Kanava: Huippupoliitikkojen psyykkisesti ja fyysisesti kuormittavat tehtävät voivat altistaa mielenterveyden häiriöille

Sairauksia ei huipullakaan aina diagnosoida tai ne diagnosoidaan liian myöhään, kirjoittaa psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni.

Kanava
Teksti
Matti Isohanni
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Huippupoliitikkokunta on nuorentunut ja naisistunut. Voisi olettaa, että terveysongelmia olisi vähemmän ja niiden luonne olisi muuttunut”, kirjoittaa psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni Kanava-lehden numerossa 2/2021. Suomen Kuvalehti julkaisee Kanavassa aiemmin julkaistuja tekstejä verkossa.

 

Huippupoliitikot ovat yleensä vahvoja ja suorituskykyisiä. Toisaalta heidän joukossaan on myös sairaita, ikääntyviä, paineensiedoltaan rajoittuneita, stressaantuneita ja uupuvia vallankäyttäjiä. Huippupoliitikkojen mielenterveysongelmien ja niihin liittyvän toimintakyvyn ja poliittisen viisauden laskun yhteiskunnallinen vaikutus on suuri, etenkin jos riskien ja sairauksien hoito viivästyy.

Merkittävässä asemassa olevia vaikuttajia arvioidaan heidän valtiomiestaitonsa ja saavutustensa perusteella, ei terveydentilan. Sairaus voi kuitenkin vaikuttaa suurestikin poliittiseen suorituskykyyn. Korkea asema ja vaativa tehtävä voivat olla psyykkisesti ja fyysisesti kuormittavia ja altistaa mielenterveyden häiriöille. Myös ruumiillinen sairaus voi vaikuttaa mielenterveyteen ja toimintakykyyn etenkin iäkkäillä valtiomiehillä.

Sairailla huippupoliitikoilla on ollut merkittävä vaikutus ihmiskunnan irrationaalisuuteen, joka ei ole aivan vähäistä. Sairauksia ei huipullakaan aina diagnosoida tai ne diagnosoidaan liian myöhään. Tuore ja luotettava tutkimustieto huippupoliitikoiden mielenterveysongelmien yleisyydestä, sisällöstä ja hoidosta on valitettavan niukkaa. Aineistot ovat pieniä ja valikoituneita. Aihe on edelleen arka ja tabunomainen.

Etenkään elävistä ja aktiivisista nykypoliitikoista ei ole riittäviä elämäkerta- ja terveystietoja. Tutkimustieto perustuu pääosin vuosikymmeniä, jopa vuosisatoja sitten tehtyihin havaintoihin, joiden mukaan huippupoliitikoilla (pääosa iäkkäitä miehiä, monet sairaita) on mielenterveysongelmia tiettynä ajankohtana tai elinaikana yhtä paljon kuin väestössä yleensä. Se tarkoittaa, että noin 20–60 prosenttia heistä kärsii niistä.

Huippupoliitikkokunta on nuorentunut ja naisistunut. Voisi olettaa, että terveysongelmia olisi vähemmän ja niiden luonne olisi muuttunut.

Aiemmat vanhojen miesten sairaudet (muistisairaudet, masennus, päihteet) ovat todennäköisesti korvautuneet nuorille sekä keski-ikäisille tyypillisillä stressiin ja työuupumukseen liittyvillä oireilla. Toteutumatonta tai riittämätöntä mielenterveysongelmien diagnostiikkaa ja hoitoa on edelleen väestössä runsaasti, monissa tutkimuksissa yli puolella tapauksista. Huippupoliitikkojen tilanne tuskin on ratkaisevasti erilainen.

Keskeinen haaste huippupoliitikkojen riski- ja sairaustilanteissa on lääketieteellisen, hallinnollisen, poliittisen ja henkilökohtaisen harkinnan yhdistäminen. Ei ole selkeitä kriteereitä siitä, miten pitäisi arvioida psykiatrisen ongelman, aivosairauden tai yleissairauden vaikutusta toimintakykyyn ja vaativaan viranhoitoon. Päteväkin diagnoosi on vain osa tällaista arviota.

Lääketieteellistä asiantuntemusta tarvitaan diagnoosin ja toimintakyvyn arvioinnissa, mutta työkykyyn ja uraan liittyvät johtopäätökset ovat viime kädessä poliittisia ratkaisuja. Suomessa hallitus päättää presidentin esteellisyydestä. Vahva asema ja poikkeuksellinen suorituskyky vaikeuttavat usein kokonaisarviointia ja kompensoivat sairausoireita. C. G. E. Mannerheimin ja Urho Kekkosen loppukaudet ovat tästä esimerkkejä.

