Keijo Korhonen: Suomen uusi Nato-sopimus on historian häpeätahra

Entinen ulkoministeri kutsuu Naton kanssa allekirjoitettua isäntämaapöytäkirjaa pitkäksi naulaksi itsenäisyyden ruumisarkkuun.
Politiikka 6.3.2015 11:00
Keijo Korhonen

© Markku Ulander / Lehtikuva

Keijo Korhosen kirjoitus julkaistaan tänään ilmestyvässä Kanava-lehdessä. Suomen Kuvalehti julkaisee tekstin kokonaan.

 

Sopimuksesta, jonka virallinen kieli on pelkästään englanti, käytetään nimitystä ”understanding”. Suomen hallitus ei tuonut sopimustekstiä eduskunnan käsiteltäväksi väittäen, että kysymyksessä on vain kansainvälistä sopimusta vähäisempi ”yhteisymmärrys”.

Hallituksen olisi syytä vaihtaa juristeja, nykyiset eivät nähtävästi tunne edes kansainvälisen oikeuden alkeita. Wienin sopimusoikeuskonvention (Vienna Convention on the Law of Treaties, 1980) mukaan sopimus (treaty) tarkoittaa valtioiden välistä kansainvälistä sopimusta (agreement), jonka määräykset valtio on hyväksynyt itseään sitoviksi.

Kansainvälisessä oikeudessa rinnastetaan valtioihin myös kansainväliset järjestöt, kuten Nato. Kun kaiken kattavaa yhteistä käsitettä sanalle ”treaty, sopimus” ei neuvotteluissa löytynyt, sopimusvaltiot hyväksyivät sopimuksiksi noin 15 eri käsitettä ja ilmaisua. Niiden joukossa on nimenomaan ”mutual understanding”.

Eduskuntavaalit lähestyvät. Niinpä Suomen hallitus käytti Nato-sopimuksen otsikkoa tekosyynä välttääkseen epämiellyttävän eduskuntakäsittelyn. Hallitus päästi samalla pälkähästä sitä tukevat eduskuntapuolueet, joille sopimusluonnoksen julkinen käsittely olisi ollut peräti kiusallista.

Kysymys on Suomen alueen varauksettomasta luovuttamisesta

Sopimuksen luettuaan huomaa, miksi hallituksen oli syytäkin väistää demokratian pelisääntöjä ja pelätä julkisuutta. Kysymyksessä ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen ”Nato-operaatioille, harjoituksille ja vastaavalle sotilaalliselle toiminnalle” antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten. Syyskuun 4. päivän 2014 sopimus on nyky-Suomen historian suuria häpeätahroja ja pitkä naula lisää Suomen itsenäisyyden ruumisarkkuun.

Johdannossa määritellään sopimuksen kattavuus: ”Ottaen huomioon periaatteen Nato-sotavoimien ja yhteistyökumppanien sotavoimien komentamisesta ja kontrolloinnista Nato-komennon alaisina Suomen tasavallan maaperällä tai sen kautta rauhan, kriisin, hätätilan tai konfliktin aikana Naton sotilaallisen toiminnan tukena”…Tai sen kautta…Mihin Naton joukot olisivat marssimassa Suomen kautta? Katsokaa karttaa – Ruotsiinko?

”…Huomioon ottaen Suomen tasavallan (”isäntämaa”) tarpeet, ja NATOn tarpeet”, sanoo johdanto. Suomenko vai Naton tarpeet mahtaisivat olla painavampia, jos ne sattuisivat olemaan jotenkin ristiriidassa? Tarpeeton kysymys, ottaen huomioon nyky-Suomen poliittisen eliitin koetun halun ja osoitetut kyvyt Suomen etujen puolustamisessa.

Naton sotilaallisen toiminnan piiri on sopimuksen mukaan rajaton

Naton tarpeiden kaikkivallan Suomen alueella vahvistaa sopimuksen osa 1:2. Naton sotilaallisen toiminnan piiri on lyhyesti sanoen rajaton, ”mukaan lukien hyökkäysjoukkojen siirrot, huolto ja järjestelyt, jotka tarvitaan tavoitteiden saavuttamiseen missä tahansa taistelussa ja sotaretkellä”. Vielä kerran: ketä vastaan suunnitellaan hyökkäyssotaa Suomen alueen kautta?

