Porvarihallituksen uskottavuus meni: ”Jos Sirkka-Liisa Anttila on saanut kyllikseen, ollaan aika pitkällä”

Essee: Suomalainen demokratia ja puoluekenttä eivät enää tuota vakaita ja työkykyisiä enemmistöjä, kirjoittaa Jarmo Virmavirta.
Politiikka 22.4.2018 20:50
Jarmo Virmavirta

Sinisten puheenjohtaja Sampo Terho, kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo ja keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä Kesärannassa Helsingissä 10. huhtikuuta 2018. © JUSSI NUKARI / Lehtikuva

”Pitkässä juoksussa Sipilän hallituksen sisäpoliittisista vaikutuksista tärkein on porvarihallituksen uskottavuuden luhistuminen – taas kerran”, kirjoittaa kokoomuksen pitkäaikainen taustavaikuttaja, professori Jarmo Virmavirta tuoreessa Kanava-lehdessä.

Sipilän epäonnistumisten lista on pitkä: yhteiskuntasopimus oli toteuttamiskelvoton, kikyn tavoitteesta ei ota selvää, sote-uudistus ei täytä siihen kohdistettuja toiveita, ja aktiivimalli on ”kahinointia työllisyysprosentin millimetritasoiseksi nostamiseksi”. Tästä kaikesta seuraa Virmavirran mukaan tuhannen taalan kysymys: onko suomalainen demokratia ja siihen liittyvä parlamentarismi ollenkaan sopiva tähän maailmaan?

Virmavirta on laatinut kirjoituksensa ennen kuin Hjallis Harkimo erosi kokoomuksesta. Suomen Kuvalehti julkaisee artikkelin hieman lyhennettynä.

 

Yhtä puuttuu, sanoi piru kun kusiaisia laski. Niin sitä sanotaan, kun sormi on mennyt suuhun.

Tätä kirjoitettaessa Juha Sipilän (kesk) hallituksen päätöksistä puuttuu yksi. Se on sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen kokonaisuuteen kuuluva valinnanvapaus. Ilman sitä ei kokonaisuutta edes ole. Ennen kuin valinnanvapaus on käsitelty, on mahdotonta antaa Sipilän hallitukselle arvosanaa.

Kokonaisuuden suunnittelusta voi kuitenkin antaa arvosanan, joka ei ole kiitettävä, ei lähellekään. Miten voi olla niin, että poliittinen suunnittelu horjuu aina: niin valtakunnan kuin kunnan tasolla. Miksi se sitten olisi sen parempaa maakunnan puolella? Tätä kysyy nimimerkki pitkään asioita seurannut. Jokin tässä julkisessa taloudessa mättää.

Merkittäviä aineksia arvioille hallituksesta on kyllä muuten olemassa – alkaen perussuomalaisten hajoamisesta. Mutta lopputulema puuttuu, vaikka vaalitaistelu on jo käynnissä. Jos lopputulema puuttuu, on hallitus pelkkä puoliväliriihi.

Puoliväliriihi, kuulostaa maalaisliittolaiselta terminologialta. Muuta tekemistä maalaisliiton kanssa ei hallituksella – eikä edes siinä mukana olevalla keskustalla – olekaan. Jopa peruskepulainen tukipylväs Sirkka-Liisa Anttila on takajaloillaan. Maalaisliittoon sekin viittaa: takajaloilleen hevoset nousevat, kun eivät tykkää komennosta.

Jos Sirkka-Liisa on saanut kyllikseen, ollaan aika pitkällä. Hänen argumentaationsa perustuu kotiseudun, Forssan, kohteluun maakuntauudistuksessa. Eipä maalaisliitto kuitenkaan taida palata edes keskustaan.

 

Soteen on kasattu pitkän ajan kuluessa valtava muutos, joka koskee suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteita.

Päätöksiä on jauhettu ainakin kymmenen vuotta. Tarpeet muutoksiin tunnetaan, suomalaisen väestön vanheneminen jatkuu ja jotakin sille on tehtävä. Vanhat saadaan kyllä hautaan, mutta mistä tulee uutta työvoimaa? Ei ainakaan suomalainen syntyvyys riitä.

Mutta yhtä kaikki päätöksiä ei millään saada aikaan. Valinnanvapauskin on edelleen niin paljon auki, että veikkaukset sekä puolesta että vastaan ovat perusteltuja. Ehkä perustuslakivaliokunta hoitaa sen?

