Ostosmatka itään

Karri Kokko
Politiikka 22.2.2007 11:29

Vaalien ratkaisevia taistoja käydään 17 minuutin metromatkan päässä Helsingin keskustasta. Siellä on Kontulan kivisydän.

Lehdenjakaja Sisko Tarvonen, 48, ilmestyy parkkipaikalle kello 1.30. Aina samaan aikaan, aina ensimmäisenä.

Parkkipaikan takana Kontulan kivisydän, ostoskeskus, on eloton.

Edessä avautuu vanha ostari kapeine käytävineen. Ne johtavat uudelle puolelle, ravintoloiden ja kauppojen labyrinttiin.

Metro on vielä vaiti useita tunteja.

Parkkipaikalla Sisko nostaa lastauslaiturin liukuoven ylös ja katoaa taukotilaan Postin sinisessä haalarissa. Kohta pannuun valuu mustaa vahvaa lientä, kahvia.

Hetken kuluttua hän palaa ulos tupakalle. Tuolta alkaa Kontulankaari, hän osoittaa risteykseen, yksi lähiön kolmesta valtasuonesta.

Teiden ympärille haaroittuu suuri betonilähiö:148 kerrostaloa, 7 310 asuntoa, 13 100 asukasta. Sisko on oppinut 23 vuodessa joka luukun.

”Vuokrataloissa saattaa olla rappuja, joihin menee yksi Hesari.”

Täällä ja itäisissä sisarlähiöissä Sdp:llä on paljon voitettavaa. Mutta vielä enemmän hävittävää.

Monen oven takana lama jatkuu yhä, nukkumalähiö on myös nukkuvien lähiö. Edellisissä eduskuntavaaleissa Sdp sai Kontulassa eniten ääniä, hyvä kakkonen olivat nukkuvat, 30 prosenttia.

Kahdelta Siskon kännykkä piippaa. Kuljetus 341 on lähtenyt painosta. Pian alkaa 450 lehden jakourakka. Hänen piirinsä ulottuu läheiselle Vesalan omakotialueelle.

Siellä nukkuu Eero Heinäluoma, ministeri ja Sdp:n puheenjohtaja.

Vanhan ostarin keskellä on betoninen patsas ja lasten leikkipaikka.

Aamuneljältä valvontakameroiden silmät mulkoilevat, ilmastointilaitteet hurisevat. Alkoholin nauttiminen kielletty, ostoskeskuksen kyltti muistuttaa. Nurkan takaa ilmestyy vanha mies, hiipii reppu selässä. Katse etsii tyhjiä pulloja.

Lähes 40 vuotta sitten, 28. elokuuta 1967, ostarin kujat ja parkkipaikka kuhisivat väkeä. Suomen ja pohjoismaiden suurin kauppakeskus oli avattu. Taivaalta laskeutui kopteri, ja siitä astuivat Batman ja Robin, amerikkalaiset supersankarit.

Oli siellä karkkisateessa myös Sisko, 9-vuotias koulutyttö.

Siskon perhe asui Keinutie 5:ssä, se oli toinen valmis talo sillä alueella. Kontula oli Mellunmäen takamaata, Helsingin koilliskolkka lähellä Porvoontietä. Venäjän vallan aikana Aasiasta tuodot pakkotyöläiset olivat kaivaneet ostarin harjusta soraa maalinnoitukseen.

Nyt maaperää myllättiin perusteellisesti.

Kuudessa vuodessa soille ja kallioille nousi elementeistä asunnot 22 000 ihmisille; se vastasi silloisen Rovaniemen asukaslukua. Ilmasta näytti kuin tumman havumetsän keskelle olisi ilmestynyt valtavia valkoisia sokeripaloja, niiden väliin jäi väljiä pihoja ja puistoja.

Voi sitä lasten määrää! Kontulalaisten keski-ikä oli 25 vuotta, yli kymmenen vuotta nuorempi kuin muun Helsingin. Tenavat sahasivat hissillä ylös alas, pimputtivat ovikelloja ja polskivat ammeissa loputtomiin – kaikki oli uutta ja ihmeellistä.

Kontulan kolmiot ja neliöt olivat jättiharppaus elintasossa. Lähiöön muutettiin kantakaupungin ahtaista kopperoista, joissa oli kaasuhella ja keittokomero. Ani harva saapui muuttokuormineen suoraan böndeltä, maalta.

