Keskustavaikuttajat: Kokoomus on nykyisin Suomen ehkä vaikutusvaltaisin puolue

ESSEE: Miksi Sdp:n hegemonia on murtunut ja keskustan ”ihme” jatkuu? Syitä pitää hakea 1980-luvulta.
Seppo Kääriäinen, Pekka Perttula ja Markus Ylimaa
Politiikka 9.1.2017 11:40

Kokoomuksen valta on jo rakenteellista, eikä edes pari vaalitappiota hetkauttaisi sen tosiasiallista asemaa juuri lainkaan, kirjoittavat keskustavaikuttajat Seppo Kääriäinen, Pekka Perttula ja Markus Ylimaa uusimmassa Kanava-lehdessä.

Keskusta on vuoden 1987 päässyt hallitukseen vain jos se on saanut vaaleissa suurimman puolueen aseman, kirjoittajat muistuttavat. Sdp:n ja kokoomuksen sinipunan yhteistyötraditio on heidän mukaansa niin vankka, että jos vaalitulos antaa mahdollisuuden, sinipunahallitus syntyy.

Suomen Kuvalehti julkaisee Kääriäisen, Perttulan ja Ylimaan kirjoituksen kokonaisuudessaan.


Erään merkittävän median toimittaja visioi 2000-luvun alussa, miten tulevassa Suomessa Sdp ja kokoomus ovat yhtä aikaa sekä vaihtoehtoja että hallituskumppaneita. Ainoat näkyvät keskustalaiset olisivat Eläkeliitossa toimivat Mauri Pekkarinen ja Tanja Karpela.

Toisin kävi. Ensimmäinen sinipunahallitus muokkasi 1987–1991 suomalaista puoluekenttää tavalla, jota tuskin kukaan osasi ennakoida.

Nykyinen puoluerakenne ja puolue-identiteetit pohjautuvat 1980-luvun tapahtumiin ja kehityskulkuihin. Silloin monet eri aikaan alkaneet ja erikestoiset yhteiskunnalliset sekä ulko- ja sisäpoliittiset prosessit tulivat tiensä päähän.

Vauhtia kaksinapaistumispuheille ja puoluekentän eurooppalaistumiselle tuli vuoden 1970 vaaleista. Keskustapuolue hävisi rutkasti, mutta äänimäärässä Skdl hävisi vielä enemmän. Kommunismi oli ollut myös vasemmistopopulismia.

Keskustan uskottiin vähitellen näivettyvän kokoomuksen maaseutusiiveksi. Samalla yhteiskunnallisen muutoksen kellonlyömällä Skdl:n tervehenkiset piti liittää Sdp:hen huutolaispojiksi. Kommunistien ja maalaisliiton änkyrät olisivat jääneet reliikeiksi, pikantiksi muistoksi menneestä. Smp:n menestys selitettiin henkitoreissaan viruvien maaseudun puolueiden viimeiseksi vastaiskuksi ja riitaisaksi pesänselvitykseksi, jonka seurauksena maahan syntyisi oikea eurooppalainen puoluekenttä.

Tulevia poliittisia asetelmia pohjusti 1970-luvulla perinteisiä luokkarajoja ja vastakkainasetteluja himmentänyt keskiluokkaisuus. Palkansaajaperusteiset keskiluokkaprojektit lähensivät kokoomusta ja Sdp:tä. Liberaalinen kansanpuolue taas vajosi puoluekentän marginaaliin.

Puhuttiin konsensuksesta ja puolueiden samankaltaistumisesta. 1950-luvun lopulla alkaneen yhteiskunnan muutoksen ja poliittisen kehityksen uskottiin tulleen päätepisteeseensä. Repivien särmien ja vaihtoehtojen piti viimeistään 1980-luvulla olla poishiottuja niin ulko- kuin sisäpolitiikasta. Suomen piti olla valmis.

Korporatiivinen konsensus oli kova sana. Sinipunahallituksen piti todistaa, että maan asioi­den hoidossa ei tarvita Keskustapuoluetta.

 

Samaan aikaan pinnan alla muhi ”uusien” puolueiden (Smp, vihreät) nousu ja 1980-luvun puolivälissä keskustan tahtopolitiikka.

