Paasikiven arkistopommi

J. K. Paasikiven päiväkirjojen julkaisemista yrittivät 1980-luvulla estää niin Suomen presidentti kuin Neuvostoliiton kommunistinen puoluekin.

Politiikka 20.11.2020 06:00
Teksti Jukka Tarkka
J. K. Paasikiven päiväkirjamuistiinpanoja säilytettiin vuosikymmeniä Kansallis-Osake-Pankin holvissa.
J. K. Paasikiven päiväkirjamuistiinpanoja säilytettiin vuosikymmeniä Kansallis-Osake-Pankin holvissa. © MUSEOVIRASTO

Presidentti J. K. Paasikiven laaja arkisto ja hänen erittäin yksityiskohtaiset päiväkirjansa avautuivat tutkijoille 1980-luvun puolivälissä, kun niiden salaamisen jatkaminen oli osoittautunut mahdottomaksi, vaikka yritys oli kova. Aineiston ulkopoliittinen tulenarkuus oli yleisesti arvattavissa, ja tekstejä etukäteen lukemaan päässeet tiesivät niiden räjähdysvoiman. Sen purkautumisella julkisuuteen oli pitkä esihistoria.

Rouva Alli Paasikivi lupasi 1950-luvun lopulla Kekkos-mielikuvan rakentamisen elämäntyökseen ottaneelle akateemikko Kustaa Vilkunalle, että presidentti Kekkonen pääsisi vaikuttamaan edeltäjänsä kirjallisen jäämistön hallinnointiin. Presidentti sai luettavakseen näytteitä Paasikiven päiväkirjan sisällöstä ja kauhistui niissä olevaa kiukkuista Neuvostoliiton arvostelua.

Materiaalin salassapitoajaksi määrättiin 25 vuotta, kuitenkin niin, että ulkoministeriö saisi käyttää asiakirjoja, jos valtion etu sitä vaatisi. Rajaus oli yleistä käytäntöä tiukempi, sillä se esti tutkijoiden pääsyn lukemaan Paasikiven papereita. Aineiston tekijänoikeudet olivat omaisilla. Päiväkirjamuistiinpanot sinetöitiin ja talletettiin Kansallis-Osake-Pankin holviin.

Kekkonen ehdotti 1964 opetusministeri Reino Oittiselle, että Paasikiven päiväkirjat hankittaisiin valtion omistukseen. Ajatuksena oli todennäköisemmin varmistaa niiden pysyminen salassa kuin ratkaista monimutkainen tekijänoikeuskysymys ja julkaisuoikeus.

 

Neuvostoliittolaiset alkoivat vuoden 1984 lopulla päästä jyvälle siitä, että Paasikiven päiväkirjojen salaisuusaika oli loppumassa ja omaiset aikoivat julkaista ne. He ainakin aavistivat, että aineistossa olisi heille kiusallisia kommentteja ja tietoja, jotka saattaisivat muuttaa Paasikivestä syntynyttä ystävyyden jyhkeän apostolin kuvaa.

Lähetystöneuvos Albert Akulov kiinnitti joulukuussa 1984 ulkoministeriön huomiota tulossa olevaan ongelmaan. Tammikuussa Tehtaankadun vahvistukseksi lähetettiin Suomen sisäiseen vaikuttamiseen erikoistunut tiedustelukenraali Viktor Vladimirov, joka oli saanut tehtävän ylimmältä mahdolliselta tasolta, NKP:n pääsihteeri Konstantin Tšernenkolta.

Neuvostoliitolla oli iso remmi päällä, ja suomalaiset reagoivat sen mukaan. Presidentti Mauno Koivisto ihmetteli Vladimiroville, miten Neuvostoliitossa voitiin tietää Paasikiven päiväkirjojen sisällöstä, kun hänkään ei tiennyt. Vladimirov selitti perustavansa salaamissuosituksensa siihen, mitä Kekkonen oli kertonut lukemastaan Paasikiven aineistovalikoimasta.

