Keskustan pitkäaikaiset vaikuttajat avautuvat: ”Puolueen romahdus ei ole paha uni”

Essee: Keskustan tilanne on juuri niin tukala kuin miltä se näyttää. Puolueen identiteettiä on terävöitettävä niin, että se saa takaisin sekä entisten äänestäjiensä että sympatisoijiensa luottamuksen.
Politiikka 8.8.2019 07:30
Kanava
Keskustan puheenjohtajisto Juha Sipilä, Hannakaisa Heikkinen, Juha Rehula ja Katri Kulmuni seurasivat ääntenlaskun edistymistä eurovaaleissa toukokuun 26. päivänä 2019. © Markku Ulander / Lehtikuva

”Ei ole keskustalle kunniaksi, jos sen edustajat näyttävät keskustelussa asettuvan törsäämisen ja tärväämisen puolelle silloin, kun punnitaan talous- ja luontoarvojen kestävää tasapainoa”, kirjoittavat Seppo Kääriäinen, Ossi Martikainen ja Pekka Perttula Kanava-lehdessä 5/2019.

Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin kokonaisuudessaan.

 

Suomen Keskusta r.p. kärsi huhtikuussa 2019 historiansa suurimman eduskuntavaalitappion ja sai itsenäisyyden ajan huonoimman eduskuntavaalituloksensa. Edellisiin vaaleihin verrattuna puolue menetti 202 298 äänestäjää, ja kannatus laski 7,3 prosenttiyksikköä.

Vaalituloksen ja keskustan tilan arviointi on antanut odottaa itseään. Lähinnä on neuvottu odottamaan, ehkä sen vuoksi, että syksyn puheenjohtajavalinta pyyhkisi painajaiset pois. Keskustan tappion syyt ja toiminnan korjaustarpeet ovat kuitenkin niin ilmeisiä, että odottelu ei niihin auta eikä niitä korjaa.

Tulosta selitettäessä on viitattu lähinnä hallitusvastuuseen. Keskusta on kuitenkin saavuttanut hallitusvastuussa parempia tuloksia paljon viime vaalikautta ankarammissa oloissa. Erona on se, että vaikeina aikoina politiikkaa on puhuttu ja tehty vastakaikuna laajemman puolueväen tuntoihin.

Keskusta on kansanliike. Sen menestykseen vaikuttavat tunnistettava identiteetti, toiminnallinen tila ja organisoituminen, poliittisen viestin selkeys ja ytimekkyys sekä kyky kaksisuuntaiseen viestintään, vuorovaikutukseen oman jäsenkunnan ja kansalaisten kanssa.

Nämä tekijät vaikuttavat toisiinsa muodostaen puolueen kannatuskehitystä ja asemaa joko vahvistavan tai alentavan trendin. Keskustan laaja organisaatio ei koskaan ole ollut valjastettavissa vaalikoneeksi ilman vuorovaikutuksessa syntynyttä kokemusta, että kampanjoidaan yhteiselle asialle.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen keskustan vaalituloksissa on ollut epätyypillisen suurta heiluntaa. Vuoden 2015 vaalien jälkeen tuloskäyrä alenee jyrkästi, ja vuosien 2017–2019 vaaleissa on nähty puolueen koko historian huonoimmat tulokset. Kannatuskäyrällä on yhteys tehdyn työn laatuun.

Ei ole mitään syytä, miksi keskusta ei voisi olla poliittisen keskustan ja koko poliittisen kentän voimatekijä. Sen on löydettävä olemuksensa ja identiteettinsä moninaisuus uudelleen voidakseen jatkaa tulevaisuudessakin suomalaisten asioiden hoitajana.

 

Kannatuskato on tullut hiipimällä, sen syihin ei ole herätty. Kevään ja kesän 2019 luvut ovat niin rajut, että ne pakottavat keskustelemaan. Tämä pakko luo myös mahdollisuuksia. Pitää ymmärtää, että keskusta on tällä hetkellä keskeneräinen hanke. On toimittava päinvastoin kuin viime aikoina on opastettu. Keskeneräisistä asioista pitää puhua. Ensin on arvioitava, missä ollaan. Tämän vuosituhannen tulosluvut kertovat sen tylyllä tavalla.

Presidentinvaaleissa 2000–2018 keskustan kannatuksen pudotus on ollut 30,3 prosenttiyksikköä (34,4–4,1 %). Kuntavaaleissa 2000–2017 kannatus on laskenut 6,3 prosenttiyksikköä (23,8–17,5 %). Eduskuntavaaleissa 2003–2019 kannatus on pudonnut 10,9 prosenttiyksikköä (24,7–13,8 %). EU-vaaleissa 2004–2019 on tultu alas 10,3 prosenttiyksikköä (23,8–13,5 %).