Tästä kaikesta seuraakin tuhannen taalan kysymys: onko suomalainen demokratia ja siihen liittyvä parlamentarismi ollenkaan sopiva tähän maailmaan, jossa jatkuva ja nopea muutos on olennaisin tekijä.

Suomalaisella demokratialla on todella mittava ansioluettelo, mutta nyt se ei löydä uomaansa eteenpäin. Puolue- ja järjestökentän muutokset eivät yhtään helpota tilannetta, päinvastoin. Työkykyisiä ja vakaita enemmistöjä ei tämä demokratia eikä tämä puoluejärjestys tuota.

Asian yksi ydin on siinä, etteivät päätösten tekijät suuremmin luota toisiinsa. Siitä Juha Sipilällä on kokemusta. Hän lähti hallituksineen liikkeelle perinteisestä ajatuskuviosta, yhteiskuntasopimuksesta.

Ajatuksella on pitemmät juuret kuin 60-luku, jolloin Yrjö Littusen johdolla esiin nousseet sosiologit ottivat sen ohjelmaansa hiukan toisella nimellä: konsensus. Aika pian Sipilän ajatus osoittautui hänen voimillaan toteuttamiskelvottomaksi. Ei tullut pukua, ei oikein nuttuakaan.

KiKy – kuulostaa alemman sarjan jääkiekkojoukkueen nimilyhenteeltä – täytti jonkin tavoitteen, mutta mikähän se oli? Yhteiskunnan suureksi linjaksi siitä ei ollut.

Ei ole aktiivimallistakaan. Se on kahinointia työllisyysprosentin millimetritasoiseksi nostamiseksi. 72 prosenttia pitäisi saada täyteen, kun se hallitusohjelmassakin on sanottu. Myöskään sote maakuntamalleineen ja valinnanvapauksineen ei täytä niitä toiveita, joita siihen on kohdistettu.

Kaikella on aikansa. Pääministeri Antti Rinne (sd) saa etsiä oman mallinsa suureksi linjaksi, toteutuu valinnanvapaus tai ei. Hän onkin aloittanut jo. Eriarvoistumisen tasoittaminen on ehkä liitettävissä yhteiskuntasopimisen traditioon, mutta hiomista se vaatii.

Paavo Väyryselle Sipilä on kiitoksen velkaa.

Rinne, miksi ei Petteri Orpo (kok)? Siis pääministeriksi.

Ei ainakaan Sipilä.

Miksei?

Sipilä on ajanut hallituksensa ja samalla puolueensa linjaksi liberaalin markkinatalouden. Vankimmat kannattajat ovat kai kokoomuksen eduskuntaryhmässä. Yhteiskuntasopimus, joka on keskustan perinteinen maalaisliittolainen linja, ei siihen hevin sovi.

Liberaali ja globaali markkinatalous ei ole keskustan perinteinen linja, ei lähelläkään sitä. Siksi sillä on alun perinkin ollut oppositio puolueen sisällä ja liepeillä.

Ei ole mitään edellytyksiä olettaa, että keskustan kannatus nousisi vaaleissa merkittävästi nykyisestään. Sipilän tukena oleva nokialaisittain suuntautuva suunnittelukoneisto Jorma Ollilasta Mikko Alkioon ei halua paluuta maalaisliittoon, ei edes sinne päin.

Tietenkin sote voi kaatua valinnanvapauden puutteeseen, jolloin keskusta pääsee taas juurilleen. Mutta silloin kai puoluetta johtaisi joku muu kuin Sipilä. Paavo Väyryselle Sipilä on kiitoksen velkaa kuitenkin: kukaan keskustan puoluekokouksessa ei nouse puheenjohtajaa vastaan, kun pelkää leimautumista Väyrysen joukkoon.

Hallituspuolueista kokoomus näyttää yhtenäisimmältä, jos eduskuntaryhmää katsotaan. Eihän siellä toistaiseksi ole kuin neljä vastarannan kiiskeä: Elina Lepomäki, Hjallis (Harkimo), Harri Jaskari ja Wille Rydman. He pysyvät ehkä kurissa. Ministerinpaikkaa ei Orpon pitäisi kuitenkaan Hjallikselle luvata. Se vuotaisi kuitenkin julkisuuteen jonkin Hjalliksen mediaoperaatioista kautta.