Sosiaalidemokraatit voittivat ikään kuin ”vanhalla painollaan” ja ”itsestäänselvyytenä” vuoden 1979 eduskuntavaalit ja jatkoivat johto- ja pääministeripuolueena. Vahva valtionhoitajuus, Korpilammen elvytyshenki, korporatistinen järjestys ja kirkas raja äärivasemmalle vahvistivat Kalevi Sorsan demareita. Vuoden 1983 vaaleissa puolue sai Koivisto-lisää, mutta selvästi odotettua vähemmän. Sdp:n kannatus nousi 2,8 prosenttiyksiköllä 26,7 prosenttiin ja kansanedustajien määrä viidellä 57:ään.

Sdp koki rankan takaiskun vuoden 1987 eduskuntavaaleissa, mutta todellinen tyrmäys tuli 1991, kun kannatus putosi 22,1 prosenttiin ja edustajien määrä 48:aan. Koko vasemmisto menetti kannatusta vuodesta 1979 vuoteen 1991 yhteensä 9,6 prosenttiyksikköä ja sai 1991 yhteensä vain 67 paikkaa. Repivät riidat ja hajaannus äärivasemmalla olivat tehneet tehtävänsä.

Ilkka Suomisen keskustaoikeistolaiseksi määrittelemä kokoomus kohosi kohisten 1980-luvulla. Kohokohta oli vuoden 1987 tulos, jolloin kannatus nousi 23,1 prosenttiin ja kansanedustajamäärä 53:een. Mutta sitten tuli hyytävä tulos Holkerin hallituksen seurauksena 1991. Puolueen kannatus putosi lähes neljällä prosenttiyksiköllä ja paikkamäärä jäi 40:een.

Pekka Vennamon johdolla Smp otti hallitusvaltaan johtaneen voiton 1983, jolloin puolueen kannatus nousi yli viidellä prosenttiyksiköllä 9,7 prosenttiin ja kansanedustajien määrä seitsemääntoista. Vaaliteemat olivat populistisen iskeviä: 1983 iskulause oli SMP lahjomaton voima. Kotien ja kansan puolesta. Rötösherrat kuriin. Vuoden 1987 teemat olivat jo vaisumpia, ja kannatus putosi 6,3 prosenttiin ja edustamäärän yhdeksään. Sama suunta jatkui 1991, jolloin edustajamäärä putosi seitsemään.

Vihreät olivat vielä 1983 ”taimivaiheessa”, mutta seuraavissa vaaleissa puolueesta alkoi kehkeytyä kooltaankin varteenotettava puolue. Kansanedustajien määrä nousi 1987 neljään ja 1991 jo kymmeneen.

Keskustan kannatus pysytteli 17–18 prosentin tietämissä 1980-luvun loppuvuosiin asti. Sisäinen kahtiajako, Urho Kekkosen väistyminen ja monet vanhat jarrutekijät estivät nousun. Vuoden 1991 ”veret seisauttava” vaalivoitto nosti keskustan kuitenkin suurimmaksi ja mursi Suomen politiikan kaksinapaistumisen.

Edellisen kerran puolue – silloinen maalaisliitto – oli ollut suurin vuoden 1962 vaaleissa. Se oli agraariyhteiskunnan ja Kekkosen aikaa, mutta vuoden 1991 ”jytky” rysähti Koiviston tasavallassa ja teollisuusyhteiskunnan oloissa. Vuoden 2015 vaalivoitto tuli puolestaan digiajan oloissa Sauli Niinistön ollessa presidenttinä.

1980-luku loi uuden poliittisen asetelman. Ruvettiin aiheellisesti kyselemään, eikö eurooppalainen puoluekartta toteudukaan Suomessa.

Olli Rehn ja Paavo Väyrynen työskentelivät samaan suuntaan.

Puolueenkaan uudistamisessa ei riitä, että tehdään vanhoja asioita paremmin, vaan on tehtävä myös parempia asioita. Keskusta on taivaltanut joukkopuolueesta kohti aatteellista yleispuoluetta ja laajapohjaista kansanliikettä. Kysymys on ollut politiikan ja imagon avartamisesta, kuitenkin oman syväidentiteetin puitteissa.