Kukin vuosien 2017–2019 vaalituloksista on keskustan huonoin itsenäisyyden aikana.

Kannatuskehitystä on arvioitava pitkäjänteisemmin kuin vertaamalla kunkin kuun mielipidemittauslukuja edellisiin ja miettimällä, mitä lehdet ovat viime aikoina keskustasta kirjoittaneet. On arvioitava yhteiskunnan sekä puolueiden muutoksia itsessään ja suhteessa toisiinsa. Miksi kolmen suuren puolueen sijasta nyt on viisi keskikokoista puoluetta? Mitä muutos on tarkoittanut keskustalle? Miten keskusta on kehittynyt sisäisesti?

Kun jonkin puolueen kannatus hupenee, minne kannatus luontevasti kanavoituu? Vertailu vihreiden ja perussuomalaisten kannatukseen voi olla sopiva katalysaattori keskustan itsearviointiin. Nämä kilpailijat ovat ottaneet keskustan pihteihinsä.

Näiden osin keskustahakuisten, mutta toistensa vastakohdiksi hakeutuvien puolueiden yhteenlaskettua tulosta voidaan verrata keskustan kannatukseen 2000-luvulla. Nuo puolueet ovat vahvistaneet uskottavuuttaan politiikan keskikentällä, mutta ovat samalla osanneet asemoitua voimaksi ja vastavoimaksi. Tuo taito on ollut takavuosina yksi keskustan menestyksen perusta: kyky 1) olla voima ja vastavoima sekä 2) tarjota omintakeinen ja/tai sovitteleva vaihtoehto.

 

Kuntavaalikannatus 2000–2017

PS + Vihr. (%) Kesk (%)

8,4–21,3 (muutos +12,9) 23,8–17,5 (-6,3)

 

Presidentinvaalikannatus 2000–2018

PS + Vihr. (%) Kesk (%)

4,3–19,3 (+15,0) 34,4–4,1 (-30,3)

 

Eduskuntavaalikannatus 2003–2019

PS + Vihr. (%) Kesk (%)

9,6–29,0 (+19,4) 24,7–13,8 (-10,9)

 

EU-vaalikannatus 2004–2019

PS + Vihr. (%) Kesk (%)

10,9–29,8 (+18,9) 23,8–13,5 (-10,3)

 

Keskustan kyky olla omintakeinen mutta välittävä ja sovitteleva vaihtoehto on perustunut sen omassa olemuksessa olevaan keskustelun tarpeeseen. Se on uskaltanut kanavoida yhteiskunnalliset jännitteet sisälleen, tarjota keskustelu- ja vaikutusfoorumin.

Keskusta on ollut erilaisia ajatussuuntauksia ja painotuksia yhdistävä liike. Se on ollut luonteeltaan enemmän liitto ja liike kuin yksimuottinen puolue. Tämän kyvyn ylläpitäminen on johtanut hyviin tuloksiin. Kun se on rapautunut, puolue on vuotanut kannatusta yhtä aikaa joka suuntaan. Kysymys ei ole vain yhteiskunnan ja talouden heijastumisesta puoluekenttään, vaan erityisesti puolueen omasta toimintakyvystä ja toimintatavasta.

 

Legenda keskustan järjestökoneesta perustuu lähinnä massiiviseen puoluekokoukseen ja muihin puolueisiin nähden edelleen suureen jäsenmäärään. Todellinen tilanne on kuitenkin muuta kuin symbolit ja numerot johdattavat uskomaan.

Alkuvuosikymmeninään Maalaisliitto nojasi nimensä mukaisesti maalaisväestön tukeen, mutta pyrki yhteiskuntaluokkien rajat ylittävään yhdistävään aatepohjaiseen otteeseen. Myöhemminkin maalaisväestön – nykykielellä maakuntien ja harvaan asuttujen alueiden ihmisten – tuki on ollut keskustan kannatukselle ratkaisevan tärkeä. Puolue ei ole nojannut yhteen yhteiskuntaluokkaan, eikä se ole voinut työväenpuolueiden tai oikeistopuolueiden tavoin tukeutua ammattiyhdistysten ja elinkeinoelämän järjestöjen vaalityöhön ja rahoitukseen.

Tätä puutetta puolue on korvannut rakentamalla useilla aikaansa sopivilla koulutus- ja ohjelmatyön panostuksilla vahvan organisaation.