Painotyöt olivat jo täydessä käynnissä, kun Koivisto kutsui Paasikiven pojanpojan luokseen ja ehdotti julkaisusta luopumista.

Pankin tallelokerosta löytyi valtava määrä avolehtiöitä, joille presidentti oli kirjoittanut muistiinpanonsa, osittain vanhalla pikakirjoituksella, ja höystänyt niitä ruotsin-, venäjän- ja ranskankielisillä sitaateilla.

Ennen aineiston lopullista sulkemista pankkiholviin KOP:n johtokunnan luotettu sihteeri kirjoitti ne vapaa-aikoinaan puhtaaksi, urakka vei puolitoista vuotta. Paasikiven perikunta sopi WSOY:n kanssa päiväkirjan julkaisemisesta heti virallisen asiakirjan salausajan päättyessä.

Vähän sitä ennen Koivistolle toimitettiin tekstin kopio. Painotyöt olivat elokuussa 1985 jo täydessä käynnissä, kun presidentti kutsui luokseen Paasikiven pojanpojan Juhani Paasikiven, joka edusti Paasikiven tekijänoikeuksien haltijoita. Koivisto ehdotti päiväkirjojen julkaisusta luopumista. Hän kaavaili, että Valtion painatuskeskus voisi ensin ostaa julkaisuoikeudet ja sitten jättää ne käyttämättä.

Päiväkirjan toimituksesta vastanneet historian professorit kiirehtivät apuun ja pystyivät osoittamaan presidentille, että tällä ei ollut keinoja julkaisun estämiseen, vaikka oli kuinka tyytymätön. Päiväkirjojen salaaminen ei enää onnistunut, mutta hallitus jatkoi Paasikiven muun arkistomateriaalin salaamisaikaa vielä kymmenellä vuodella, jotta kukaan ei pääsisi keikuttamaan venettä ja lisäämään jo muutenkin raskailta tuntuneita vaikeuksia.

 

Ongelmia oli syytä odottaa, sillä Viktor Vladimirov oli vihjannut presidentille myös Neuvostoliiton uuden pääsihteerin Mihail Gorbatšovin vaatineen päiväkirjojen julkaisun estämistä. Kun presidentti ei enää voinut tehdä muuta, hän kirjoitti Gorbatšoville ja yritti vähätellä päiväkirjojen merkitystä.

Koivisto myönsi muistiinpanojen sisältävän epäluuloisia pohdintoja ihmisistä ja valtioista mutta korosti, että niiden julkistaminen ei vaikuttaisi Suomen ulkosuhteisiin. Yritys estää niiden julkaiseminen oikeusteitse olisi dramatisoinut muistiinpanojen niitä kohtia, jotka mieluiten tulisi jättää vaille huomiota.

Paasikiven päiväkirjojen ilmestyttyä pääministeri Kalevi Sorsa ihmetteli Suomen Sosialidemokraatissa julkaistussa kirja-arviossa, miksi Suomi sahasi oksaa, jolla itse istui. Neuvostoliitto paheksui virallisesti muistiinpanojen osoittamaa vihamielistä suhtautumista sosialistista rakennustyötä kohtaan. Ne osoittavat Paasikiven pitäneen yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa vain välttämättömänä pahana.

Päiväkirjaa käytettiin kuitenkin Neuvostoliitossa suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden kanssa tekemisiin joutuvien virkamiesten koulutuksessa. Ne tarjosivat konkreettista havaintomateriaalia suomalaisten idänsuhteiden taustasta ja helpottivat neuvostoviranomaisten valmistautumista keskusteluihin naapurin kanssa.

 

Presidentti Paasikivi vuonna 1955 Moskovassa Porkkalan luovutussopimuksen allekirjoitustilaisuudessa.