Keskustaa uudistettiin 1980-luvulla histo­riallisten tapahtumien katveessa. Sosiaalidemokraattien hegemonia oli 1970- ja 1980-lukujen taitteessa vankka. Koiviston nousu presidentiksi 1982 oli tärkeä nikama. Yleisesti uskottiin, että Sdp vahvistaa asemiaan myös tulevissa eduskuntavaaleissa. Vastaavasti Kekkosen väistymisen uskottiin pudottavan keskustan polvilleen. Keskustapuolueen kahtiajako (VirolainenKarjalainen) vielä syvensi vaaranäkymiä.

Samaan aikaan kokoomus Ilkka Suomisen johdolla saavutti vaalivoittoja nimenomaan keskustaoikeistolaisena puolueena. Keskustan eri puolilta hankkimat tiedustelutiedot vahvistivat 1980-luvun alkuvuosien strategiapohdintoja siitä, että Sdp ja kokoomus löytävät toisensa myös hallituspolitiikassa ja esimerkiksi silloin ajankohtaistunut lisäydinvoiman rakentaminen yhdistää sinipunapuolueita. Keskustan näkövinkkelistä elettiin todellisia vaaran vuosia.

Strategia ratkaisee. Keskustan sisäpiirin toiminta painottui viikoittaisiin strategisiin pohdintoihin politiikan asetelmista, uusista avauksista ja järjestöllisistä uudistuksista: mitä tehdä, jotta pahin – auringonlaskuvaihtoehto – ei toteutuisi. Tämä käytäntö ylläpiti jatkuvan poliittisen keskustelun elävää perinnettä. Ei tavoiteltu pakkoyhtenäisyyttä. Puoluetta kehitettiin ”ajatusvirtausten liittona”. Olli Rehn ja Paavo Väyrynen työskentelivät samaan suuntaan.

Välttämätön ehto kaikelle oli puolueen sisäisen yhtenäisyyden uudelleenrakentaminen ja erilaisten ryhmittymien vetäminen vastuuseen.

Keskustan ”uudelleen perustamisessa” edettiin laajalla rintamalla: paneuduttiin ohjelmatyöhön, siirryttiin vähitellen ”aatteelliseen tahtopolitiikkaan” ja sosiaalidemokraattien haastamiseen sekä toteutettiin monivuotinen järjestöremontti. Nämä nivottiin yhteiseksi strate­giaksi, joka tähtäsi kannatukseen nostamiseen yli 20 prosentin ja asemien palauttamiseen puolueen loistoaikojen tasolle. Strategia poiki monia samaan suuntaan vetäviä operaatioita.

 

Uusi periaateohjelma laadittiin kiireen vilkkaa ja hyväksyttiin Rovaniemen puolueko­kouksessa 1982. Merkittävä oli 1980-luvun lopun tavoiteohjelma luonnonmukaisesta sivistysyhteiskunnasta.

Ihmisten valinnanmahdollisuuksia korostavilla kannanotoilla haettiin avartumista ja uutta kilpailukykyistä linjaa suhteessa kokoomukseen. Puheenjohtaja Väyrynen kirjoitti ja puhui ”ihmiskuntapolitiikasta”. Ohjelmallinen pohdinta oli olennainen osa puolueen arkitoimintaa ja sen jatkuvaa asemointia. Ohjelmatyön henkeä kuvasi vuoden 1983 vaaliteema: Keskusta – vihreä liitto elämän puolesta.

Avartuminen huipentui 1988 nimenmuutokseen. Keskusta myös hämmästytti monia julistautumalla kaksikieliseksi puolueeksi. Liittyminen liberaalien kansainväliseen yhteisöön vahvisti kuvaa uudistuvasta keskustasta.

Rohkein veto oli, että keskusta kyseenalaisti vaalikaudella 1983–1987 Sdp:n hallituspoliittisen johtoaseman. Aiemmin keskusta oli tyytynyt kymmenyksiin ja antanut demareille periaatteet. Nyt tämä vino asetelma tahdottiin kääntää tasavertaiseksi. Se johti Sorsan ja Väyrysen yhteenottoihin ja välien katkeamiseen.