Isäntämaa Suomi ”tulee tukemaan täysin voimin… (Naton jäsenmaiden lähettämiä ) joukkoja Nato-johtoisissa sotilastoimissa” (osa 3:4). Lähettäviä maita eli Naton jäsenmaita ”kannustetaan” (huom. ei velvoiteta) osallistumaan Naton sotilaallisiin toimiin.

Sopimuksen varsinaisesta toimeenpanosta – siis joukkojen ja aseiden laadusta, määrästä, sijoittamisesta, johto- ja komentokeskuksista, huollosta, tiedonhankinta- ja kommunikaatiojärjestelyistä ja niin edelleen – päätetään salassa pidettävillä jatkosopimuksilla.

Todettakoon vielä, että sopimukseen ei sisälly minkäänlaisia rajoituksia tai varaumia sopimuksen käyttöönoton ajankohtaan, siihen liittyvään poliittis-sotilaalliseen tilanteeseen tai Suomeen siirrettävien Nato-maiden sotavoimien määrään, laatuun tai aseistuksen nähden. Sopimus ei sulje pois edes Suomen maa-, vesi- tai ilmatilan käyttämistä ydinaseiden tai ydinaseistuksen tuki- tai käyttöalueena.

Nato-sopimuksen verrannaisena on viitattu kauttakulkusopimukseen, jolla Suomen hallitus antoi vuonna 1940 Saksalle oikeudet Suomen alueen käyttämiseen saksalaisjoukkojen kauttakulkuun ja huoltoon. Vertailu kuitenkin ontuu. Suursota oli menossa, Saksa oli miehittänyt Norjan ja koko sen Jäämeren rannikon. Suomi oli yhtäältä Hitlerin Saksan ja toisaalta Stalinin Neuvostoliiton saartamana, kauppa- ja huoltoyhteydet muuhun maailmaan – Ruotsia lukuun ottamatta – olivat poikki.

Vuoden 1940 kauttakulkusopimuksen ja sitä seuranneen jatkosodan taustalla oli ennen muuta juuri koetun talvisodan järkyttävä ja uhkaava varjo. Kauttakulkusopimus jätti Suomen hallitukselle Saksaan nähden liikkumavaraa, jota se käytti hyväkseen sodan alettua. Tuon sopimuksen kuristusote Suomen itsenäisyydestä oli vähäinen verrattuna syyskuun 2014 sopimukseen.

Nato on ennen muuta Yhdysvaltojen johtoaseman symboli Euroopassa

Jos tulevien eduskuntavaalien tulokset tulkitaan luottamuslauseeksi Stubbin hallitukselle, on hallituksen seuraava siirto arvattavissa. Hallitus tulee, ilman kansanäänestystä, liittämään Suomen jäsenenä Natoon, joka sitä avosylin odottaa.

Perusteluksi riittää, että Natolla jo on ns. rauhankumppanuuden ja varsinkin syyskuun 2014 sopimuksen mukaan täysi oikeus käyttää Suomen aluetta, mutta ilman peruskirjan 5. artiklan velvoitetta, jonka mukaan Naton jäsen puolustaa jokaista toista hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsentä. Suomi siis saisi Naton täysjäsenyydellä turvallisuustakeet, joiden hinnan se on jo ennakkoon maksanut, tulee hallitus todistamaan.

Ymmärretäänkö Suomessa, että Nato on jäänne kylmän sodan ajalta ja että se toimii pääasiassa paperijärjestönä? Natolla on moniportainen sotilashallinto esikuntineen, mutta ei joukkoja. Naton sotavoimat koostuisivat jäsenvaltioiden sotavoimista, joiden luovuttaminen käyttöön jää jäsenvaltioiden harkintaan.

Viidettä artiklaa on sovellettu kerran – New Yorkiin ja Washingtoniin 11. syyskuuta 2001 kohdistetun hyökkäyksen jälkeen. Nato-maiden tuki Yhdysvalloille jäi tuolloin lähinnä meille talvisodan ajoilta tutulle myötätunnon tasolle. Yhtään jäsenmaataan ei Nato ole joutunut asein tai muuten puolustamaan. Hampaansa ja kyntensä se on näyttänyt kerran, puolikehitysmaan Jugoslavian pommittamisessa vuonna 1999. Yhdysvaltojen sotaretkeen Irakiin 2003 ja Libyan pommittamiseen 2011 osallistui vain osa jäsenvaltioista. Isomman läsnäolon Nato onnistui rakentamaan Afganistaniin 2001–2014, loputtomaksi venytettyyn YK:n turvallisuusneuvoston toimilupaan vedoten.