Oleellista on ollut, että organisaatio on yhdistänyt ihmisiä, osannut luoda kullekin tasolleen mielekkään tehtävän, toiminut tarvittaes- sa tehokkaasti ja kuljettanut tietoa kahteen suuntaan. Tällä hetkellä kysymys kuuluu: mitä tälle historiassa vahvalle organisaatiolle on tapahtunut ja tapahtumassa? Korjausvelka ja tulevaisuusinvestointien laiminlyönti tulevat nyt näkyviin.

Keskustan viimeinen suuri koulutusponnistus on ollut kaksikymmentä vuotta sitten toteutettu Vaikuttaja 2000 -hanke. Sisällöt, järjestötoiminnan pelisäännöt ja tarkoitus, vaikuttamisen muutos ja paikallinen, alueellinen ja valtakunnallinen toteutustapa yhdistyivät siinä hyvin mietityksi kokonaisuudeksi.

Vaikuttaja 2000 -hanke oli jatkoa aikaisemmalle, omaan aikaansa sopineita koulutusmuotoja soveltaneelle järjestöpanostukselle, keskustan henkivakuutukselle. Miksi keskustassa ei ole 2000-luvulla panostettu toimijoiden motivointiin, koulutukseen ja vaikuttamistyöhön siinä mitassa kuin aikaisemmin? Vaalitulosten pitkä aleneva trendi ja viimeisten vuosien tulosheilunta ovat osittain seurausta tästä.

Viimeisin koulutushanke, ”vaikuttajakiihdyttämö”, on koskenut aikaisempaa suppeampaa joukkoa, mutta siitä on saatu hyviä kokemuksia. Voisiko työtä niiden pohjalta laajentaa paikallis- ja maakuntatasolle ihmisiä ryhmäyttävällä tavalla?

Poliittinen osallistuminen kilpailee ihmisten ajankäytöstä työn, perheen ja harrastusten kanssa. Osallistumisen ja osallisuuden kanavia pitäisi avata nykyaikaan. Toimintaan olisi luotava koulutus- ja ohjelmatyöllä motivoivaa sisältöä ja kaksisuuntaisuutta, joka osaltaan ohjaisi ja muuttaisi politiikkaa ja johtamista.

Politiikan suunnittelu ja puolueen johtaminen ovat liukuneet laajan organisaation ohjelma-, koulutus- ja vaikuttamistyön parista ja puolue-elimistä ”johtoryhmään”. On jopa havaittavissa, että politiikan johto on liukunut puoluehallitukselta ja työvaliokunnalta eduskuntaryhmän kautta ministeriryhmälle ja johdon avustajille.

Kiinnostus puoluetoimintaa kohtaan merkitsee vain ani harvalle pyrkimystä valtaan tai ammattiin. Mutta on syytä kysyä, leimaako tämä aspekti – erityisesti hallitusratkaisun ja sen jälkeisten ratkaisujen myötä – koko keskustan toimintaa ja käsitystä tarkoituksestaan.

Demokratiassa on tietysti kysymys myös vallan jaosta ja asioiden päättämisestä, mutta monille puolueen jäsenyys merkitsee myös yhteenkuuluvuutta, tärkeitä periaatteita, yhteisymmärrykseen pyrkimystä ja yhdessä tekemistä.

Yksipuolisesti vaaleihin keskittyvällä olemuksella ja suorituksella keskusta ei pärjää, kun politiikan moniottelussa kilpaillaan kansalaisten kiinnostuksesta. Olemassaolonsa oikeuttamiseksi organisaation on palattava juurilleen, poliittisen vaikuttamisen väyläksi. Nyt keskustan järjestötoiminnassa tehdään vuosittain tuhansia ihmistyötunteja organisaation itsensä vuoksi. Jos nämä voimavarat ohjautuvat vuorovaikutukseen ja vaikutustyöhön, tuloksetkin paranevat.

Avainasia on luoda puolueesta uudelleen yhteisö, joka keskustelee, saa ihmisiltä syötteitä paikalliseen toimintaan ja tarttuu ihmisille tärkeisiin kysymyksiin hyvällä itseluottamuksella.

Puolueen identiteetti ei ole yksinkertainen käsite. Pääpiirteissään kysymys on siitä, mistä asioista puolue tunnistetaan: mitä ovat aatteelliset perusarvot, mitkä kysymykset ovat tärkeitä, missä asioissa profiloidutaan, millä tavalla toimitaan. Se, miten puolue näissä kysymyksissä vastaa keskustalaisiksi itsensä tunnistavien odotuksia, luo identifioitumisen taustan ja uudistaa keskustalaisuutta. Identiteetti kantaa ja ilmaisee perusarvoja ajalle ominaisin tavoin.