Keskustassa laskettiin, että ilmapiiri haastamiselle oli otollinen, koska kansalaisten parissa muhi ajatuksia löytää vastavoima demareille, mihin kokoomuksesta ei ollut. Haastaminen kärjisti kuitenkin kahden punamultapuolueen välejä niin, että ne palasivat yhteistyöhön vasta kuudentoista vuoden jälkeen 2003.

Olennaista tahtopolitiikassa oli myös keskustalaisten voimien kokoaminen demarien vastapainoksi. Keskustapuolueen, Rkp:n ja Lkp:n yhteistyötä tiivistettiin. Rintamaan haettiin myös silloinen Suomen Kristillinen Liitto. Syntyi Keskustan valtuuskunta, Keva. Lkp oli muutamia vuosia jopa Keskustapuolueen jäsenjärjestö.

Historiallinen paradoksi on, että nimenomaan keskusta mursi Sdp:n pysyvältä vaikuttaneen johtoaseman.

Demarien haastaminen kärjistyi Holkerin sinipunahallituksen aikana 1987–1991. Keskusta pyrki oppositiosta osoittamaan, että vain se pystyy tasavertaiseen yhteistyöhön Sdp:n kanssa, kun kokoomus oli antautunut yrittäjyys-, työelämä- ja sosiaalipoliittisessa kysymyksissä ja varsinkin aluepolitiikassa (”hallittu rakennemuutos”), joka oli keskustan leipälaji.

Vuoden 1988 presidentinvaalit vahvistivat perusasetelmaa: Koivisto–Väyrynen, Sdp–keskusta. Holkeri ilmoitti ennen vaaleja tukevansa Koivistoa, jos hän jää ensimmäisellä kierroksella kolmanneksi. Vaalit käytiin lähes täysin sisä- ja hallituspolitiikan merkeissä, ja keskustan kannatus nousi pitkästä aikaa 20 prosentin yli. Sama tahti jatkui syksyn kunnallisvaaleissa.

Tahtopolitiikalla ryyditetty oppositiopolitiikka toi Esko Ahon keskustalle 1991 lähes 25 prosentin kannatuksen ja 55 kansanedustajaa. Aho arvioi vaali-iltana tulevaa hallitusratkaisua Pursimiehenkadun puoluetoimistossa, että ”Sdp hävisi liikaa”. Sosiaalidemokraatit jättäytyivät oppositioon. Demareiden kiistaton hegemonia-asema horjahti ensimmäisen kerran pariin vuosikymmeneen vakavasti. Sdp:n haavoittuvuus oli jatkoa ajatellen tärkeä havainto.

Poliittista operointia ”apupuolueesta haastajaksi” tukivat järjestöremontti ja omaleimainen kuntapolitiikka. Merkittävintä oli kentän vaikuttajien aatteellinen, poliittinen ja viestinnällinen kouluttaminen koko 1980-luvun ajan. Sen seurauksena syntyi ainakin tuhanteen noussut vaikuttajakaarti, joka oli sitoutunut suureen tavoitteeseen. Jotkut valittiin kansanedustajiksi seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Historiallinen paradoksi on, että nimenomaan keskusta mursi Sdp:n pysyvältä vaikuttaneen johtoaseman. Olihan sentään kysymys suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa syvälti uudistaneesta yhteistyösuhteesta.

1980-luvun yksi opetus on, että puolue menestyy vain yhdessä rakennetun strategian avulla, ei sattumalta. Ytimessä on aina vakava asia, sytyttävä viesti, omintakeinen politiikka.

 

Vuosi 1987 on käännekohta Suomen poliittisessa lähihistoriassa. Sinipunahallituksen muodostaminen vaikutti poliittisten tapahtumien kulkuun tarkoituksensa vastaisella tavalla.