Nato on ennen muuta Yhdysvaltojen johtoaseman symboli Euroopassa. Sen merkityksen omalle maalleen määritteli presidentti Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen pääneuvonantaja, ankara kommunismin ja vielä ankarampi Venäjän vihamies, puolalaistaustainen professori Zbigniew Brzezinski: ”Nato on meidän astuinkivemme Eurooppaan.” Taitaako sitä selkeämmin sanoa.

Suomi olisi eteentyönnetty tukikohta, jonka yli juostaisiin

Jos Euroopassa syttyisi sota, jokainen Nato-maa määrittelisi itse omat turvallisuustarpeensa ja niiden ensisijaisuusjärjestyksen. Kukaan, jolla on edessään maanosamme kartta, ei voi erehtyä Suomen merkityksestä Länsi- ja Keski-Euroopan maille. Suomi olisi eteen työnnetty tukikohta, jonka materiaali- ja ihmisvarat eivät olisi puolustamisen arvoisia ja jonka yli juostaisiin mennen tullen riippumatta siitä, kuka sodan ”voittaisi”.

Kuinka monta merijalkaväen sotilasta Yhdysvaltojen presidentti, olipa hän kuka tahansa, uhraisi Helsingin – tai Tallinnan, tai Riikan, tai Varsovan – puolustamiseksi? Vastaus kuuluu: nolla, zero. Kuka tahansa joka väittää tai odottaa muuta osoittaa, ettei hän tunne eikä ymmärrä USA:n nykyistä poliittista ilmastoa eikä kansan enemmistön ajattelua.

Mutta pohdiskelu valtioiden välisestä eurooppalaisesta sodasta vain toisen maailmansodan sotilaallis-strategisten opetusten pohjalta on arvotonta kolpakkostrategiaa.

Meikäläiset Nato-intoilijat uskottelevat jäsenyyden mahtavan ydinasevallan johtamassa ja hallitsemassa sotilasliitossa olevan pelote, joka antaa myös Suomelle lopulliset turvallisuustakuut. Pelotteen arvo riippuu kuitenkin kokonaan sen uskottavuudesta – siitä, että luotetaan epäonnistuneen pelotteen todella vievän sotaan. Tai kuten Harvardin yliopiston professori ja arvossa pidetty ”akateeminen strategi” Thomas Schelling kirjoitti, ”siitä että osapuolet uskovat pelotteen jossakin tilanteessa voivan epäonnistua”. Jos pelotettava ei usko uhkauksen toimeenpanoon, uhkaus on tehoton.

Vaikka super-Venäjä eli Neuvostoliitto globaalina supervaltana on siirtynyt historiaan, on nyky-Venäjä, alueellinen suurvalta, äärimmäisen tuhon sotateknologiassa edelleen samaa luokkaa Yhdysvaltojen kanssa. USA:n presidentti, olipa hän kuka tahansa, ei tule Suomen, Baltian maiden, Puolan tai Ukrainan takia ottamaan sitä riskiä, että joutuisi sotaan ydinasevaltion kanssa. Venäjän johto tietää, että USA:n johto ymmärtää tämän.

Ydinaseiden lisäksi Venäjän hallussa on kaikkiin tarpeisiin riittävä ohjusteknologia. USA tunnustaa myös tämän. Kaunopuheisena esimerkkinä tästä on maanpäällisistä kriiseistä huolimatta kitkatta jatkunut amerikkalais-venäläinen yhteistyö avaruustutkimuksessa.

Naton laajeneminen Venäjän länsirajalle pakottaa Venäjän vastatoimiin

USA:n ja Venäjän välit ovat paljon paremmat kuin Washingtonin ja Moskovan leveilevä suunsoitto, kotimaisen politiikan käyteaineeksi tarkoitettu, antaa ymmärtää. Reaalisia eturistiriitoja ei ole. Venäjä on tarpeen USA:lle monella forumilla. Molemmat tunnustavat toisen suurvaltaedut ja etupiirit. Amerikkalais-venäläisen sodan mahdollisuutta ei ole.