Suurlähiö oli suunniteltu uudella tavalla. Asunnot olivat nukkumista varten, työpaikat keskustassa ja palvelut keskitetty ostoskeskukseen. Ennen kaupat olivat pieniä lähikauppoja, nyt ostarilla kilpaili neljä suurta markettia.

Legendaarisin niistä oli Kotikontu, K-kauppa.

Kävelykeppi heiluu edestakaisin viikatteen lailla.

Kaarina Lusa, 67, osoittaa kolmea liikettä Ostarinbulevardilla. Tuossa, Alkon, McDonald´sin ja Lidlin tiloissa, toimi ennen Kotikontu, yksi maamme suurimmista elintarvikekaupoista.

”Aloitin myyjänä neljä päivää sen jälkeen, kun kauppa oli avattu.”

Kaarina oli kolmen lapsen äiti. Perheeseen syntyi vielä kaksi lasta, vuokra-asunto vaihtui omistusasuntoon. Tomera myyjä eteni osastonhoitajaksi. Tavaran menekki oli hurja; varasto tyhjeni viidessä päivässä.

”Naapurintieltä oli vuokrattu parakkeja, joissa varastoitiin wc-paperipaaleja.”

Kello on jo yhdeksän, ja harmaa valo tunkee ostarin kujille. Metroasemalta kuuluu junan jurnaava jarrutus. Eläkeläiset parveilevat kauppojen edessä, kaljabaarien ovet käyvät. S-market mainostaa sikanautajauhelihaa, 1,69 euroa, pub Paris isoa tuoppia, 2 euroa.

Kaarinaa hymyilyttää. Erikoistarjoukset olivat uutta vuonna 1967. Kotikontu ylpeili kalatiskillä, tyhjennettyyn kylmäaltaaseen kannettiin kerran kokonainen hai houkuttimeksi. Lähetystöt hakivat kaviaaria ja pääskysenpesäkeittoa.

”Yhden miehen muistan erityisesti. Se oli niin kookas, että pää näkyi hyllyjen yläpuolella.”

Pitkä asiakas oli Harri Holkeri, kokoomuksen puoluesihteeri. Kontulalaisia hänkin.

Holkeri asui Kotikonnuntiellä. Monen muun silmäätekevän osoite oli Keinutie.

Siellä vilisi tuttuja nimiä postiluukuissa. Ylen tv-toimittaja Reino Paasilinna ja Mainostelevision Esko Tommola, ulkoministeriön virkamies Jaakko Iloniemi ja tutkija Heikki Ylikangas, kouluhallituksen pääjohtaja Erkki Aho ja Kuntaliiton tuleva toimitusjohtaja Jussi-Pekka Alanen.

Holkeri oli tehnyt vuonna 1963 valtiotieteen pro gradun Helsingin poliittisesta ekologiasta. Hänkään ei aavistanut, millaisia poliittisia lokeroita suurlähiöön 40 vuodessa muodostuisi.

Kontula sulatti porvarit ja työväestön sisäänsä, mutta eri taloihin.

Rakennusliikkeet Haka ja Sato olivat jakaneet pääurakat. Punapääomalla rakennettuihin taloihin asettui telakkamiehiä, ahtaajia ja rakennusmiehiä, heidät sitoi Hakan asuntoihin pankkisuhde Työväen Säästöpankkiin. Vastaavasti Saton asunnossa asui virkamiehiä, pienyrittäjiä ja johtajia, heillä oli tili liikepankissa tai säästöpankissa.

Kontulan kartalle piirrettiin myös pikku-Tukholma, suomenruotsalaisella rahalla rakennettu, kolmen kerrostalon ankkalammikko.

Uudisasukkaat olivat ajan hengessä poliittisesti tiedostavia. Äänestysprosentti eduskuntavaaleissa pysytteli läpi 1970-luvun lähellä 80 prosenttia, yli Helsingin keskiarvon. Kontula sai historiallisen voiton vuoden 1972 kunnallisvaaleissa; kuusi ehdokasta valittiin valtuustoon.

Yhteistyö ylitti puoluerajat, kaikki ajoivat metroa Kontulaan, myös kokoomus. Paikallinen aktii­­visuus kumpusi lähiön tarpeista. Keskustaan kulki yksi punainen bussi kerran tunnissa, alueelta puuttuivat kirjasto, terveysasema, uimahalli ja ravintolat.