Paljon vakavampi, itse asiassa todella vakava, on se haaste, jonka Helsingin pormestari Jan Vapaavuori (kok) esittää. Hän on saanut suuret kaupungit mukaansa, eikä se lupaa hyvää ainakaan maakuntamallille. Mutta Orpoa Vapaavuori tuskin haastaa, tavoite on kauempana. Lähtökohta on kyllä aika hyvä: kokoomuksen kannatus on juuri suurten kaupunkien varassa.

Ja sitten ovat vielä entiset persut, nykyiset siniset. Timo Soini kertoo miettivänsä vieläkin vaaleihin lähtöä. Voi hän lähteäkin, mutta tilanteen muuttajaksi hänestä ei enää ole. Soini on ulkoministerin unelmapostillaan pettänyt kannattajansa, jotka uskoivat hänen kääntävän Suomen ulkopolitiikan EU-linjalta Suomen linjalle. Kaikkea muuta on tapahtunut, mutta ei sitä.

Perussuomalaisten puheenjohtajaksi Soinin jälkeen valitulle Jussi Halla-aholle voi sen sijaan povata menestystä. Omalla tyylillään hän on jotakin uutta politiikassa. Viisaammat alkavat ottaa hänet tosissaan.

It’s New, se on jotakin kansallisestikin kansainvälisenä aikana.

Pitkässä juoksussa Sipilän hallituksen sisäpoliittisista vaikutuksista tärkein on varmaankin porvarihallituksen uskottavuuden luhistuminen – taas kerran. On se ennenkin nähty, mutta nyt porvarihallitus saattoi herättää jotakin uutta toivoa. Keskustahan liikahti kokoomuksen suuntaan. Lopputulos on kuitenkin se, että syntyneeltä pohjalta on Orponkin pääministerinä mahdotonta ponnistaa. Demaritkaan eivät sitä paitsi ole ihan kaukana tämän päivän porvarilinjoilta.

 

Jotakin oppia suurten linjojen piirtämiseen voi Rinne hakea presidentinvaaleista, ja olisi Sipiläkin voinut. Nehän olivat katastrofi erityisesti vanhoille suurille puolueille, vaikka se on aika hyvin unohdettu.

Jotenkin ajan tasalla oli kokoomus, jolle tilanne muutenkin oli helpoin. Mutta samoissa pohjamudissa demarien ja keskustan kanssa sekin kahlasi.

Mikä presidentinvaalien sanoma puoluekentälle sitten oikein oli? Ainakin se, että kansa kaipaa politiikasta johtajuutta. Se ei merkitse laajoja ja yksityiskohtaisia ohjelmia, vaan selkeästi käsitettävää yleislinjaa, johon pyritään ja joka liittyy suomalaiseen traditioon.

Kyllä kai Sauli Niinistön linja olisi tiivistettävissä sanaan ”yhteiskuntasopimus”, jonka lähellekään Sipilän hallitus ei ole päässyt.

 

Yksi aivan tuore tutkimus on nyt kullanarvoista lukemista Sdp:n puheenjohtajalle Antti Rinteelle, joka valmistautuu kokoamaan seuraavaa hallitusta. Suosittelen myös Petteri Orpolle, vaikka hänellä ei ole sitä kokemusta, joka avaa kirjan ytimet.

Kysymyksessä on entisen kokoomuspoliitikon ja kokeneen lobbarin Anders Blomin Turun yliopistossa tarkastettu väitöskirja Taloudelliset eturyhmät politiikan sisäpiirissä. Tutkimus liike-elämän poliittisesta vaikuttamisesta kolmikantaisessa Suomessa 1968–2011.

Vaikka Blom keskittyy 1990-luvun loppupuolen ja 2000-luvun alun taloudellisiin ratkaisuihin, hän piirtää myös pitemmän kaaren siitä, miten suomalaisesta yhteiskunnasta kehittyi konsensushakuinen hyvinvointiyhteiskunta – ja kenen voimin.

Kehitys lähti väitöskirjan mukaan liikkeelle jo Venäjän vallan aikana. Silloin opeteltiin autonomisena suuriruhtinaskuntana vaikuttaminen emovaltion päätöksentekoon. Carl Erik Mannerheim oli ajatellut elää Louhisaaren kartanon rauhassa lopun elämäänsä, mutta sitten hänet valittiin ajamaan Suomen etua Suomen ensimmäisenä pääministerinä. Suomen historian ensimmäinen pyöröovi taisi siinä heilahtaa.