Keskustan identiteetille kohtalokkaan tärkeää on omaleimaisen yleispuolueen olemuksen säilyttäminen. Sekä poliittinen oikeisto että vasemmisto pyrkivät kolonisoimaan politiikan keskikenttää kiistämällä erillisen keskustalaisen politiikan mahdollisuuden. Ne määrittelevät ajoittain itsensä keskustaoikeistoksi ja keskustavasemmistoksi.

Suomen Keskustan pitäisi ottaa poliittiseen keskustaan pyrkivät rakentavina haastajina, joiden kanssa sillä on yhteisiä tekijöitä, mutta myös kilpailua siinä, miten niitä kehitetään omaleimaisesti. Aidon poliittisen keskustan laajeneminen ei ole Suomen Keskustalle ongelma, vaan oman politiikan sisällöstä huolehtiminen. Siinä onnistumalla keskusta säilyttää itsellään kyvyn määritellä keskustalaisuutta.

Keskustan ensimmäinen identiteettiasia on ehdoton kansanvaltaisuus. Kansanvalta, tasavalta ja paikallisen päätösvallan arvostaminen ovat poliittista desentralismia. Edustuksellinen kansanvalta on osallistumista, mutta vielä enemmän osallisuutta ja yhteisöllisyyttä.

Ihmisyyden arvo kumpuaa jokaisen yksilön mahdollisuuksien tunnustamisesta ja uskosta niiden kehitykseen. Ei ole ollenkaan sattumaa, että historiallisesti ja vielä tänäänkin monet keskustalaiset kannattavat osuustoimintaa, sillä se on talouden demokraattinen muoto.

Kaikessa vapaaseen kilpailuun uskova ja eriarvoisuuden kasvun salliva taloudellinen liberalismi on ristiriidassa keskustan identiteetin kanssa. Valinnanvapaus ei sytytä siellä, missä ei ole vaihtoehtoja ja valinnan mahdollisuutta.

Keskustan ja osuustoimintaliikkeen yhteistä aatetta ja historiaa on yhteisvoiman hyödyntäminen ilman kollektivismia. On yhdistetty ihmisen omat tarpeet ja yhteisvoima.

Tasa-arvosta ja yhteisöllisyydestä muodostuu perusta olla köyhän asialla – turvata niiden oikeuksia, joilla ei ole vahvojen etutahojen suojaa. Suvaitsevaisuus on tärkeä osa suomalaisuutta: erilaisia vähemmistöjä kunnioittavaa ja yhteenkuuluvuutta rakentavaa kansallismielisyyttä.

Vihreys on ollut keskustaliikkeen identiteetin keskeinen osa aina; syvimmiltään siinä on kysymys ihmisen talouden sovittamisesta luonnon talouden ehtoihin, mutta myös arkipäivän hyvästä elin- ja asuinympäristöstä, turvallisuudesta ja tulevaisuudesta.

Luonnonvarojen kestävä käyttö tarkoittaa keskustalaisessa aatemaailmassa tasapainoista viljelyä ja luonnon varjelua. Ei ole keskustalle kunniaksi, jos sen edustajat näyttävät keskustelussa asettuvan törsäämisen ja tärväämisen puolelle silloin, kun punnitaan talous- ja luontoarvojen kestävää tasapainoa.

”Alueiden kosto” toteutui vaalituloksessa. Hajautetun yhteiskunnan idea ei sovi yhteen sen kanssa, että valtion harvat alueelliset (ja myös muut julkiset) työpaikat edelleen keskittyvät. Osa tasavaltalaista ajattelua ja yhteenkuuluvuutta on nähdä valtion ja sen omistamien yritysten läsnäolo ja vaikutus kaikkialla maassa joka päivä.

Taloustutkimuksen tutkimuspäällikkö arvioi taannoin Suomenmaa-lehdessä keskustan käyneen viime vaalikaudella ”harharetkillä” ja viittasi tarpeeseen nostaa uudelleen esiin ”alkiolaisuus ja alueet”. Tässä hän ehkä kuvaa osittain oikein keskustan identiteetin hämärtymisen perusongelmat. Mutta alkiolaisuus pitää ymmärtää ”köyhän asiaa” laajemmin: siihen on luettava mukaan myös sivistys ja kansanvaltaisuus.

