Sinipuna varmisti Koiviston toisen kauden

Karri Kokko
Politiikka 12.2.2008 20:15

Kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien varaan rakennetulla sinipunahallituksella tavoiteltiin vuonna 1987 lähinnä yhtä asiaa: presidentti Mauno Koiviston uudelleenvalintaa seuraavan vuoden presidentinvaaleissa. Tämä tavoite ohjasi kaikkea SDP:n toimintaa edellisestä syksystä lähtien.

Näin tulkitsee professori Juhani Suomi sinipunahallituksen syntyä uudessa teoksessaan Kohti sinipunaa – Mauno Koiviston aika 1986-87 (Otava). Teos on kolmas Koiviston presidenttikautta valottavasta kirjasarjasta.

Presidentti Mauno Koiviston ja SDP:n hallituskaavailut perustuivat aluksi siihen, että SDP voittaa vaalit. Toisin kuitenkin kävi. Näin ollen kokoomuskin nousi yhä tärkeämmäksi tekijäksi. Koiviston ja SDP:n lähtökohtana Suomen mukaan oli, että SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan hallituksen ulkoministeri Paavo Väyrynen ei saa missään tapauksessa päästä pääministeriksi keskustan presidenttiehdokkaana. Julkisestikin oli tiedossa, että Väyrysen suhteet Koivistoon ja ennen kaikkea Sorsaan olivat pahasti tulehtuneet.

Koiviston katse kääntyi kokoomuksen entiseen puheenjohtajaan Harri Holkeriin. Kokoomuksen päättävät elimet pakotettiin Suomen mukaan Koiviston kaavailemaan hallitusratkaisuun. Kokoomuksen kannalta tilannetta ei suinkaan helpottanut, että puolue oli jakaantunut SDP:n kanssa hallitusyhteistyötä tukevaan niin sanottuun Arkadia-klubiin ja hallitusyhteistyön vastustajiin. Puheenjohtaja Ilkka Suominen ei ollut alkujaan sinipunan kannalla.

Suomen johtopäätöksenä on, että hallitusratkaisulla pelattiin niin kokoomuksen presidenttiehdokkaalta Holkerilta kuin Väyryseltäkin mahdollisuudet seuraavan vuoden vaaleissa. Hänen mukaansa Koivisto menetteli aivan samoin kuin aikoinaan Urho Kekkonen hallituksia muodostettaessa.

Koivisto innoissaan Gorbatshovista

SDP:n ja keskustan vastakkainasettelu syveni syksyllä, kun Väyrynen ryhtyi varoittamaan idänkaupan ongelmista. Tuolloin kaupan tasapaino-ongelmat alkoivat lisääntyä ja Suomen saldosaatava Neuvostoliitosta kasvaa pelottavalla nopeudella. Suomen mukaan idänkaupan virkamiestasolla soitettiin jo hätäkelloja, mutta ne eivät optimististen ministereiden korviin kantautuneet.

Väyrysen näkemyksiä ei kuitenkaan noteerattu. Suomi tuo kirjassaan monessa kohtaa esiin, että ennen kaikkea ulkomaankauppaministeri Jermu Laine (sd.) syyllistyi ylioptimismiin. Muutoinkaan Suomi ei tunnu arvostavan Laineen kykyjä. Väyrynen arvosteli myös ”vahvan markan” puolustajia. Tähtäimessä olivat siten ennen muuta presidentti Koivisto ja pääministeri Sorsa. Väyrynen taas halusi puolustaa ”vakaata markkaa”.

Suomi kirjoittaa laajasti, kuinka innostuneita Koivisto ja sosiaalidemokraatit olivat Neuvostoliiton uudesta johtajasta Mihail Gorbatshovista. Vierailua odotettiin kiivaasti, mutta se toteutui vasta vuonna 1989. Suomessa Gorbatshovin lennokkaat puheet jaksoivat innostaa, vaikka tämän tähti olikin jo laskussa.

Suomen mielestä tämänkaltainen suhtautuminen oli osittain selityksenä sille, miksi päättäjille tuotti vaikeuksia analysoida itäisen suurvallan sisäistä kehitystä objektiivisen kriittisesti ja miksi aikanaan seurannut romahdus tuli sitten yllätyksenä. Ihailussa pisimmälle menneitä oli Koivisto.

SDP:n ja neuvostosuhteiden lähentymisessä keskeisessä asemassa oli puoluesihteeri Erkki Liikanen. Hän sukkuloi monasti Moskovassa puoluesuhteissa. Suomi antaa ymmärtää, että Liikanen oli näissä asioissa aika lailla liiankin innoissaan. Muutoinkin Suomi tuo näkyvästi esiin Liikasen vikkeläliikkeisyyttä.

Suomi päätyy siihen, että Moskovan kortilla osattiin pelata Koiviston kaudella aivan yhtä taitavasti kuin aiemminkin.

Teksti Risto Jussila (STT)