Hallitus rakastaa sinua

Karri Kokko
Politiikka 26.1.2007 12:59

Vaalibudjetti on erottamaton osa suomalaista talouspolitiikkaa.

SK 2/2007

Teksti Kustaa Hulkko

Vuodesta 1971 lähtien valtion menot ovat aina kasvaneet reaalisesti eduskuntavaalivuosina. Rajuin kasvu oli vuonna 1975, noin 17 prosenttia. Viime vaalivuonna 2003 vastaava luku oli kymmenen prosenttiyksikköä pienempi.

Talouspoliittisessa keskustelussa sana ”vaalibudjetti” tarkoittaa valtion tulo- ja menoarviota, jonka menonlisäykset perustuvat vaalitaktisiin syihin. Vaalibudjetilla hallitus siis yrittää ostaa ääniä, jos asian saa sanoa rumasti.

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan ekonomisti Hannu Kaseva ennustaa, että valtion menot kohoavat tänä vuonna viimevuotisesta 3,0 – 3,5 prosenttia inflaation päälle. Kaseva on erikoistunut julkiseen talouteen.

”Lopulliset tiedot saamme vaalien jälkeen huhtikuussa, kun valtion tilinpäätös valmistuu”, hän sanoo.

Miksi tällä kertaa ei tullutkaan paisunutta vaalibudjettia, vaan menojen kasvu jää todennäköisesti puoleen vuodesta 2003?

Kasevan mukaan syitä on monia.

”Vaalikauden alussa menoja lisättiin kertaluonteisesti noin miljardi euroa. Menopaineita vähentää myös suhdanteiden paraneminen vuodesta 2004 lähtien.”

Kaseva muistuttaa, että myös tuposopimus veronkevennyksineen osuu juuri vaalivuodelle.

”Eli kyllä kansalaisia tänäkin vuonna kannustetaan äänestelemään vero- ja menopäätöksin!”

Työttömyys hallituksen piikkiin

Ekonomisti Martti Nybergin mukaan kansantalouden suhdanteet vaikuttavat puolueiden kannatukseen riippumatta siitä, voiko hallitus vaikuttaa niihin vai ei. Työttömyyden kansalaiset kokevat tärkeimmäksi kansantalouden ”makromuuttujaksi”.

Nyberg on väitellyt talouden ja politiikan vuorovaikutuksesta. Hän työskentelee Elinkeinoelämän valtuuskunnan EVAn talousasiantuntijana.

Nybergin mukaan on selvästi nähtävissä, että korkean työttömyyden vallitessa oppositio usein voittaa vaaleissa.

”Vielä massiivisemman voiton saa vasemmisto-oppositio. Kansalaiset uskovat, että oikeisto on vähemmän kiinnostunut työttömyyden alentamisesta kuin vasemmisto.”

Eduskuntavaalit 2007 poikkeavat Nybergin mukaan edeltävistä vaaleista sikäli, että tällä kertaa puuttuu akuutti talouspoliittinen uhka. ”Kolmissa aiemmissa vaaleissa oli jokin asia, jolla virkamiehet pystyivät pelottelemaan. Oli Aasian kriisi, meidän omat talousongelmamme ja niin edelleen.”

”Virkamiehet heristelivät, ettei ole jakovaraa. Poliitikotkaan eivät olleet innokkaita suunnittelemaan jakamista.”

Nybergin mukaan nyt kukaan ei erityisemmin varoittele. ”Poliitikot saavat rakentaa köyhyyspakettejaan kaikessa rauhassa, talouspoliittinen valta on palannut takaisin sinne, minne se kuuluukin – Arkadianmäelle.”

Muutenkaan suhdanteilla ei näissä vaaleissa ole suurta poliittista merkitystä, koska taloudessa menee hyvin.

”Mielipidemittauksissa ei ole nähty oppositiossa olevan kokoomuksen valtavaa nousua. Asiat ovat niin hyvin, että muutokseen ei tunneta tarvetta.”

”Suu säkkiä myöten”

Valtion menojen reaalikasvu -graafin viesti vaikuttaa vastaansanomattomalta: Suomessa vaalit vaikuttavat valtion menoihin.

Nyberg korostaa, että suomalaiset valtiovarainministerit eivät kuitenkaan ole mitään populisteja. Päinvastoin he ovat aina vaatimassa, että on elettävä ”suu säkkiä myöten”.
Myös viime vuosien veronalennukset edustavat Nybergin mukaan järkevää – ja myös johtavien kansantaloustieteilijöiden mielestä perusteltua – linjaa.

Missä määrin aatteet ja puolueet sitten vaikuttavat talouspolitiikkaan?

Nyberg muistuttaa, että euroaikana kansallinen talouspolitiikka tarkoittaa oikeastaan vain veropolitiikkaa.

Jo Harri Holkerin (kok) pääministerikaudesta (1987-91) lähtien kaikki hallitukset ovat laskeneet veroja poliittisesta kokoonpanostaan riippumatta.