Ravintola Kolmospesä avasi ostarilla keväällä 1970. Ruokaa ja A-olutta tarjoiltiin pieneen kabinettiin, jossa poliittiset ryhmittymät pitivät kokouksiaan. Siihen asti oli istuttu kerrostalojen kellarien kerhotiloissa.

Nuorisolle piti keksiä jotain tekemistä. Pienellä alueella hengaili 5 000 nuorta.

Huivitetut äidit seisovat lastenvaunujen kanssa ostarin leikkipaikalla. Kello lähestyy puolta päivää, on aika leikittää lapsista virtaa pois ennen lounasta. S-marketin edessä kultahattuinen ja -rusettinen taikuri temppuilee ohikulkeville nuorille.

R-kioskin nurkalla mies kaivaa pussista pullon Leijona-viinaa ja kulauttaa pitkän siivun.

FC Konnun toimistolla yrittäjä Jari Grönberg , 50, tutkii veikkausvihjeitä. Hän valmentaa jalkapalloseuran A-junioreita. Täällä on myös Kontupiste, lähiöläisten olohuone; kuka tahansa voi piipahtaa netissä.

Jari viittoilee ostarin parkkipaikan taakse kohti kolmikerroksista kerrostaloa. Siellä sijaitsi 1978 hänen ensimmäinen asuntonsa, yksiö, ja sen ikkunan alla taksiasema.

”Ei tarvinnut katsoa iltaisin äksönia televisiosta.”

Yksinhuoltajaäidin poika oli kiertänyt Itä-Helsinkiä lähiöstä toiseen. Kontulan jengien maine kiiri maakuntiin asti. Kun kontulalaisteinit notkuivat steissillä, rautatieasemalla, he saivat olla rauhassa. Tai jos jotain lyötiin, se kostettiin kimpassa.

Lehdet herkuttelivat kohuotsikoilla, Kontulaan poltettiin ongelmalähiön leima.

Omistustalojen kermajengi ja vuokratalojen sakkalössi iskivät yhteen, hurjimmat tappelut olivat silti Puotinharjun ja Myllypuron kesken. Jengit aseistautuivat pesäpallomailoin, kettingein, ilmapistoolein ja kivin.

”Mä olin silloin pikkuskidi. Mut painettiin ojanpohjalle, kun kivet alkoivat lentää.”

Jari osti ostarilta pillifarkkuja, Kontulan MicMac oli Suomen ensimmäinen. Hurriganesin Get on raikasi kerrostalojen avonaisista ikkunoista, se tiedettiin, että Remun äiti ja veljet asuivat Alakaaressa. Keskiolut oli vapautettu kauppoihin, nuoret läträsivät alkoholilla. Ensimmäinen huumeaalto tunkeutui betonilähiöihin.

Jarin pelasti oma asunto. Ja rakkaus.

”Helena, eka vaimo, sai mut järkiini.”

Kontula oli duunarien Tapiola.

Sdp ja Skdl keräsivät lähes 60 prosenttia äänistä 1970-luvulla. Kommunistien ykkösnimiä oli Arvo Aalto, kontulalaisia hänkin. Skdl:n kannatus alkoi hiipua Helsingissä, Kontulassa se nousi 1970-luvun loppuun asti.

Hakan ja Saton lisäksi kaupunki rakennutti vuokrataloja suurlähiöön. Tornitaloihin virtasi vähävaraisia perheitä ja yksinhuoltajia, joihin kommunistien viesti vielä vetosi.
Vaalipäivinä Jari nukkui, eikä hän ollut ainoa.

Metroskandaali, Salora-lahjusjuttu, Noppa-oikeudenkäynnit – talousrikokset seurasivat toisiaan 1980-luvun taitteessa. Politiikka näyttäytyi lähiönuorille härskinä pelinä.
”Politiikka tuntui haista paska -meiningiltä.”

Samaan aikaan Kontulan väkiluku väheni ja keski-ikä nousi. Kaarina Lusan lapset muuttivat keskustaan, Jari etsi asunnon naapurista, Vartiokylästä. Aiemmin arvostetuimmille asuinalueille oli hakeutunut eliitti, myös Harri Holkeri, Suomen Pankkiin vetäytynyt kokoomusvaikuttaja.