Yli kolmasosalla arvioiduista Suomen presidenteistä oli kauden lopussa suorituskykyä ja viranhoitoa haittaava sairaus.

Poikkeavaa käytöstä ei yleensä pidetä politiikassa mielenterveyden häiriönä, ellei se johdu selvästi sairaudesta. Psykiatriset diagnoosit sopivat harvoin selittämään poliittista mielettömyyttä (Stalin ja Hitler viime vuosinaan ovat poikkeuksia). On erikoisia poliittisia vaikuttajia, jotka eivät täytä tautikriteerejä. Poikkeusyksilöiden menestys politiikassa näyttää olevan lisääntyvässä.

Silloin kun huippupoliitikot sairastuvat mielenterveyshäiriöön heidät tulee diagnosoida ja hoitaa kuten muutkin ihmiset. Felix Post (1994) analysoi 46 mieshuippupoliitikon (pääosin aktiivisia ennen 2. maailmansotaa) mielenterveyttä elämäkertatietojen avulla. Hän havaitsi runsaasti (58 %) kohtalaista tai vakavaa psykopatologiaa, lähinnä masennusta (41 %), somatisaatiohäiriöitä (33 %) sekä ahdistuneisuutta (22 %).

USA:n klassisen presidenttitutkimuksen (Davidson ym. 2006) mukaan puolet vuosien 1776–1974 presidenteistä oli kärsinyt psyykkisestä häiriöstä. Puolella näistä tapauksista – eli neljäsosalla tutkituista presidenteistä – häiriö esiintyi viranhoidon aikana ja haittaisi sitä. Elinaikaisista diagnooseista yleisimmät olivat depressio (24 %), ahdistuneisuushäiriö (8 %) sekä kaksisuuntainen mielialahäiriö (8 %). Luvut eivät juuri poikkea koko väestön keskiarvoista.

Tein USA:n presidenttitutkimusta vastaavan diagnostisen arvioinnin Suomen presidenteistä K. J. Ståhlbergistä Urho Kekkoseen. Terveys- ja toimintakykytiedot ovat luotettaviksi arvioimistani elämäkertatutkimuksista. Presidentit ovat olleet vahvoja persoonia, jotkut jopa erikoisia, kuten temperamenttinen J. K. Paasikivi. En löytänyt kenestäkään nykyisiin tautikriteereihin sopivaa oirekokonaisuutta etenkään virkakauden alussa. Joillekin kauden loppu oli vaikea lähinnä ruumiillisen sairauden, stressin, työuupumuksen ja ikääntymisen takia.

Ikä ja sairaudet alkoivat painaa kokenutta, ahkeraa, niukasti koulutettua Kyösti Kalliota 60. ikävuoden jälkeen. Hän sairasteli jatkuvasti keväästä 1938 ja oli yhteensä puoli vuotta sairaana tai toipilaana. Kallio sai aivoinfarktin elokuussa 1940 ja oli sen jälkeen työkyvytön.

Risto Ryti joutui virassaan äärimmäisiin paineisiin. Hän ei menettänyt hermojensa hallintaa tai murtunut, mutta väsähti, passivoitui ja turvasi puolisolleen tärkeisiin spiritualistisiin henkinäkyihin. Rytin tila ei arvioni mukaan täytä mielenterveyshäiriön kriteereitä, ei myöskään ärhäkän Paasikiven, joka tarinan mukaan ”ei ollut hullu vaan huonosti kasvatettu”.

Mannerheimin loppukautta varjostivat hermostuneisuus, oikullisuus, päättämättömyys, pelkotilat, jatkuva sairastelu, huonontuva muisti sekä puutteellinen harkinta- ja arvostelukyky. Hoitava lääkäri Lauri Kalaja arvioi hänet kykenemättömäksi hoitamaan virkaansa jo vuodenvaihteessa 1944–1945, mutta pitkitetty ja vastentahtoinen ero toteutui vasta maaliskuussa 1946.

Kekkosen viimeistä kautta leimasi etenevä muistisairaus, josta on häntä hoitaneen lääkärin Erkki Kivalon 1.2.1992 päiväämä lausunto.

