Puheenvuoro: Päätöksiä on jarrutettu puhemaratoneilla, hitaalla kävelyllä ja heittelemällä esineitä – vaarantaako se parlamentarismin?

Parlamentaarisen politiikan vahvuus on sen kulttuurisissa toimintamuodoissa. Ne ovat usein käytäntöjä ja sanattomia sopimuksia, kirjoittaa yleisen valtio-opin dosentti Timo Pankakoski.
Politiikka 26.5.2021 20:45
Timo Pankakoski
Eduskunnan täysistunto helatorstai-iltana 13. toukokuuta 2021. Eduskunta keskusteli EU:n elpymispaketista.
Eduskunta keskusteli EU:n elpymispaketista yli neljä päivää. © MIKKO STIG / Lehtikuva

Eduskunnassa kuultiin hiljattain kokonaisen työpäivän pituinen puheenvuoro. Eduskunnan tiheästi painetuista pöytäkirjoistakin se kattaa liki 80 sivua. Puhe sisälsi kosolti suoria lainauksia muiden puolueiden nuorisojärjestöjen kannanotoista ja edustajan kannattajiltaan saamista someviesteistä. ”Ei huolta, tulen kyllä ne lukemaan kaikki”, muotoili ennätyspitkän puheen pitäjä.

Kun kansanedustajat vain puhuvat ja päätökset lykkääntyvät, onko syytä huolestua edustuksellisen demokratian tilasta? Onko politiikka ”rikki”, kuten usein esitetään?

Poikkeusaikoina järjestelmän ripeän ja tarkoituksenmukaisen toiminnan tarve korostuu entisestään. Samanaikaisesti on herännyt epäilyksiä laillisuusvalvonnan ja perustuslakivaliokunnan mahdollisesta politisoitumisesta. Onko lainsäädäntötyö siis ajautumassa kriisiin?

 

Edustuslaitosten työn hidastamisessa ei ole mitään poikkeuksellista tai uutta. Sääntöjen venyttäminen ja menettelytapojen porsaanreikien strateginen hyödyntäminen politiikassa on ilmiönä yhtä vanha kuin itse parlamentaarinen hallintotapakin.

Poliittisen prosessin sopivasti ajoitettu jarruttaminen on tunnettu menettely niin Britanniassa, USA:ssa kuin lukuisten muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Hidastelun muotojen hyödyntämistä voi pitää jopa osana klassista parlamentaarikon ammattitaitoa. Ilmiö ei rajaudu yksittäisten poliitikkojen muodostamiin, hieman koomisiinkin ennakkotapauksiin, vaan se kuuluu koko parlamentaarisen hallintotavan olemukseen. Missä voi puhua, siellä voi myös vitkutella.

Ensimmäisenä merkittävänä jarrutustapauksena pidetään Irlannin itsehallinnon kannattajien jarrutustoimia brittiparlamentissa 1870-luvulta alkaen. Niiden johdosta brittiparlamentin keinovalikoimaan lisättiin menettely, jolla keskustelu voidaan lopettaa enemmistöpäätöksellä. Vastaavia sääntömuutoksia tehtiin muuallakin.

Toisaalta jarrutuspuheet saivat laajaa huomiota muualla Euroopassa ja inspiroivat poliitikkoja niin vitkutteluun kuin siitä syyttämiseenkin. Käsitehistoriallinen tutkimus on osoittanut, että myös Suomessa hidastelun ilmiö ja obstruktion (estämisen, viivyttämisen) käsite kanavoituivat eurooppalaisista keskusteluista niin fennomaanien kuin svekomaanienkin poliittiseen kieleen.

Laajaan kansainväliseen keskusteluun ”obstruktio” nousi 1900-luvun taitteessa, kun Itävallassa oli nähty poikkeuksellisen järjestelmällisiä hidastelutoimia, mutta myös muuta parlamentin työskentelyn estämistä meluamalla, esineitä heittelemällä ja suoranaisella väkivallalla. Parlamentaarisen politiikan koettiin olevan kriisissä.

Edustuslaitosten arvokkuudelle epäedulliset tapahtumat antoivat valtteja niiden käsiin, jotka eivät lähtökohtaisestikaan pitäneet parlamentteja arvossa. Parlamentarismin vastainen ajatus, jonka mukaan edustuslaitokset ovat pelkkiä tyhjän lörpöttelyn tyyssijoja, voitiin osoittaa todeksi itse rapauttamalla rakentavan keskustelun mahdollisuuksia ja estämällä päätösten tekeminen.