USA:n historian merkittävin diplomaatti ja kansainvälisen politiikan tuntija George F. Kennan kirjoitti Naton laajennusten jälkeen, että USA on ulottaessaan ydinasesateenvarjon Itä-ja Keski-Eurooppaan ”pannut toimeen strategisen huijauksen, jolla tulee mahdollisesti olemaan eeppiset mitat.” Kennan oli oikeassa kahdella tavalla. Ensiksikin, että USA:n ydinasesateenvarjo Itä- ja Keski-Euroopassa on keisarin uudet vaatteet Andersenin sadussa.Ja toiseksi, että Naton laajeneminen Venäjän länsirajan maihin pakottaa Venäjän vastatoimiin.

Nato-jäsenyyden ulottaminen Venäjän läntisiin naapureihin on ollut paitsi Mihail Gorbatšovin kanssa tehtyjen välipuheiden karkea loukkaus, myös Venäjän suurvalta-aseman avointa halveksimista. Miten mahtaisi Washington reagoida, jos Kiina perustaisi kansainvälisen ”Pohjoisen Tyynenmeren Turvallisuusjärjestön”, ulottaisi sen jäsenyyden Meksikoon, Guatemalaan ja Karibianmeren saarille, ja sijoittaisi ohjuksia ja lentotukikohtia – tietenkin rauhanomaisessa ja edistyksellisessä tarkoituksessa – USA:n etelärajan tuntumaan?

Nyky-Suomen johto on unohtanut kaiken historiasta

Maantieteelle emme mahda mitään. Baltian maat ja Suomi ovat maantieteellisesti niin lähellä Pietarin aluetta, Moskovaa ja niiden välisiä Venäjän Federaation ydinalueita, että niiden Nato-jäsenyys, toisin kuin Puolan, Romanian ja Unkarin, rakentaa Venäjälle jatkuvan, pysyvän ja välittömän turvallisuusuhkan.
Milloin on jokin Euroopan suurvalta tai Yhdysvallat tullut Suomen avuksi, jos olemme joutuneet konfliktiin itänaapurin kanssa? ”Meillä on riittävästi kokemusta katteettomista lupauksista, ja mäet täynnä ristejä”, vastasi Urho Kekkonen eräälle ”tukea” lupailevalla länsidiplomaatille. ”Olipa Venäjä miten vahva tai miten heikko hyvänsä, aina se on tarpeeksi vahva Suomelle”, pohti J.K. Paasikivi.

Nyky-Suomen johto ei kuuntele vanhoja viisaita. Se on unohtanut kaiken Suomen historiasta eikä ole oppinut siitä mitään. Suomen hallitus haluaa Naton turvallisuustakuut, jotka ovat kuvitelmien varassa, Venäjän muka aiheuttamaa turvallisuusriskiä vastaan – riskiä jota ei ole olemassa, ellei Suomi itse sellaista rakenna. Suomalaisia pelotellaan koko median voimin sotahysteriaan. Venäjä ja sen johto on jatkuvan nalkutuksen ja haukkumisen kohteena.

Ei ihme, jos venäläiset kokevat suomalaisten sylkevän heitä syyttä suotta silmille. Surkein pitkän aikavälin seuraus nykysuuntauksesta on niiden valtavien mahdollisuuksien turmeleminen, joita talous- ja kauppasuhteet 143 miljoonan ihmisen kehittyvään markkina-alueeseen antaisivat Suomelle. Venäjän nykyiset talousongelmat menevät ohi. Venäjä olisi hyväntahtoisena jatkuvasti vaurastuvana suurvaltanaapurina osa Suomen menestymisen tulevaisuutta, jos suomalaiset hoitaisivat suhteensa siihen edes jotenkin säällisesti.

Kiintoisa aika koittaa, kun yleissopimusta ryhdytään konkretisoimaan operaatiosuunnitelmilla eli ”missä, mitä, paljonko” sotilaita ja sotilaslaitoksia Suomen alueella Naton toimeenpanosuunnitelmat edellyttävät.

 

Suomen Kuvalehdellä ja Kanavalla on sama kustantaja ja yhteinen toimitus.