SMP tunkeutui kaupunkeihin rötösherrateemalla, vuoden 1983 vaaleissa puolue mainosti itseään ”lahjomattomana voimana”. Liisa Kulhia taas levitti metrossa poliittista protestiaan itälähiöihin. Hän oli kaupungin tilintarkastajana sysännyt liikkeelle metron lahjustutkinnan. Kulhialaiset eivät saaneet vahvaa vastakaikua Kontulassa – siellä ei vielä ollut metroa.

Oranssi juna saapui lopulta 20. lokakuuta 1986.

Kontula oli hetkessä enää vartin päässä Helsingin keskustasta. Ostoskeskus laajeni, Kotikontu muutti uusiin, suurempiin tiloihin. Myynti kasvoi harppauksin, yli 50 prosenttia vuodessa. Lähiössä ei vietetty villiä kulutusjuhlaa, mutta kaikilla oli töitä.

Ne, jotka jäivät Kontulaan, juurtuivat yhä syvemmälle.

Raivaajasukupolvi lähestyi keski-ikää, he arvostivat vehreää luontoa. Punk-sukupolven lapset perustivat bändejä, suomirock soi kellareissa. Kontulalaisen Hearthillin energinen rock kelpasi listoille ja levykauppojen hyllyille.

Väkevintä laillista huumetta oli jalkapallo.

Rintinpolun kentällä 5 500 katsojaa huusi Konnun sinisille, kun joukkue kohtasi mestaruussarjan nousukarsinnassa Kemin Palloseuran syksyllä 1985. ”Rinttari” oli paha paikka vierasjoukkueille; katsomot olivat lähellä, ja duunarikannattajat rääviä suustaan.

Kemi voitti, mestaruussarja jäi lähiöseuralle haaveeksi. Ei auttanut, vaikka katsomossa istui pääministeri Kalevi Sorsa.

Alkoi Konnun alamäki, joukkue putosi II-divisioonaan syksyllä 1991.

Se oli vuosi, jolloin Kontula sysättiin vapaaseen pudotukseen.

Porraskäytävän taulussa on neljä kirjainta. Osa sukunimestä on pudonnut pois.
Kimmo, 46, avaa oven. Yksiössä on jo kolme vierasta. Keski-ikäisen miehen tukkaan on parturoitu lovi, päähän on ommeltu tikkejä. Nuori mies puhuu kiihkeästi, pupillit suurina. Sermin takana kuuluu kuorsausta; nainen on paossa miesystäväänsä.

Pöytä on vuorattu olutpulloilla ja sätkätupakalla, lattialla lojuu tyhjiä pitsalaatikoita. Ulkona vesisade himmertää iltapäivää, isäntä istahtaa sohvalle.

”Me oltiin satamassa fyrkkajätkiä.”

Kimmo oli työhullu, poltti itsensä loppuun. Sitten ahtaajan kiireet loppuivat. Vienti tyssäsi lamaan, trukit jäivät parkkiin vuonna 1992. ”Mee Kimmo kotiin”, pomo sanoi yhä useammin.

Kotona vaimo pakkasi laukut.

Kirjahyllyn päällä hymyilee kehyksissä kaksi pellavapäistä poikaa ja tyttö.

”Mul oli neljä lasta, yks on kuollut.”

Alkava lama leikkasi Kontulan kahtia, vuokra- ja omistustaloihin.

Pääministeri Harri Holkeri oli neuvonut suomalaisia syömään silakkaa ja raivostuttanut duunarit. Lamavaaleissa 1991 Kontulan äänestysprosentti putosi ennätysalas, 66 prosenttiin, vasemmisto sai laihan äänisaaliin, 40 prosenttia.

Sinipuna ja Holkeri saivat lähteä, Suomeen nimitettiin Esko Ahon johtama porvarihallitus. Työttömien viha purkautui, kun pääministeri vieraili Kontulassa syksyllä 1992. ”Pula-Aholle” haistateltiin avoimesti, hänet toivotettiin hornaan.

Suurlähiössä rintamalinja ei kulkenut enää oikeiston ja vasemmiston välillä. Vuokrataloissa työttömyys kosketti pahimmillaan joka kolmatta, omistusasunnoissa murto-osaa siitä.