Paavo Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin teollisuuden johdon kanssa tekemän kassakaappisopimuksen tarkoituksena oli keskustajohtoisen porvarihallituksen muodostaminen vaalien jälkeen, mutta se johtikin sinipunahallituksen syntymiseen. Kokoomus nousi 21 vuoden jälkeen hallitukseen, ja keskusta siirrettiin oppositioon. Mauno Koivisto kaatoi Harri Holkerin avulla kolmen puoluejohtajan sinänsä luvallisen aikomuksen.

Kassakaappisopimus tähtäsi demarien ylivallan nitistämiseen, talous-ja teollisuuspolitiikan suunnan muuttamiseen ja myös presidentin vaihtamiseen, vaikka sitä ei sanottukaan.

Sinipunaratkaisulla oli ainakin kolme seurausta. Ensinnäkin keskustan hallituspoliittinen keskusasema murtui. Lähes kirjoittamaton sääntö oli siihen saakka ollut, että keskustan yli ja ohi ei voida muodostaa enemmistöhallitusta. Nyt ”kauhukuva” toteutui: se ohitettiin. Hallituspolitiikan jana-asetelma muuttui kolmiok­si, jonka kärkinä ovat kokoomus, demarit ja keskusta; kaksi hallituksessa, yksi oppositiossa.

Toiseksi keskustan tappio hallituksen muodostamisessa kääntyi nopeasti voitoksi. Sinipunahallitus vauhdittikin demareiden hegemonisen aseman murtumista, ja keskusta sai käyttövoimaa väärämieliseksi koetusta ratkaisusta. Voi väittää, että ilman Koiviston keskustalle ja Väyryselle järjestämää nöyryytystä vuoden 1991 veret seisauttava voitto olisi jäänyt tulematta.

Tappiossa on voiton siemen. Merkittävä osa keskustan paluussa maan terävimpään kärkeen on kilpailijoiden virheillä – ja myös toisin päin. Läheskään kaikki ei ole omaa etevyyttä.

Keskusta on vuoden 1987 jälkeen tullut hallitukseen vain suurimpana ja noussut näin vaalivoittajana aina pääministeripuolueeksi (Aho 1991, Jäätteenmäki 2003, Vanhanen 2007, Sipilä 2015). Puolue on ollut joko pääministeripuolue tai oppositiossa. Keskustalla ei ole ollut kohta kolmeenkymmeneen vuoteen kokemusta pienemmän päähallituspuolueen asemasta.

Kolmas johtopäätös liittyy parlamentaarisen kansanvallan vahvistumiseen: hallituspolitiikan vaihtoehdot avautuivat sepposen selälleen, ja kaikilla eduskuntapuolueilla on ollut vuoden 1987 jälkeen yhtäläiset mahdollisuudet hallitusvaltaan. Kaikki ajateltavissa olevat vaihtoehdot ovat saaneet näyttää kyntensä: sinipuna, sateenkaari, punamulta ja sinivihreä. Ruotsin mukainen blokkimalli ei ole ottanut tulta.

Sdp:tä ja kokoomusta on yhdistänyt keskittämispolitiikka, ja ne ovat tunteneet vetoa toisiinsa isoissa kaupungeissa ja etujärjestökentällä. Sinipunan yhteistyötraditio on niin vankka, että jos vaalitulos antaa mahdollisuuden, sinipunahallitus syntyy.

Erkki Tuomioja (sd) on väläyttänyt punavihreää muutosrintamaa nykyisen hallituksen vaihtoehdoksi seuraavien vaalien jälkeen. Antti Kalliomäki (sd) kaavaili samansuuntaista Sdp:n, vasemmistoliiton ja vihreiden pohjaa jo vuonna 2007. Punavihreä koalitio olisi uusi lisä hallituspohjien värikirjoon.

Kokoomuksen vallan huipensi Sauli Niinistön nousu tasavallan presidentiksi.

Vuoden 1987 hallitusratkaisu muutti poliittista asetelmaa enemmän kuin kukaan aavisti. Vuosien 1987–2016 välillä kokoomus on joutunut opposition vain yhden kerran, 2003–2007. Sille on kertynyt vuoden 1987 jälkeen hallitusvuosia 25, Sdp:lle 20 ja keskustalle vain 13.

Valtamittareilla mitattuna kokoomus on ehkä Suomen vaikutusvaltaisin puolue. Sen järeä vaikutusvalta muistuttaa tietyllä tapaa keskustan aiempaa hallituspoliittista keskusasemaa.