Presidenttiys on ollut äärimmäisen kuormittavaa etenkin sodissa ja suurten valtaoikeuksien aikana. Yli kolmasosalla arvioiduista Suomen presidenteistä (Kallio, Mannerheim, Kekkonen) oli kauden lopussa suorituskykyä ja viranhoitoa haittaava sairaus. Osuus on samaa luokkaa kuin USA:n presidenteillä ja Britannian pääministereillä. Erona on, että Suomessa ruumiillinen sairaus oli keskeinen presidenttien toimintakyvyn heikentymisen syy, ei psykiatrinen sairaus, kuten USA:n ja Britannian vallankäyttäjillä pääosin.

Kalliolla ja Kekkosella oli virkakauden lopussa neurokognitiiviseen häiriöön johtanut aivosairaus. Mannerheimin ruumiilliset sairaudet, stressi ja ikä johtivat merkittävään kognitiivisen suorituskyvyn heikentymiseen. Hän kuitenkin säilytti kautensa loppuun ja sen jälkeenkin kohtalaisen toimintakyvyn, oli laatimassa muistelmiaan – ja sai uuden naisystävän.

Kallion, Mannerheimin ja Kekkosen vakavasta terveyshaitasta johtunut ero viivästyi. Syinä olivat oma päättämättömyys, vahvat valtaoikeudet sekä ympäristön neuvottomuus. Viivästyneet erot lisäävät politiikan sattumanvaraisuutta ja irrationaalisuutta.

Kekkosen jälkeiset presidenttimme ovat julkaisseet terveystietojaan suppeasti ja lähinnä toimintakyvyn näkökulmasta. Ei ole eettisesti oikein tai edes mahdollista spekuloida heidän terveydentilaansa kuin yleisellä tasolla. Vaikutelmaksi jää, että terveystekijöillä ei ole ollut juuri merkitystä heidän viranhoidossaan. Kaikki emerituspresidentit ovat olleet aktiivisia vaikuttajia myös kautensa jälkeen.

Vuoden 2018 presidentinvaaliemme vaalikamppailussa – melkoinen kognition ja paineensiedon kuormituskoe sinänsä – sivuttiin ehdokkaiden yleistä terveydentilaa, mutta ei mielenterveyttä.

Olisiko pitänyt: kyllä ja ei. Mielenterveydellä voi olla ratkaiseva merkitys presidentin toimintakyvylle, mutta myös korkeassa asemassa on oikeus yksilö- ja intimiteettisuojaan.

Kuusi vuotta on pitkä aika etenkin ikäihmiselle. Tulisikin harkita kauden lyhentämistä neljään vuoteen sekä korkeintaan 2–3 kauteen.

Mielialahäiriöistä on kärsinyt joka neljäs USA:n presidentti ja joka kolmas Britannian pääministereistä.

Kuninkaiden, tsaarien ja diktaattorien hulluus on usein yhdistynyt johtajuuden katastrofiin. Nämä ääriesimerkit kuuluvat pääosin historiaan.

Baijerilla oli huono herraonni jo ennen Hitleriä. Linnoistaan tunnettu kuningas Ludvig II erakoitui. Lääkäriryhmä totesi vuonna 1886 hänen sairastavan paranoiaa. Myös Stalinin vainojen taustalla on nähty epäluuloinen, paranoidinen persoonallisuus, joka muuttui vähitellen vaikeaksi harhaluuloisuushäiriöksi.

Hitlerin persoonallisuutta pohti sodan aikana amerikkalaisten psykoanalyytikkojen ryhmä. He löysivät hänestä ajan psykoanalyyttiseen ajatteluun kuuluvia ilmiöitä, kuten messiaskompleksin ja seksuaalista perversiota. Ryhmä ennusti, että tappion myötä Hitler tekisi itsemurhan. Myöhempi tutkimus on korostanut epäasiallista lääkitystä, joka oli osasyy terveyden ja poliittisen taidon romahdukseen vuodesta 1941: yhteensä 90 valmistetta sodan aikana ja 28 erilaista pilleriä päivittäin, jotkut stimulantteja.

Mielialahäiriöistä, lähinnä masennuksesta, on kärsinyt joka neljäs USA:n presidentti ja joka kolmas Britannian pääministereistä. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai sen lievää muotoa hypomaniaa sairastavia huippupoliitikkoja ovat olleet esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Oliver Cromwell, Napoleon Bonaparte, lordi Nelson, Winston Churchill, Benito Mussolini ja Theodore Roosevelt.

Huippupoliitikoissa on paljon energisiä, vähällä unella toimeentulevia yksilöitä. He ovat useimmiten aikaansaavia ja luovia, mutta joskus myös sairaita. Hypomaniaan ei liity vakavaa haittaa ammatillisessa tai sosiaalisessa toiminnassa, mutta kuitenkin oireita ja poikkeavaa käytöstä.