 

Nykyisissä länsimaisissa parlamenteissa suoraviivainen häirintä on harvinaista, mutta kansanedustuslaitoksen toiminnan tietoista hankaloittamista tapahtuu kuitenkin muilla keinoin.

Tyypillisesti parlamentaarinen jarrutus tai estäminen koostuu toiminnasta, joka on lakien ja sääntöjen mukaista, mutta jota käytetään välineenä muihin kuin sen varsinaisiin päämääriin. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi lakialoitteiden tai vastalauseiden järjestelmällistä tehtailua, jonka tarkoituksena on ylikuormittaa hallinnollista koneistoa.

Myös tavanomaista selvästi pidemmät puheenvuorot kuuluvat parlamentaarisen estämisen keinovalikoimaan siellä, missä edustajien puheaikaa ei ole nimenomaisesti säädöksillä rajoitettu. Suomessa tähän keinoon on turvauduttu reilun sadan vuoden aikana seitsemisen kertaa, elvytyspakettikeskustelu mukaan lukien.

Puhuminen on parlamentaarisen politiikan ytimessä, ja kansanedustajien vapaata puheoikeutta ”kaikista keskusteltavina olevista asioista” ei ole haluttu rajoittaa. Merkittävää tarvetta tällaisille säädöksille ei ole toki ollutkaan jarrutuksen harvinaisuuden vuoksi.

Kanadasssa vuonna 1982 edustajia äänestämään kutsuvat kellot soivat yhtäjaksoisesti viidentoista päivän ajan.

Tyypillisesti pitkiä puheita pidetään päätöksen lykkäämiseksi. Joissain parlamenteissa edustajilla on mahdollisuus pitää vielä äänestyksen yhteydessä äänestyspäätöstään selittäviä puhevuoroja, ja esimerkiksi Saksassa ja Hollannissa näiden puheenvuorojen pituutta on rajoitettu tai ne on siirretty tapahtumaan vasta itse äänestyksen jälkeen, jotta ajan pelaaminen ei olisi mahdollista. Japanin parlamentissa on yritetty viivyttää ratkaisevia äänestyksiä siten, että edustajat ovat kävelleet etanan vauhtia salin etuosaan jättämään äänestyslipukkeensa.

Osa tällaisesta toiminnasta on luonteeltaan etupäässä symbolista ja ulospäin, medialle ja kansalaisille suunnattua viestintää, mutta osa aiheuttaa konkreettista ja pitkäkestoista haittaa lainsäädäntötyölle. Esimerkiksi Kanadan parlamentin edustajainhuoneen säännöstöön on tehty muutoksia kekseliään obstruktiotoiminnan seurauksena.

Värikkäin tapauksista lienee vuoden 1982 energiapoliittiseen linjaukseen liittynyt episodi, jossa edustajia äänestämään kutsuvat kellot soivat yhtäjaksoisesti peräti viidentoista päivän ajan, kun äänestyksen kannalta välttämättömät eduskuntaryhmän virkailijat kieltäytyivät saapumasta saliin.

Parlamenttien työtä säätelevät koodistot ja säännöt ovat kaikkialla pitkän kehityksen tuotteita, mutta toisaalta reagoivat tarvittaessa nopeastikin muuttuneisiin tarpeisiin. Kellojen kilinän ei tiedetä sittemmin lamauttaneen parlamentaarista työtä. Useiden parlamenttien työjärjestyksissä on erityisiä säädöksiä häiriötilanteiden varalle, ja esimerkiksi Saksan liittovaltiopäivillä pelkästään puhemiehen poistuminen paikaltaan keskeyttää istunnon siltä varalta, että hän ei häiriöiden vuoksi saa ääntään kuuluviin.

 

Vaikka varsinaista häiritsemistä tapahtuu harvoin, ei ole poissuljettua, että poliittisen koneiston toiminnan tahallinen sekoittaminen sinänsä laillisin keinoin muuttuu järjestelmälliseksi tai että poliittisten vastakkainasetteluiden koventuessa myös keinovalikoima laajenee. Nyt nähdystä viivytyksestä ei toisaalta myöskään seuraa, että näin tapahtuisi. Nämä ovat poliittisten toimijoiden strategisia tai taktisia valintoja.