Kokoomus on noussut suurimmaksi puo­lueeksi vain kerran, Jyrki Kataisen johdolla 2011. Puoluetta on ollut kuitenkin vaikea ohittaa, kun hallitusta on muodostettu. Vaalitulokseen ja poliittiseen tilanteeseen perustuvista syistä kokoomus on ollut luontevin hallituskumppani sekä keskustalle että Sdp:lle.

Vuoden 1987 hallitusratkaisu syntyi Koiviston käsiohjauksella, mutta vuosina 1995 ja 1999 syntyneet Paavo Lipposen hallitukset rakentuivat yhteisen sinipunaideologian ympärille ohi toiseksi suurimman puolueen keskustan.

Mutta on keskustakin tarvinnut kokoomusta. Ahon hallituksen synty 1991 perustui ennen kaikkea Sdp:n suureen vaalitappioon. Vuoden 2007 hallitusratkaisun taustalla oli kokoomuksen nousu toiseksi suurimmaksi. Vuonna 2015 hallitusratkaisu oli tiettävästi aidosti auki. Kolmanneksi suurimpana puolueena kokoomus tuntui lopulta demareita luontevammalta vaihtoehdolta, koska jälleen Sdp ”hävisi liikaa”.

Kokoomuksen vallan huipensi Sauli Niinistön nousu tasavallan presidentiksi 2012. Symboliikkaa voi hakea Koiviston valinnasta kolmekymmentä vuotta aiemmin. Nyt kokoomuksella on hallussaan presidentin, valtiovarainministerin ja EU-komissaarin paikat. Lisäksi se heiluttaa tahtipuikkoa suurimmissa kaupungeissa.

Kokoomuksen lonkerot levittäytyvät muutenkin laajalle. Elinkeinoelämä tukee puoluetta, ja työnantajapuolen järjestöt ovat kokoomuslaisten hallussa. Samaan aikaan se on vankistanut asemiaan työntekijäpuolella ja valtion virkakunnassa, viime aikoina myös sosiaali- ja terveysalan yritysten sekä merkittävää yhteiskunnallista roolia näyttelevien viestintätoimistojen johtopaikoilla.

Kokoomuksen valta on jo rakenteellista. Pari vaalitappioita ei hetkauttaisi sen tosiasiallista asemaa juuri lainkaan.

Puolueen menestyksen tärkein selittäjä on ajan hengen ja kokoomuslaisuuden yhtäläisyys: yksilöä, kuluttamista ja kaiken kaupallistamista korostavat arvot yhdistettynä pragmaattiseen valtionhoitaja-asenteeseen. Kaupungistuminen ja elinkeinorakenteen muutos ovat suosineet kokoomusta ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan länsisuuntaus on avittanut sitä.

Kokoomus on ollut paras vaalipuolue: sillä on mediataidot ja rahaa niiden hyödyntämiseen. Perinteinen ”koti, uskonto, isänmaa” -kokoomuslaisuus on jäänyt marginaaliin.

 

Suomen politiikasta ei tullutkaan eurooppalaisen mallin mukaisesti kahden kauppa. Kokoomus on noussut ehkä vaikutusvaltaisimmaksi, sosiaalidemokraattien hegemonia on murtunut, vasemmisto on alimmillaan, keskustan ”ihme” jatkuu, populistipuolue on vahvoilla ja vihreä puolue on eurooppalaista tasoa. Puoluekartta on monenkirjava ja nopealiikkeinen.

Valtavirrasta poikkeavat populistiliikkeet on meillä integroitu hallitusvaltaan toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa: vaalivoiton ja vastuun kantamisen kautta kansan tuomiolle vaaleissa. Timo Soinin perussuomalaiset nousivat voittojen ansiosta hallitukseen, ja jo Vennamoiden Smp oli samalla tiellä 1983–1991. Kommunistit ja kansandemokraatit integroitiin ”Kekkosen kesytysmetodilla” vallankäyttäjiksi vuoden 1966 vaalien jälkeen – ja tulos tunnetaan.