Alkoholi- tai muu päihdehäiriö on ollut 21 prosentilla USA:n presidenteistä ja kahdeksalla prosentilla Britannian pääministereistä. Alkoholiongelmat ovat näkyvä osa myös Suomen poliittista historiaa.

Jonathan Davidson (2011) analysoi perusteellisesti Britannian 51 pääministerin mielenterveysongelmia, sekä sairauksia että lievempiä tiloja. Ongelmia oli hämmästyttävän monella: 37:llä (72 %) elämänsä aikana ja 21:llä (41 %) viranhoidon aikana. Lähes joka viidennellä nämä ongelmat olivat ainakin osasyy eroamiseen. Ahdistuneisuus- ja mielialahäiriöt sekä päihdeongelmat olivat tavallisimpia diagnooseja. Kuudella pääministerillä oli hypomanian kaltainen persoonallisuus: he olivat aktiivisia, tarmokkaita, vähäunisia ja valmiita nopeisiin päätöksiin, mutta samalla alttiita unihäiriöille, masennukselle ja päihteille.

Perinteisesti poliittinen johtaja on ollut vanha ja usein sairas mies. Yleisiä ikäihmisten vaivoja ovat lievä muistin heikkeneminen, kognitiivisen tason epätasaisuus tai alenema, impulsiivisuus ja mielialan vaihtelu – tyypillisiä oireita esimerkiksi Mannerheimin presidenttikauden lopussa. Silti toimintakyky voi olla tyydyttävä, huippulahjakkaalla ja -kokeneella ajoin hyväkin, eikä oirekuva täytä muisti- tai muun sairauden kriteerejä. Nämä oireet voivat olla osa normaalia ikääntymistä, mutta myös alkavan muistisairauden, päihdeongelman tai depression merkki.

Aivoverenkiertohäiriöt ja muistisairaudet tai niiden esiaste kognitiivinen heikentyminen yleistyvät iän myötä. Huippupäättäjän korkea ikä ja pitkä kausi altistavat heidät näille ongelmille myös viranhoidon aikana. Iäkkään Paul von Hindenburgin kognitiivinen taantuminen auttoi Hitleriä valtaan. Marxismi-senilismi ja kalkkeutuneet kommunistibyrokraatit nopeuttivat Neuvostoliiton ja sen liittolaisten romahdusta.

Huippupolitiikkaa on mahdotonta tehdä täysin oikein. Etenkin kriiseissä henkilökohtaisten taitojen merkitys korostuu. Nopeita päätelmiä ja ikäviä päätöksiä on tehtävä oman rajallisen osaamisen, yksilöllisten ominaisuuksien ja epävarman sekä puutteellisen tiedon varassa, usein huonosti valmistautuneena, stressaantuneena tai väsyneenä. Päätöksenteossa joutuu navigoimaan erilaisten mielipiteiden ja puolueintressien keskellä ja pitämään moraalisen kompassinsa eettisesti ja juridisesti oikeansuuntaisena.

Epäasiallinen mediaviestintä ja ”kusitolpaksi” sekä someraivon kohteeksi joutuminen lienevät enemmän sääntö kuin poikkeus huipputehtävissä. Kommentointi ja palaute on usein halventavaa, herjaavaa ja vähättelevää. Sanoja käytetään aseina ja loukkaavasti, ei lisäämään tietoa ja ymmärrystä. Vakavat ja jopa vaaralliset uhat ovat mahdollisia: uhkailu, maalittaminen, vihapuhe, fyysisen koskemattomuuden rikkomukset. Tilanne vaatii paksun hipiän ja herkkyyden yhdistämistä sekä usein hankalia turvatoimia.

Jatkuva julkisuus kuormittaa. Jopa neljäsosa kokeneista ja rutinoiduista brittiläisistä pääministereistä (ennen nykymediaa!) jännitti julkista esiintymistä. Yksikin lipsahdus tai virhe voi johtaa mediakohuun ja vakaviin seurauksiin.

Esimerkki kuormittavasta perinteestä on puoluejohtajan ja pää- tai muun ministerin tehtävien yhdistäminen. Kaksoistehtävä on erityisen haastava nykyisin, kun puoluekentän uusiutuessa myös vanhat ja vakiintuneet puolueet etsivät profiiliaan ja joutuvat käymään yhä kovempaa kamppailua säilyttääkseen kannatuksensa.