Uusi jakolinja heijastui myös vaaleissa. Valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen, entisiä kontulalaisia, on kaivanut esiin Kontulan äänestystietoja ennen ja jälkeen lamaa, 1987 ja 1999 eduskuntavaaleista.

Ne hätkähdyttävät.

Vuonna 1999 Kontulan omistustalojen asukkaista äänesti 78 prosenttia, vuokratalojen asukkaista 56 prosenttia. Vuokrataloihin kasautui avioeroja, niukkuutta, vähäistä koulutusta – kaikki ne näkyivät vaaleissa. Eronneiden, pienituloisten ja vain peruskoulun käyneiden äänestysaktiivisuus romahti laman seurauksena 20 prosenttia.

Kontulalainen ahtaaja Kimmo oli nukkuvien joukossa.

”Häiritseeks, jos mä poltan?”

Ahtaaja imee sätkästä, hihittää hysteerisesti. Hän on taas trukkikuski, tukityöllistetty kahdeksan euron tuntipalkalla.

”Kun siitä ottaa vuokran ja lääkkeet pois, mulle jää 160 euroa kuussa käteen.”

Yhdessä humauksessa työttömyyskassojen asiakkaiksi ryntäsi tuhansia kontulalaisia. Tuulipukukansa säästi kaikessa: lehtien tilauksissa, ruoassa, vaatteissa. Ostarin viereiseen Mäntybaariin, alkoholistien tukikohtaan, oli tunkua.

Metsälähiö elpyi hitaasti, joka kolmas jämähti työvoimatoimiston vakioasiakkaaksi. Asukaskato muihin lähiöihin kiihtyi, mutta vuokra-asunnot eivät jääneet tyhjilleen.

Ostarilla sijaitsevan fattan, Kelan, jonoon ilmestyi vierasta kieltä puhuvia asiakkaita: inkeriläisiä, virolaisia, somaleja. Maahanmuutto oli alkanut syvimmän laman keskellä.

Kontulaan piirrettiin jälleen uusi näkymätön rajalinja.

Kimmo kantoi sossun rahat ostarin lähiöpubeihin. Pubiin hän on menossa tänäänkin, on perjantai, menoilta.

”Me tullaan kasilta Pub 94:een.”

Kello on nyt neljä, iltapäiväruuhka ostarille on alkanut. Maan alla metro kyyditsee kontulalaisia kotiin, parkkipaikat vilisevät autoja.

Pubi, pubi, pubi! Ostarilla ei ole yhtään mitään muuta!

Abdulkadir Isak, 38, on kiihtynyt. Kaljabaareissa on arkisin työpäivän mittainen Happy Hour. Halpaa kaljaa aamuyhdeksästä iltapäiväneljään.

Hän ei haluaisi olla täällä, ei varsinkaan illalla, kun 12 pubia ja ravintolaa täyttyvät.

”Mä pelkään ostarilla.”

Pelkää, että mielenterveyspotilas lyö häntä vasaralla päähän. Pelkää, että humalainen haukkuu hänet sosiaalipummiksi. Eniten hän pelkää, että poliisi ei usko häntä.

”Pahinta on, jos mä en voi puolustautua, saada oikeudenmukaista kohtelua.”

Hän ei liiku ostarilla mielellään vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Linnanmäelle somaliperhe ei kulje metrolla, vaan autolla. Kerran hänet on yllätetty metrossa lamaannuttavalla nyrkiniskulla.

”En halua joutua tilanteeseen, jossa mua haukutaan neekeriksi lasteni kuullen.”

Mutta ei Kontula ole Suomen Rinkeby! Abdulkadir huudahtaa. Kaukana siitä. Viime vuosina alue on rauhoittunut. Viideltä, kun perheet valtaavat kaupat, täällä on urbaani syke. Tummia ja valkoisia, suomalaisia ja aasialaisia, kristittyjä ja muslimeja, romaneja ja valtaväestöä.

Kaupat tarjoavat halal-lihaa, venäläisiä säilykkeitä, porsaanluita, blue fishiä.

Ala-asteella on koululaisia 21 kansallisuudesta. ”Kontula on aidosti monikulttuurinen, lapsista sen näkee parhaiten.”