Presidentti Paasikivi vuonna 1955 Moskovassa Porkkalan luovutussopimuksen allekirjoitustilaisuudessa. © U.A. SAARINEN/OM-ARKISTO

Moskovan ylimmän johdon ja Suomen pääministerin myrkylliset arviot Paasikiven päiväkirjojen merkityksestä osuivat naulan kantaan. Presidentti oli lähes päivittäin purkanut muistilehtiöidensä sivuille moraalista suuttumusta Neuvostoliiton toimista ja asenteista.

Päiväkirjat kaatoivat kokonaisen nipun kansallisia myyttejä. Ne osoittivat, että Paasikiven poliittiseksi tavaramerkiksi tullut ystävyydellä poseeraaminen oli reaalipoliittisiin välttämättömyyksiin perustunut pakkorooli, jolla viisas valtiomies peitti epäluulonsa ja luottamuspulansa vaikeana ja vastenmielisenä pitämäänsä naapuria kohtaan.

Paasikivi purki päiväkirjansa sivuille kiukkuaan neuvostoliittolaisten epärehellisyydestä ja häikäilemättömästä tekopyhyydestä. Hän kauhisteli suomalaisten kommunistien häpeämätöntä mielistelyä ulkomaisille aatetovereilleen ja kärsi julkisesta roolistaan, joka pakotti alistumaan tähän kaikkeen.

 

Paasikivi toteutti pääministeri- ja presidenttikausillaan tinkimättä välirauhansopimuksen ja siihen perustuneet valvontakomission vaatimukset. Ne menivät kaikkien muiden lakien yli ja ohi, ja Paasikivi pakotti suomalaiset alistumaan siihen.

Mutta kun välirauhansopimus oli täytetty, Paasikivi torjui kaikki Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen määräykset ylittäneet Neuvostoliiton vaatimukset.

Paasikiven linja ei ollut se, että Neuvostoliitto on aina oikeassa. Hän harrasti jyrkkää ja ehdotonta arkipäivän patriotismia.

Paasikiveä eivät kiinnostaneet ihmisten aatteet vaan heidän toimintansa. Hän arvioi kommunisteja samoin perustein kuin kaikkia muitakin poliitikkoja ja suostui yhteistyöhön niiden kanssa, jotka palvelivat isänmaata. Kun kommunistit osoittivat tätä asennetta, Paasikivi oli valmis yhteistyöhön. Kun heidän asenteensa muuttui, muuttui myös presidentti Paasikiven suhtautuminen.

Syksyllä 1944 Paasikivi otti kommunistit hallitukseen, mutta alkoi keväällä 1947 pitää heitä Neuvostoliiton viidentenä kolonnana. Samalla hetkellä muuttui hänen suhtautumisensa yhteistyöhön kommunistipuolueen kanssa. Hän vaati sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton johtajia tehostamaan kommunismin vastaista toimintaa ja oli tyytyväinen, kun näin tapahtui.

 

Päiväkirjat osoittivat, että Paasikiven linja ei perustunut ennalta oikeiksi määrättyihin kaavoihin ja malleihin. Sen pohjana oli jatkuva Suomen etuihin perustuva tilannearvio ja omien toimien huolellinen virittäminen ympäristössä havaittujen muutosten mukaan.

Se oli reaalipolitiikkaa, joka 1980-luvun puoliväliin asti oli peittynyt ystävyyden ja luottamuksen maireilevaan toisteluun. Todellisen paasikiviläisen ajattelutavan omaksuminen Suomen turvallisuuspoliittiseen kulttuuriin alkoi vasta Paasikiven päiväkirjojen ilmestymisestä, eikä se ole vieläkään lyönyt itseään kunnolla läpi.

J. K. Paasikiven syntymästä on kulunut 150 vuotta 27.11. SK julkaisee presidentin syntymäpäivänä verkossa vain tilaajille lehden Paasikivi-aineistoa vuosien varrelta.

Sisältö