EU:n elpymispakettia koskevan keskustelun venyminen ja äänestyksen lykkääntyminen ei vielä tarkoita sitä, että poliittisen prosessin toimintaedellytykset olisivat olennaisesti ja pysyvästi heikentyneet. Päinvastoin: tapahtuma saattaa poikia pelkkien totunnaistapojen vahvistamista juridisella tulkinnalla, mikä pidemmällä tähtäimellä parantaa eduskunnan työskentelyedellytyksiä. Perustuslakivaliokunta on jo aikeissa selventää monitulkintaista pöydällepanomenettelyä.

Jotkut sääntöjä venyttävät toimintamuodot ovat myös itsessään osa kehittynyttä parlamentaarista kulttuuria ja saattavat kertoa pikemminkin järjestelmän vahvuudesta. Esimerkiksi täysistunnossa esitetyt välihuudot kuuluvat rikkaaseen parlamentaariseen puhekulttuuriin. Oikein toteutettuina ne saattavat myös keventää tunnelmaa, luoda saliin spontaania yhteisöllisyyttä ja siten edesauttaa rakentavaa keskustelua.

Liian pitkät tai turhan usein toistuvat huudahdukset sen sijaan kääntyvät haitanteon puolelle – ja samoin spontaanin reagoimisen sijaan järjestelmällisesti masinoidut välihuutokampanjat. Raja on väistämättä häilyvä.

 

Vaikka lainsäädännöllinen viivytys ei itsessään ole merkki järjestelmän alennustilasta, on kansalaisten ja eduskunnan samaan aikaan syytä pitää tarkasti silmällä kaikkia yrityksiä muuttaa vakiintunutta parlamentaarista kulttuuria. Puhemiehen puoluepoliittisesta neutraaliudesta luopuminen tai mahdollinen hetkellisten enemmistöjen hyödyntäminen rikkovat vahvasti eduskuntatyön tähän asti oletettuja reunaehtoja vastaan.

Parlamentaarisen politiikan vahvuus on sen erityisissä kulttuurisissa toimintamuodoissa. Osa niistä perustuu lakeihin ja eduskunnan työjärjestykseen, mutta suuri osa on myös epämuodollisia toimintakäytäntöjä, tottumuksia ja sanattomia sopimuksia. Osa näistä tavoista vaikuttaa ensi alkuun sisäänpäin lämpiäviltä ja koomisiltakin.

On kuitenkin hyviä syitä siihen, että kansanedustajat suuntaavat puheensa eduskunnan puhemiehelle, teitittelevät toisiaan ja vakiintuneen tavan mukaisesti pidättäytyvät istuntosalissa käyttämästä sanaa ”valehdella”. Nämä kaikki seikat auttavat kanavoimaan poliittisia vastakkainasetteluja institutionaalisiin uomiin. Ne osaltaan rakentavat edustuksellisen politiikan erityistä puhetilannetta, jonka reunaehtoihin kaikkien kansanedustajien oletetaan sitoutuvan.

Sääntöjä ja laintulkintaa tarvitaan. Vakiintunut, yhteisymmärrykseen perustuva ja uusille kansanedustajille perimätietona siirtyvä parlamentaarinen tapakulttuuri yhdistettynä eduskuntaryhmien tekemiin sopimuksiin saattaa kuitenkin olla tehokkaampi tapa säädellä poliitikkojen toimintaa kuin kieltäminen ja rajoittaminen.

Raja parlamentaarisia toimintaedellytyksiä ylläpitävien ja niitä rapauttavien toimintamuotojen välillä ei ylipäänsä ole juridisin keinoin tarkkaan määritettävissä, vaan kysymys kuuluu ensisijaisesti poliittisen kulttuurin alaan. Kuten kanadalainen kellohäirintäesimerkki osoittaa, puolueet ovat myös taitavia keksimään uusia obstruktion muotoja.

Juridisella säätelyllä voi olla myös haittavaikutuksia. Jos eduskunnan menettelyiden sinänsä laillista strategista hyödyntämistä täytyy alkaa sanktioida lain keinoin, on se merkki siitä, että politiikanteon kulttuurinen perusta ei ole enää kyseenalaistamaton, ja tämän viestin lähettämisellä itsellään olisi poliittista keskinäisluottamusta rapauttavaa vaikutusta.

Nyt nähdyn kaltainen perinteinen jarrutus ei vielä itsessään uhkaa eduskunnan toimintaa. Tietoinen parlamentaarisen kulttuurin vahvistaminen ja tarkoin harkitut täsmennykset eduskunnan työjärjestykseen takaavat hyvät työskentelyedellytykset myös mahdollisina tulevina kriisiaikoina.

 

Kirjoittaja Timo Pankakoski on dosentti ja yleisen valtio-opin ma. yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.