- ja 1970-lukujen taitteessa syntynyt. Silloin säädettiin laki myös päivähoidosta. Perinne suomalaisten naisten työssäkäynnistä on kuitenkin vanhempi. Muinaiset pirkkalalaiset tekivät ikään kuin pohjatyön. Esimerkiksi saksalainen sosiologi Birgit Pfau-Effinger on todennut, että pitkistä historiallisista juurista johtuen malli, jossa mies elättää perheen, ei koskaan noussut Suomessa vallitsevaksi perhemalliksi. Raija Julkunen, tasa-arvon ja hyvinvointivaltion tutkija, puolestaan kirjoittaa, että ”sukupuolijakojen erityinen luonne Suomessa palautuu taloudelliseen ja sosiaaliseen historiaan”.

Siinä missä Ruotsissa naisten tasa-arvoinen osallistuminen työelämään on perustunut tietoiseen tasa-arvopolitiikkaan, Suomessa se on perustunut pakkoon. Silloinkin, kun sosiaalimenot Suomessa olivat Euroopan häntäpäässä, suomalaiset naiset osallistuivat työelämään ja politiikkaan ahkerammin kuin useimmat eurooppalaiset verrokkinsa.

Työllisyystilastot menneiltä vuosikymmeniltä ovat epäluotettavia. Nämä epäluotettavat tilastot kertovat, että vuonna 1950 naimisissa olevista 15–64-vuotiaista suomalaisnaisista lähes puolet kuului työvoimaan, ruotsalaisista 16 prosenttia.

Vuonna 1968 Yearbook of Labour Statistics kokosi tilastoja siitä, miten suuri osuus eri maiden naisista ja miehistä oli ”ammatissa toimivaa”. Pienimmät erot sukupuolten välillä olivat sosialistisissa maissa: Romaniassa, Neuvostoliitossa, Bulgariassa, Puolassa, DDR:ssä. Ei-sosialistisista maista pienin ero oli Suomessa.

Suomen kohdalla käytettiin vuoden 1960 tietoja: 23 prosenttiyksikön ero naisten ja miesten ”ammatissa toimimisessa”. Espanjassa ero oli samana vuonna yli 40 prosenttiyksikköä, samoin Norjassa. Tanskassa 36, Islannissa 34. Ruotsista ja Englannista oli käytössä tuoreemmat luvut, 1960-luvun puolivälistä. Ruotsissa sukupuolten ero oli tuolloin 29 prosenttiyksikköä, Englannissa 30.

1960-luvulla Ruotsissa oli alettu tehdä töitä sen eteen, että ero sukupuolten välillä kapenisi. Työmarkkinahallitukseen oli perustettu tarkastajanvirkoja. Tarkastajat kävivät koputtelemassa kotirouvien ovia, kannustamassa töihin. Oli isoja kampanjoita, että saataisiin naiset kotoa töihin. Ruotsissa, rikkaassa länsinaapurissa, kotiäiti-innostus oli tuottanut aivan eri tavalla tulosta kuin Suomessa, jossa naiset olivat jo työelämässä.

Vuonna 1960 naimisissa olevista suomalaisnaisista – juuri naimisissa olevissa on eniten kotirouvapotentiaalia – 45 prosenttia oli kodin ulkopuolella palkkatöissä. 1960-luvun Suomessa ei ajateltu laajasti, että täällä olisi jonkinlainen ”etumatka” Ruotsiin. Pikemminkin koettiin, että ollaan jäljessä. Oli noloa, että suomalaisten naisten piti käydä töissä. Kun oltiin niin köyhiä.

Suomessa tasa-arvo oli olosuhteiden sanelema välttämättömyys. Toimeentulo useimmissa perheissä oli niin tiukalla, ettei naisella ollut varaa jäädä kotiin tekemään ”töitä”. Oli tehtävä oikeita töitä.

Presidentiksi 1980-luvulla noussut Mauno Koivisto kirjoitti 1950-luvulla ajatuksiaan siitä, millaisia mahdollisuuksia suomalaisille voisi olla tarjolla, jos maa onnistuisi nousemaan köyhyydestä. Se tarkoittaisi ”perheenemännille entistä suurempia mahdollisuuksia saada omistaa työnsä kokonaan perheelleen”.

Vastaavalla tavalla 1960-luvun alussa suomalaisen hyvinvointivaltion pääideologina pidetty sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi suhtautui naisten työssäkäyntiin sosiaalisena ongelmana ja pohti, miten ongelma voitaisiin ratkaista.

 

***

 

Köyhyyden lisäksi Suomella oli muitakin ominaisuuksia, jotka työnsivät naisia töihin. Eivätkä ne ole kadonneet mihinkään: vaikea kieli, syrjäinen sijainti, ilmaston kylmyys. Maailmansotien jälkeen, jälleenrakennuksen aikaan, muualla Euroopassa rekrytoitiin vierastyövoimaa työvoimapulan tilkkeeksi. Saksaan haalittiin käsipareja Turkista. Suomalaisia lähti Ruotsiin. Kuka Suomeen olisi tullut? Ruokakin niin pahaa.

Tytöt – suomalaisen tasa-arvon perusteet -kirjan kustantaa Siltala, ja se ilmestyy 8. lokakuuta.

Sisältö