Kasvatustieteiden maisteri saapui Moskovasta Helsinkiin elokuussa 1994, keskelle yleisurheilun EM-kisojen hulinaa. Puoli vuotta keskustassa, sitten Vuosaareen, Jakomäkeen, Suurmetsään, Sörnäisiin ja lopulta Kontulaan.

Abdulkadir haaveili Australiasta, kohtalo toi Suomeen.

Nyt hän on arvostettu kansalainen: suomea, venäjää, englantia ja arabiaa puhuva koulukuraattori, vihreiden ehdokas viime kunnallisvaaleissa. Useimmat hänen somalitovereistaan ovat yhä vaeltavia, työttömiä ja kielitaidottomia miehiä. He ovat lähiöiden uusia nukkuvia äänestäjiä.

Vuoden 2000 kunnallisvaaleissa Helsingin 104 äänioikeutetusta somalista äänesti kaksi.

”Moni ajattelee, että tapahtui mitä tahansa, se ei ole ainakaan mitään hyvää.”

Max Grönroos, 24, puskee hikeä villamyssyn ja hupparin alta. Neljä tuntia skeittailua, 32 metriä maanpinnan alapuolella Kontulan ostarin väestönsuojassa.

Hän hörppää limua nuorisotalon kahvilassa. Lökäpöksyiset teinit lyövät biljardia, televisiossa pyörivät iltauutiset.

”Frendeille Kontula on synonyymi skeittihallille.”

Skedepiireissä hänet tunnetaan Jätti-Maxina. Hän on lautaillut kymmenen vuotta, joka päivä, jos paikat eivät ole olleet hajalla. Skeittaus on ollut elämän kipinä.

”Se on siistiä, kun tekee ihmisruholla temppuja, joita ei ole edes tajunnut osaavansa.”

Maxilla ei ole vakituista työtä eikä pysyvää osoitetta. Isäänsä hän ei ole koskaan tavannut, äiti kuoli vuonna 1999. Hänellä on paljon kohtalotovereita; joku on lamavuosina menettänyt veljen, joku isän, joku molemmat.

”Me kasikolme syntyneet ollaan huonoa ainesta.”

Yksikään poliittinen puolue ei ole päässyt lähiönuorten pään sisään.

Vihreillä on huima 35 prosentin kannatus pääkaupunkiseudun nuorten keskuudessa. Kerrostalolähiössä puolue kuitenkin törmää muuriin. Kouluttamattomille pätkätyöläisnuorille vihreät ovat elitistinen vaihtoehto, työllään asuntonsa raataneet eläkeläiset taas vieroksuvat kulutuskritiikkiä.

Max on yksi tuhansista kontulalaisnuorista, jotka ovat käyneet vain peruskoulun. Heistä kaksi kolmannesta jätti äänestämättä 1999 eduskuntavaaleissa.

Demareilla on vahva ote peruskontulalaisista, mutta ei nuorista. Puolueen pukumies vakuuttamassa lama-ajan lapsille, että olen yksi teistä, tulkaa messiin. Ei toimi, Max sanoo.

Räppäri Steen1, sitoutumaton kommunisti, on Kontulan ostarinuorille katu-uskottavin ehdokas.

Silti Max ei äänestä.

”Mä en halua sekaantua millään tavalla politiikkaan, tähän systeemiin.”

Systeemi tarkoittaa kiirettä, stressiä. Max etsii rauhaa skeittailusta ja musiikista. Hän on tehnyt musiikkia, hiphopia, ”sellaista letkeää biittiä, vähän elektronista”, mutta vain itselleen. Jos sitä lähettää levy-yhtiöön, katoaa ilo.

”Sit se ei tule omasta itestä, vaan muiden mielipide vaikuttaa.”

Aikoinaan Max itki, kun äiti pakotti muuttamaan Kontulaan. Nyt hän on kiitollinen. Lama opetti kituuttamaan; samoilla Tallinnan Mustamäen torilta ostetuilla farkuilla laskettiin mäkeä kaksi talvea. Ostarin yö opetti lähimmäisenrakkautta. Oli pidettävä seuraa spurguille, jotka olivat krapulakävelyllä. Ja pelastettava sammuneita mummoja hangesta kotiin.

”Itä-Helsinki on sellainen elämänkoulu. Köyhällä jengillä on yhteneväiset arvot.”

Kontulassa on kaikki, mitä saattaa toivoa: ostari, metro, urheilukentät, kirjasto, punttis, kaverit.

