Politiikan pinokkiot

Karri Kokko
Politiikka 10.3.2008 11:48

Onko totuutta syytä sotkea politiikkaan?

Teksti Jarmo Raivio
SK 27/2003

Harvoin on Suomessa puhuttu yhtä ahkerasti valheesta, totuudesta ja politiikasta kuin viime viikkoina. Anneli Jäätteenmäki puhui omien sanojensa mukaan totta niin hyvin kuin osasi. Poliisitutkimuksissa ehkä selviää, valehteliko hän Irak-asiassa vain tiedotusvälineille vai myös eduskunnalle.

Pääministerin Irak-ilmoitusta seuranneessa eduskuntakeskustelussa ei juuri puhuttu valehtelemisesta, koska valehdella on eduskunnan suuressa salissa kielletty sana. Sen sijaan keskustelussa mainittiin 29 kertaa totuus, 18 kertaa avoimuus, 11 kertaa rehellisyys ja kerran isänmaamme moraalinen selkäranka.

Jäätteenmäki-jupakka on antanut poliitikoille hyvän tilaisuuden puhdistautua ja vaatia totuutta takaisin politiikkaan. Mutta onko totuudella ja politiikalla oikeasti tekemistä toistensa kanssa?

Totuus, puolitotuus, varttitotuus

»Totuus on vaikea asia, jota filosofikin kavahtaa», puuskahtaa etiikan tutkija Timo Airaksinen. »Valehtelua on niin monenlaista, se ei ole kyllä tai ei, se ei ole musta tai valkoinen. Toden puhumisen ja valehtelun välissä on valtavan suuri harmaa alue.»

Airaksisen mielestä juuri tällä harmaalla alueella liikkuminen – enemmän tai vähemmän taitavasti – kuuluu olennaisena osana politiikkaan.

»Emme voi vaatia poliitikkoja puhumaan aina totta, se merkitsisi sitä, ettei politiikkaa olisi olemassakaan. Politiikka on strategista peliä, jonka pelaajille kehittyy erittäin hyvä taito tajuta, koska puhutaan totta, koska bluffataan ja koska valehdellaan.»

»Ammattipoliitikot ovat ammattipoliitikkoja, koska he osaavat tämän pelin, bluffaamisen valehtelematta. Se on ammattitaitoa, hienovaraista retoriikan taitojen hallintaa. Se erottaa mäntin poliitikosta ja poliitikon mäntistä.»

Vaikka Airaksinen ei sotkisi totuutta politiikkaan, ei yhteisten asioiden hoitaminen hänen mielestään voi vajota täydelliseksi valehtelijoiden klubiksi.

»Poliitikkojenkin täytyy kyetä luottamaan tosiinsa, jotta voidaan tehdä sopimuksia. Bluffaaminen, hämääminen ja valkoiset valheet ovat hyväksyttäviä vain silloin, kun ne eivät järkytä perusluottamusta poliittiseen systeemiin. On pelottavaa, jos kansalaisten luottamus systeemiin katoaa.»

Vekkulit vaalilupaukset

Vanha amerikkalainen vitsi: »Mistä tietää, että poliitikko valehtelee? Siitä että huulet liikkuvat.»

Tulkinta on jyrkkä, rehdin suomalaisissa oloissa suorastaan epäreilu. Sanontaa voisi pehmentää vaikkapa seuraavasti: »Mistä tietää, että poliitikko valehtelee? Siitä että hän antaa vaalilupauksia.»

»Vain vähän liioitellen voi sanoa, että jokainen yksittäinen ehdokas, joka vaaliohjelmassaan lupaa jotain, valehtelee», sanoo valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka. »Yksi kansanedustaja ei voi yksin omalla toiminnallaan saada aikaan yhtään lainmuutosta, ei yhdenkään prosentin kymmenyksen muutosta johonkin veroon tai maksuun.»

»Jos ajatellaan, että poliitikkojen pitäisi luvata vain se, minkä pystyvät varmasti pitämään, eipä siinä jäisi paljon luvattavaa. Ja se poliitikko, joka rupeaa leikkimään tällaista professoria vaalitaistelussa, on pian entinen poliitikko», Tarkka sanoo.

Perinteiset vaalilupaukset ovat tavallaan äänestäjien ja poliitikkojen yhteisesti hyväksymää epärehellisyyttä, eivätkä edes poikkeuksellisia. Äänestäjät eivät yleensäkään näytä juuri kaunaa kantavan, vaikka poliitikko lipeäisi varsin julkisestikin rehellisyyden polulta. Hyvä esimerkki tästä on entinen kauppa- ja teollisuusministeri Kauko Juhantalo (kesk).

Valtakunnanoikeus tuomitsi Juhantalon syksyllä 1993 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen lahjusten vaatimisesta. Hän kärsi rangaistuksensa, mutta äkkiseltään voisi kuvitella, että tuomio olisi merkinnyt Juhantalon poliittisen uran loppua.

Aivan näin ei käynyt. Viime vaaleissa keskusta asetti Juhantalon uudestaan kansanedustajaehdokkaaksi. Hän pääsi eduskuntaan muttei enää ministeriksi asti. Kauko Juhantalo on nykyään eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja.

Voikin olla, että totuudesta ja moraalisista selkärangoista puhuvat poliitikot ovat turhaan huolissaan. Ehkä äänestäjät tyytyvät hiljaisesti siihen, että kansaa edustavat poliitikot ovat yhtä rehellisiä kuin urheilijat, yritysjohtajat tai kansa itse. Eli eivät niin kovin rehellisiä.