Arvovaltaisia potilaita hoitavalla lääkärillä on vaarana poiketa hoitosuosituksista ja toimia epäammatillisesti.

USA:ssa joukko psykiatreja totesi 1964 presidenttiehdokas Barry Goldwaterin olevan psykologisesti sopimaton virkaan. Syinä mainittiin muun muassa tämän näkemykset ydinaseiden käytöstä. Amerikan psykiatriyhdistys (APA) ei hyväksynyt lausuntoa. APA:n The Goldwater Rule (1973, päivitetty 2017) toteaa olevan epäeettistä, jos psykiatri esittää ammatillisen mielipiteen henkilöstä, jota hän ei ole tutkinut tai jonka terveydentilan selvitykseen hänellä ei ole valtuutusta.

Yhdysvalloissa kiistely Goldwater-säännöstä jatkuu ja sitä rikotaan. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpista on tehty monenlaisia diagnooseja, useimmiten patologinen narsismi tai taipumus vainoharhaisuuteen. Jotkut katsovat hänen olevan poliittisesti osaamaton tai luonteeltaan sopimaton: ”more bad than mad”. Trump antaa vastustajilleen takaisin samalla mitalla.

Suomessa monet avainpoliitikot tai heidän omaisensa ovat kertoneet avoimesti mielenterveysongelmistaan, mikä on vähentänyt salailua ja ennakkoluuloja. Lääkäriliiton eettisissä ohjeissa lääkärin julkinen diagnostinen tai hoidollinen kannanotto tietystä henkilöstä tulkitaan epäeettiseksi. Lääkärin tulee julkisessa esiintymisessä noudattaa tarkkaa harkintaa sekä suhtautua potilaaseen kunnioittavasti. Toisaalta on esitetty, että lääkärien ja psykiatrien ammattietiikkaan kuuluu varoittaa yhteiskuntaa, jos sen turvallisuus on vaarantunut.

Huippupoliitikkojen terveyttä voidaan edistää lainsäädännöllä ja järkeistämällä hallintoa. Virkamiesten tuki on tärkeä, samoin toimiva työterveyshuolto. Poliitikot voisivat tukea toisiaan enemmän. Poliitikkokollega tai puoluetoveri voi ymmärtää työpaineita – ja olla samalla pahin kilpailija.

Vaativaa työtä auttaa hyvä työn ulkopuolinen elämä, etenkin ystävät, puoliso ja perhe. Hyvänä esimerkkinä ovat neljä viimeistä presidenttiämme, tietyin varauksin myös monet heidän edeltäjänsä. Pitkä ja hyvä avioliitto tuki Winston Churchilliä, Richard Nixonia, Ronald Reagania ja Mihail Gorbatšovia. Poliitikkojen yksityiselämän ongelmat tulevat usein julkiseksi ja aiheuttavat ylivoimaista henkistä kuormitusta.

Vallan makeus voi tehdä riippuvaiseksi ja sekoittaa pään. Vallan karvautta voivat aiheuttaa vaikeat päätökset, ristiriitaiset odotukset, epäonnistumiset sekä epäterveet elintavat. Huipulla tuulee, vallan menettää aina. Kannattajat kaikkoavat ja kilpailijat menestyvät. Putoaminen arkeen voi satuttaa. Monella ei ole taitoa lopettaa ja olla hyvä häviäjä varsinkaan jos suojaverkkoja ja ammatillisia varasuunnitelmia ei ole.

Vallanpitäjän itseriittoisuus ja näkyvä asema voivat vaikeuttaa asettumista potilaan rooliin. Tosaalta arvovaltaisia potilaita hoitavalla lääkärillä on vaarana poiketa hoitosuosituksista ja toimia epäammatillisesti. Kennedyn ja Hitlerin lääkärit eivät pystyneet kieltämään potilailtaan lääkeriippuvuuteen johtavaa hoitoa. Stalinia ei kukaan uskaltanut tai pystynyt hoitamaan asianmukaisesti. Franklin Rooseveltin kuolema johtui osin hoitamattomasta verenpainetaudista. Kallion, Mannerheimin ja Kekkosen ero viivästyi.

Vaikka huippupoliitikkojen vakavat mielenterveysongelmat ovat nykyään harvinaisia, niitäkin esiintyy. Niiden varhaisen puuttumisen malleja olisi tarpeen parantaa. Voimassa oleva mielenterveyslakimme on käyttökelpoinen vain vaikeissa psykooseissa. Yhdysvaltojen perustuslain 25. lisäystä presidentin toimintakyvyn menetyksen varalta ei ole juuri käytetty.