Yksi tärkeä kysymys on, onko keskusta eri uudistuksia ajaessaan muistanut ja tunnistanut paikallisen päätösvallan ja vaikutusmahdollisuudet. Globalisaation vastapainona kansalainen tukeutuu lähelle ja haluaa tuntea, että sentään joihinkin asioihin voi vaikuttaa. Toinen lähiaikoina mitattava seikka on, miten Suomen aluekehitykseen vaikutetaan EU:n aluepolitiikan välineillä. Pysyykö EU-jäsenyyden tueksi ja takeeksi rakennettu kokonaisuus koossa?

Peruskysymys keskustan identiteetin ja kannatuksen yhteyden suhteen kuuluu: onko keskusta ollut viime vuosina omissa vaatteissaan vai lainatakissa? Vaalituloksista on luettavissa, että keskustaa aikaisemmin äänestäneet kansalaiset eivät ole enää tunnistaneet yhteyttä puolueeseen tai jos ovat, niin jotkut tekijät ovat estäneet puolueen äänestämisen. Keskustalle identiteettikysymys on vielä muitakin puolueita tärkeämpi asia ja nyt keskeinen pohdinnan paikka. Palautteen vähätteleminen olisi keskustalle kaikkein kohtalokkainta.

Keskustan romahdustulos ei ole paha uni, joka huuhtoutuu itsekseen pois. Puolueen tilanne on juuri niin tukala kuin miltä se näyttää. Avain on keskustan identiteetin terävöittäminen siten, että luottamus puolueeseen palautuu niin sitä aikaisemmin äänestäneiden kuin sympatisoijien keskuudessa.

Keskustan sisäinen keskustelu- ja päätöksentekokulttuuri vaatii uudelleenarvioinnin avoimuuden, moniäänisyyden, kansanvaltaisuuden ja sitouttamisen näkökulmasta. Ilman tuota työtä keskusta jää vain täydentäväksi tykkää tai ei-tykkää -valinnaksi mielipidemittauksissa.

Puoluejohdon on muodostettava kokonaisuus, jossa puolueen moninaisuus näkyy. Uuden puheenjohtajan on kyettävä nousun moottoriksi mutta luotava tilaa muillekin. On rakennettava työtä ja vastuuta jakava, kuunteleva ja mukaan ottava toimintatapa. Puolueesta on uudelleen tehtävä politiikan subjekti; toimintaan osallistumisen motivoivuus palaa sen myötä.

Osallistuminen Rinteen hallitukseen ei sellaisenaan ratkaise puolueen laaja-alaisia ongelmia, mutta se voi antaa mahdollisuuksia identiteetin ja poliittisen profiilin selkeyttämiseen. Hallitusasemassa saavutettuja tuloksia ei pidä yliarvioida. Ne eivät korvaa toiminnan koko laajuudessaan kaipaamia korjauksia.

Vertailua ja keskustan asemointia on tehtävä tasaveroisesti Sdp:hen ja kokoomukseen, mutta myös perussuomalaisiin ja vihreisiin. On samanaikaisesti vahvistettava vanhaa ja rakennettava uutta. Esimerkiksi perhepolitiikka ja aluepolitiikka ovat puolueelle tunnusomaisen linjan näytönpaikkoja.

Erityinen ongelma on keskustan suhde vihreisiin, jotka voittavat kilpailun potentiaalisista kannattajista. Puolue tarvitsee omintakeisen vihreysohjelman, jota pitää työstää paikalliseksi, maakunnalliseksi, valtakunnalliseksi ja eurooppalaiseksi vaikuttamiseksi. Vihreys pysyy politiikan esityslistalla vuosikymmeniä.

Keskustan tilanne – kaikki seikat huomioon ottaen – tekee puheenjohtajavalinnasta Kouvolan puoluekokouksessa 7.9.2019 poikkeuksellisen vaativan: nyt valitaan puheenjohtaja – ei valtiovarainministeriä, puhumattakaan pääministeriehdokkaasta.

 

Seppo Kääriäinen on valtiotieteiden tohtori, entinen kansanedustaja ja keskustan entinen puoluesihteeri. 

Ossi Martikainen on yhteiskuntatieteiden maisteri, Lapinlahden kunnanhallituksen puheenjohtaja ja entinen keskustan Ylä-Savon piirin puheenjohtaja. 

Pekka Perttula on valtiotieteiden tohtori ja keskustan entinen puoluesihteeri. 

 

Kirjoitus on julkaistu Kanavassa 5/2019. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.