Esko Ahon (kesk) aikana otettiin käyttöön yhtiöveron hyvitysjärjestelmä, joka poisti osinkojen kaksinkertaisen verotuksen yritysten omistajilta. Paavo Lipposen (sd) hallitukset (1995-2003) jatkoivat yllättäen samalla ”uusliberalistisella” linjalla.

Nybergin mukaan tämän linjan tärkeä osaselitys on juuri valtiovarainministerien perinteisessä roolissa.

Meillä valtiovarainministeri asennoituu työhönsä yleensä kamreerin tavoin. Kun yhteisöveron tuotto alkoi olla miljardeja, kuten tapahtui yhtiöveron hyvitysjärjestelmään siirtymisen jälkeen, siihen oli pakko suhtautua kuin ainakin hyvään lypsylehmään.

”Vasta Matti Vanhasen hallitus meni tässä suhteessa takaisinpäin”, Nyberg sanoo. Hän tarkoittaa Vanhasen (kesk) ja valtiovarainministeri Eero Heinäluoman (sd) yritys- ja pääomaverotuksen uudistusta, joka lakkautti yhtiöveron hyvitysjärjestelmän ja palautti osinkojen kaksinkertaisen verotuksen.

”Se tehtiin näköjään tulonjakosyistä: tuloerot paisuivat joidenkin mielestä liian suuriksi”, Nyberg sanoo.

Äänestäjä palkitsee tehokkuutta

Talouden ja politiikan vuorovaikutus toimii niin, että äänestäjä palkitsee hallituksen, jos se on tarpeeksi pätevä ja aikaansaapa. Hallitus taas todistaa tehokkuutensa säätelemällä julkisia menoja ja veroastetta.

”Ilmeisesti suurin osa äänestäjistä on tyytyväisiä, jos menot kasvavat.”

Nyberg muistuttaa suomalaisten asenteista, joita EVA on tutkinut jo pitkään.

”Useimpien mielestä hyvinvointivaltio on aina hintansa väärti. Enemmistö ei halua karsia julkisia palveluita eikä lisätä tuloeroja.”

”Selvä enemmistö pitää verotusta liian ankarana, mutta veronalennuksia halutaan vain tietyin ehdoin. Jos niiden hintana on se, että julkiset palvelut huononevat, niitä ei niin paljon tahdotakaan.”

Vaalibudjettien äiti

Suorastaan legendaarisen maineen vaalibudjettien pitkässä sarjassa on saanut Harri Holkerin (kok) hallituksen tulo- ja menoarvio vuodelle 1991.

Äänestäjiä lepyteltiin tolkuttoman avokätisesti juuri silloin, kun valtiontaloudessa olisi pitänyt valmistautua torjumaan uhkaavaa lamaa.

Budjetin valmistelua johti valtiovarainministeri Matti Louekoski (sd). Budjettiriihi käveli Louekosken yli ja kasvatti budjetin loppusummaa miljardikaupalla hänen esitykseensä verrattuna.

Holkeri, Sdp:n puheenjohtaja Pertti Paasio ja kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen olivat sitä mieltä, että pitää elvyttää, kun vaalitkin ovat tulossa.

Hallitus antoi budjettiesityksensä 11. syyskuuta 1990. Sen mukaan valtion menot olisivat kasvaneet vuonna 1991 neljä prosenttia edellisvuoden menoista.

Louekoski on myöhemmin kiistänyt jyrkästi, että hän olisi kesällä ja syksyllä 1990 ollut tekemässä vaalibudjettia.

”Sanoin jo ennen kuin budjettia alettiin tehdä, etten häpeäisi mitään niin paljon kuin että minua päästäisiin jälkeenpäin syyttämään vaalibudjetista», hän sanoi kolme vuotta myöhemmin (SK 32/1993).

Louekoski piti perusvirheenään – jonka tekivät myös hallitus ja suhdanne-ekonomistit – oletusta, että bruttokansantuote laskisi vuonna 1991 pahimmillaan prosentin. Todellisuudessa se romahti yli kuusi prosenttia.

Toistamiseen Louekoski jyrättiin vielä eduskunnassa, jossa hallituksen esitys revittiin auki. Lähinnä Sdp:n ja kokoomuksen eduskuntaryhmien voimin menoja kasvatettiin edelleen roimasti.

”Jälkiviisaasti voi sanoa, että silloin olisi pitänyt hypätä pöydälle, pitää hitonmoinen saarna menonlisäysten edesvastuuttomuudesta, ja jättää paikkansa. Se ei olisi kuitenkaan auttanut siinä tilanteessa yhtään, ja siksi jätin eroamatta”, Louekoski kommentoi samassa SK:n haastattelussa.

Kokoomuksen ryhmänjohtajana toimi Iiro Viinanen. Hän sai myöhemmin toimistaan luonnollisen rangaistuksen: nimityksen Esko Ahon (kesk) hallituksen valtiovarainministeriksi.
Kaikkiaan vuoden 1991 valtionmenot ilman korkomenoja nousivat noin 12 prosenttia edellisvuodesta. Kaikki ei ollut vaalibudjetin syytä, suurelta osin kasvu johtui työttömyysmenojen noususta.

Keskustelu