Vakavien terveysongelmien hoitamiseksi poliittisten päättäjien tulisi käydä säännöllisesti terveystarkastuksissa, joihin pitäisi kuulua mielenterveyden ja etenkin ikääntyneillä kognitiivisen suorituskyvyn arviointi. Tavoitteena olisi puuttua varhain vakaviin terveysongelmiin: psykooseihin, päihdeongelmiin, muistisairauksiin, vaikeisiin depressioihin tai hyvin poikkeavaan käyttäytymiseen.

Lievemmistä toimintakykyyn ja elämänlaatuun vaikuttavista, stressiin ja työuupumukseen liittyvistä mielenterveyshäiriöistä osa ei täytä nykyisten tautiluokitusten kriteerejä. Näiden häiriöiden psykoterapeuttinen hoito (yhdistettynä vaikeimmissa tilanteissa lääkehoitoon) on ainakin yhtä tuloksellista kuin keskeisten ruumiillisten sairauksien hoito: pääosa paranee tai hyötyy hoidosta merkittävästi. Edellytyksenä on asianmukaisen diagnostiikan ja hoidon toteutuminen.

Huippupoliitikoissa on paljon älykkäitä, tarmokkaita ja määrätietoisia henkilöitä. Monia tällaisia potilaita on helppo hoitaa. Esimerkki onnistuneesta masennuksen hoidosta on Norjan entinen pääministeri Kjell Magne Bondevik. Hoidon jälkeen hän palasi virkaansa toipuneena ja poliittisesti vahvistuneena.

Parhaimmillaan yhteisten asioiden hoito tarjoaa monenlaista aatteellista, taloudellista ja itsetuntoa kohottavaa tyydytystä, kompensoi aiempia traumaattisia kokemuksia ja tuottaa selvää terveyshyötyä. Omat vaikeudet voivat olla poliittisen luovuuden tai agendan lähde. Hitler saattoi olla juuri sitä, mitä Churchill tarvitsi ”mustaksi koiraksi” kutsumiensa masennuskausien ja runsaan alkoholinkäytön hallitsemiseksi.

Onneksi hullut kuninkaat ja diktaattorit kuuluvat pääosin historiaan, samoin sairaat, valtaan tarrautuvat, raihnaiset ja iäkkäät valtiomiehet.

Vai kuuluvatko vain etäiseen historiaan? Kuuban kriisi 1962 oli vaarassa laajentua ydinsodaksi osin Nikita Hruštšovin impulsiivisuuden ja John F. Kennedyn horjuvan terveyden takia. Onneksi Kennedyn terveys oli tuolloin kohtalaisen hyvä, toisin kuin 1961 Sikojenlahden katastrofin ja Wienin epäonnistuneen huippukokouksen aikana.

On kansalaisten ja isänmaan etu, että meillä on valittavana ja kansaa palvelemassa osaavia, sivistyneitä, hyvinvoivia ja toimintakykyisiä poliittisia johtajia. Tämän päivän suomalaiset huippupoliitikot ovat käyneet läpi tiheän seulan. Monet heistä ovat henkisesti vahvoja, mutta osa sairastuu etenkin paineisen tehtävän ja elämän seurauksena, pääosin lievästi ja tilapäisesti.

Vaikka nykypoliitikkojen mielenterveysongelmat ovat usein hyvälaatuisia ja hoidettavia, seuraukset ovat usein vakavia toimintakyvylle ja elämänlaadulle, etenkin jos hoito viivästyy. Diagnostiikkaa ja hoitoa vaikeuttaa aiheen tabunomaisuus sekä tieteellisen tutkimuksen ja asiallisen julkisen keskustelun vähäisyys.

Suomella on ollut hyvä joskaan ei täydellinen herraonni. Se on pelastanut isänmaan vaikeina aikoina. Karttunutta poliittista johtajuuspääomaamme ei pidä pilata nykyajan kyseenalaisten ilmiöiden vaikutuksella. Näitä ovat esimerkiksi toksinen media, poliittisen keskustelukulttuurin rapautuminen ja ääripopulismi.

 

Kirjoittaja Matti Isohanni on käsitellyt aihetta aikaisemmin mm. tiedelehdissä Duodecim 2019, Psychiatria Fennica 2019, Environmental and Occupational Health Practice 2020 ja Lääkärilehti 2021.

Isohanni on Oulun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori ja psykoterapeutti.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 2/2021. Kanavan voit tilata täältäSuomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan mediaperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.