”Ja dösä suoraan Malmin sairaalaan, jos jotain sattuu tapahtuu.”

Toukokuussa 1997 Harri Holkeri hieroi rauhaa Pohjois-Irlantiin. Kontulassa tapeltiin taas, Saharan hiekkakentällä kaivettiin pesäpallomailat, kirveenvarret, vasarat ja kepit esiin.

Riita oli leimahtanut jalkapallon pelivuorosta. Skinit vastaan somalit.

Nahkapäiden joukko, 40-50 nuorta ympäri Uuttamaata, matkusti paikalle tilausbussilla. He hyökkäsivät 25 somalinuoren kimppuun, nämä puolustautuivat kivin. Veri lensi, mutta tappelusta selvittiin tikein ja ruhjein.

Poliiseja oli paikalla. He seurasivat kahakkaa avuttomina.

Vasta lisäjoukot, toistakymmentä partiota, saivat tilanteen rauhoitettua.

Kuusi vuotta myöhemmin, talvella 2003, raskaansarjan nyrkkeilijä Tony Halme tiesi, missä liikkua.

Kontula, Hakunila, Vuosaari. Etnisiä jännitteitä oli ollut useissa betonilähiöissä. Siksi ne olivat otollista maaperää perussuomalaisten kansanedustajaehdokkaalle.

Idässä laman murjomat lähiöperheet ja elämän kolhimat maahanmuuttajat asuivat rinnakkain: kaupungin vuokrataloissa.

Halme sai Kontulassa reilun kahdeksan prosentin kannatuksen. Kivikossa, vuokratalovaltaisessa sisarlähiössä, ulkomaalaisvastaista pugilistia kannatti lähes 18 prosenttia äänioikeutetuista.

Ampumavälikohtaus, viinasekoilut – Halmeeseen petyttiin nopeasti ostarin pubeissa. Kontulalaiset uskovat, että oikeistopopulismin pullistelu on ohi.

Heitä ärsyttää myös alueen vanha jengimaine. Asukkaille on tärkeää, että lähiön kivisydämeen pumpataan nyt uutta eloa. Metroasemaa ja uimahallia uusitaan, metroradan päälle puuhataan asuntoja, omaa konserttisalia ja hotellia suunnitellaan.

Mutta Kontula ei ole entisellään.

Väestön keski-ikä on noussut 43 vuoteen, lähes neljännes asukkaista, 3 000, on eläkeläisiä. Lähiössä on satoja suuria asuntoja, joita asustaa vanha pariskunta, usein alkuperäisiä kontulalaisia. He kaipaavat pieniä asuntoja ja kokoontumistiloja.

Työttömiä on pari tuhatta, heistä vajaa tuhat pudonnut toimeentuloturvan piiriin. Ulkomaalaistaustaisia on myös kaksi tuhatta. On ennustettu, että työvoimapula käynnistää uuden maahanmuuttoaallon ensi vuosikymmenellä. Tulijoiden ensimmäinen etappi ovat itäiset lähiöt, halvat vuokra-asunnot.

Tutkijat esittävät mielenkiintoisen arvion: vuonna 2020 kontulalaisista lähes kolmannes on ulkomaalaistaustaisia.

Etutöölöläisten suvaitsevaisuus kestää invaasion, koska tulokkaat eivät asetu heidän naapureikseen. Mutta kestääkö kontulalaisten suvaitsevaisuus? Uudet muuttajat tulevat työn perässä, mutta suomalaisten muutto pois itälähiöistä kiihtyy, jos maahanmuuttajat keskittyvät tiiviiksi yhteisöiksi.

Mihin suuntaan Kontula kehittyy – tai ajautuu?

Yhdellekään puolueella ei ole lähiöohjelmaa, ei edes Sdp:llä. Silti Kontulasta on tullut demareille paikka, jossa haetaan duunariuskottavuutta, erottaudutaan porvareista. Ostarilla ovat näyttäytyneet niin presidentti Tarja Halonen kuin eduskunnan puhemies Paavo Lipponenkin. Yhä muistellaan, miten Lipponen kulutti K-marketin kahvilan penkkiä uutterasti edellisissä vaaleissa.