Keskustassa keskityttiin Juha Sipilän johdolla ensin vuoden 2011 vaalikatastrofiin johtaneiden syiden korjaamiseen. Vuoden 2015 vaalien jälkeen taloustilanne on määrännyt strategian. Sipilän keskusta tunnetaan vastuullisena valtion­hoitajana ja ratkaisuhakuisena yhteistyöpuolueena. ”Kerro totuus, mutta rohkaise” -mietelmään kiteytyy ajan henki.

Kansanliikkeenä keskusta on osannut historiansa aikana lukea oikein maailman ja yhteiskunnan virtaukset, tiedostanut aatteestaan käsin tehtävänsä ja pitänyt sen ansiosta ihmeen lailla pintansa puolueiden kamppailussa.

Puolue elää vain, jos kansalaiset pitävät sen olemassaoloa ja toimintaa tarpeellisena. Keskustan tarkoitus kietoutuu turvallisuuden, eheyden ja vihreyden ympärille. Ne liittyvät keskinäisriippuvuuksien maailmassa toisiinsa.

Turvallisuus alkaa kaukaa ja tulee lähelle. On tartuttava sotien, ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeen, köyhyyden ja nälänhädän juurisyihin. Keskustan – perinteisen ulkopolitiikan taitajana – on avarrettava turvallisuuspoliittista ajatteluaan monta piirua tähän suuntaan.

Kysymys on elämän suojelemisesta. Rauhan rakentaminen on paljon muuta kuin sinänsä tärkeää välittäjätoimintaa. Jos puolue tahtoo puhutella nousevia polvia, sen oltava aktiivinen ja uskottava ihmiskunnan kohtalonkysymyksissä.

Myös nyt keskusta tarvitsee strategiaa, jonka ydin on kansalaisia ja etenkin maan hiljaisia puhutteleva viesti.

Suomen perinteeseen ja linjaan sopii, että EU on maailmanpolitiikassa sillanrakentaja ja sovinnon hieroja, ei niinkään sotija. Berliinin muurin kaaduttua Euroopan piti yhtenäistymän, mutta muurin tilalle on tullut vastakkainasettelu. Lännen ja Venäjän vastakkainasettelu on purettavissa neuvottelemalla ja sopimalla, ei jännitystä kiristämällä. EU itse tarvitsee kansoja oikeasti kokoavan yhteistyösuunnan.

Murrosoloissa Suomen on osattava valita omintakeinen, luontaisiin vahvuuksiimme perustuva tie. Yhteiskunnan kahtiajako syvenee. Sosiaalinen eheys, kansalaisten osallistaminen, sivistys ja koulutus sekä ihmisten itseauttamiskyvyn elvyttäminen ylläpitävät ja parantavat hyvinvointiyhteiskunnan elinvoimaa. Ehyt yhteiskunta on myös kilpailukykyisin.

Omintakeisuuden avain on runsaissa uusiutuvissa luonnonvaroissa. Niiden varaan ja uusimmalla teknologialla voidaan rakentaa kestävää taloutta, uutta teollisuutta ja uusia työpaikkoja. Biotalous vaatii hajautettua yhteiskuntaa, alueellisesti tasapainoista maata ja elinvoimaisia luontaisiin vahvuuksiinsa rakentuvia maakuntia. Realistinen vihreys on ympäristön- ja luonnonsuojelun lisäksi kaikkien suomalaisten toimeentulon perusta.

Keskustan ihme ei jatku itsestään. Nytkin tarvitaan strategiaa, jonka ydin on kansalaisia ja etenkin maan hiljaisia puhutteleva viesti. Tulevaisuudessa keskusta voisi nousta turvallisuuden, eheyden ja vihreyden ympärille koottavan yhteiskunnallisen projektin kärkeen.

 

Kirjoittajista Seppo Kääriäinen ja Pekka Perttula ovat valtiotieteiden tohtoreita ja keskustan entisiä puoluesihteereitä ja Markus Ylimaa on keskustan eduskuntaryhmän sivistyspoliittinen sihteeri. Kirjoitus on ensi kerran julkaistu Kanavassa 8/2016.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.

Keskustelu