Se kannatti. Osin Halmeen pelko sai 38 prosenttia kontulalaisista äänestämään sosiaalidemokraatteja, enemmän kuin millään muulla äänestysalueella Helsingissä.

Nyt on Eero Heinäluoman voitettava duunarien Tapiola puolelleen. Enää ei ole Halmetta, joka herättäisi nukkuvat demarit äänestämään. Enää ei ole Lipposen karismaa, joka ajaisi omat joukot uurnille.

Kontula on Vesalassa asuvalle Heinäluomalle kotikenttä. Täällä mitataan puo­lueen vaalituloksen suunta, täällä testataan puheenjohtajan valovoima.

Jalkatyö on käynnissä. Ministeri on puhunut Kontula-seuran pääjuhlassa, käynyt FC Konnun ottelussa ja kutsunut paikallisen rautalankabändin tilaisuuksiinsa esiintymään.

Uusimmassa Kontula-lehdessä Heinäluoma kirjoittaa:

”Ihmiset ovat Kontulan suola, ei tänne merimaiseman takia tulla.”

R-A-K-A-S kulta kultasein, mä turhan reis­sun sinne tein, vain täällä tuoksuu havupuu ja paistaa vanha kunnon kuu…

Valomerkki välähtää Aapelin Baarissa, kolmekymppinen mies laulaa rempseästi illan viimeistä karaokekappaletta kouralliselle asiakkaita.

Tarjoilija johdattaa ravintolan takahuoneeseen.

”Tässä se on.”

Pieneen tilaan on kasattu vanhoja kuluneita pöytiä ja nahkapäällysteisiä tuoleja. Seinillä on ruskeita, kangaspäällysteisiä ilmoitustauluja, aitoa 70-lukua. Täältä tehtiin politiikkaa, ajettiin kontulalaisten etua kiihkeän poliittisina vuosikymmeninä.

Entisen Kolmospesän kabinetti on nyt varasto ja bändien taukotila.

Aapelin ulko-ovi käy. Kynnyksellä lähtijät vetävät takin kaulusta ylös, taivas piiskaa räntää. Keskusaukiolla jyrisee ja välkkyy Comeetta, yökerho. Kello 1.30 yksinäinen Volkswagen Golf kaartaa ostarin parkkipaikalle.

Lehdenjakaja Sisko Tarvosen uusi työpäivä on alkamassa.

Vuoristorataa vaaleissa

Vuoden lähiöksi hiljattain valittu Kontula on kulkenut vuoristorataa eduskuntavaalien äänestysaktiivisuudessa.

1970-luvulla metsälähiö äänesti vilkkaammin kuin Helsinki ja vain vähän laiskemmin kuin muu Suomi. Yhä useampi lähiön asukas, nuoret etujoukoissa, siirtyivät nukkuviin jo 1980-luvulla. Lamavaaleissa 1991 ero muuhun valtakuntaan oli suurimmillaan, kuusi prosenttiyksikköä.

Kontulan äänestysinto on toipunut 70 prosenttiin, karvan yli maan keskiarvon. Vuoden 2003 vaaleissa perussuomalaisten Tony Halme ja demarit saivat lähiön liikkeelle.
Kontulan aktiivisuus on repeytynyt sisäisesti, ei suoraan puolueiden vaan omistus- ja vuokratalojen mukaan. 1999 vaaleissa omistusasuntojen asukkaat äänestivät yli 20 prosenttia vilkkaammin kuin vuokra-asuntojen haltijat.

Vasemmiston valta-asema on sulanut 60:stä alle 50 prosenttiin 40 vuodessa. Kontula on vahvin demarilähiö Helsingissä. Kokoomuksen kannatus on hiipunut perinteisestä 20:stä 13 prosenttiin.

Pienemmistä puolueista vihreillä on noin kymmenen prosentin tuki. Viime vaaleissa perussuomalaiset ja keskusta saalistivat reilun kahdeksan prosentin äänipotin Kontulasta.

Teksti Petri Pöntinen
SK 7/2007

Takaisin

Aiheesta lisää
Totta vai tarua Kontulasta?

Keskustelu

Onpas maalaileva, epäasiallinen ja asiavirheitä sisältävä artikkeli. Kontulassa ei ole ”tuhansia nuoria, jotka ovat käyneet vain peruskoulun”, jne. Pahempia lähiöitä löytyy niin lännestä kuin idästä.