Mannerheimin johdolla deputaatio, yhteistyöhön ja neuvotteluihin pohjautuva ratkaisujen etsintätapa, alkoi leimata suomalaista yhteiskuntaa. Sen ”tuloksena syntyi yksimielisyys siitä, että Suomi ei ollut Venäjän provinssi, vaan siitä erillinen valtio”, Blom kirjoittaa.

Sortovuosina ajatus joutui koetukselle. Itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen olivat kuitenkin olemassa ne instrumentit, joilla kansakunta yhtenäistyi talvisotaan. Ne olivat kunnallinen itsehallinto ja kansakoulu, 1800-luvun puolivälin tuotteita molemmat.

Pakko kysyä, kenen etua suomalaiset Brysselissä nyt ajavat.

Enemmän kuin alaviitteen arvoista on, että sote-kokonaisuudessa isoa osaa näyttelee nytkin kunnallinen itsehallinto. Kuinka se voitaisiin sivuuttaa? Kysymys on osoitettu perustuslakivaliokunnalle.

Kansakoulu on taas uudistusten himossa unohdettu niin, ettei sen 150-vuotista juhlaa edes kunnolla vietetty, vaikka kansakoulun perusajatusta kaivattaisiin koulukiusaamisten pyörteissä enemmän kuin mitään muuta.

 

Seuraavat askeleet yhteiskuntasopimuksen tiellä olivat konkreettisempia. Paljon aatetta toki oli mukana 23.1.1940 solmitussa ”tammikuun kihlauksessa”, jossa STK ja SAK sopivat neuvottelevansa ja ratkaisevansa kiistakysymykset yhteisymmärryksessä.

1950-luvulla tuli työeläkejärjestelmä, joka vielä 1990-luvullakin kehittyi yhteiskuntasopimuksen hengessä. Käytännössä edelleen keskeinen sopimus on työnantajien kehittelemä ratkaisu ay-liikkeen jäsenmaksujen perinnästä vuodelta 1968.

Paria vuotta myöhemmin sovittiin työehtosopimusten yleissitovuudesta, jolla on mielenkiintoinen historia. Aloitteen siitä teki kommunistien kansanedustaja Erkki Salomaa.

Aiemmin oli sovittu toimenpiteistä ilman kommunisteja ja nimenomaan heidän syrjässä pitämisekseen. Nyt näytetään mietittävän, olisiko yleissitovuus perustuslain vastaista. Se oli oman aikansa tuote, muutettavahan se on, kun kommunismin pelkoakaan ei enää ole? Kommunismin pelko saneli monet ratkaisut, kun SAK:n nokkamies Niilo Hämäläinen ja STK:n herra Päiviö Hetemäki – sodan aikana komppanian päällikkö ja hänen taistelulähettinsä – istuivat samaan pöytään.

1990-luvulta on luetteloon liitettävä ensiksi EU-kansanäänestys. Siinä ratkaiseva rooli oli järjestöillä, ennen muuta MTK:lla. Paavo Lipposen (sd) pääministerikaudella sovittu EMU-ratkaisu jatkoi linjaa. Suomen liittyminen euroon tehtiin ilman kansanäänestystä toisin kuin Ruotsissa. Eduskunnallakaan ei siihen juuri osuutta ollut, järjestöt siitä päättivät. Lipponen ja Niinistö hoitivat politiikan.

Blom kutsuu sitä Suomen Nato-ratkaisuksi. Niin kai, siinä tuli raja vastaan. Edes demareita ei Lipponen saanut Naton taakse.

EMU-ratkaisu avasi lopulta Suomen talouden uuteen asentoon. Markka oli kyllä perustuslain mukaan Suomen valuutta, mutta ei sitä järjestöissä kyselty. Yksi käytännön vaikutus oli ulkomaisten yritysten ryntäys Suomeen, mikä jatkuu edelleen. Jopa ruotsalainen Nordea on taas tulossa suomalaiseksi pankiksi. Ei tämä liike ainakaan yksinomaan huono asia ole ollut.

Tämä kaikki kertoo siitä, että suurissa asioissa on tarvittu paljon enemmän kuin vain eduskunnan ja poliittisten puolueiden panosta: on tarvittu koko kansan panosta. Se on onnistunut, kun työnantajat ja työntekijät ovat olleet keskustelusuhteessa ja kun poliittisen vaikuttamisen kanavat ovat olleet kunnossa.

Kalevi Sorsa (sd) valitti, että järjestöjen sopimat asiat oli laitettava pilkkuakaan muuttamatta täytäntöön. Näin kuitenkin tapahtui Sorsan jälkeenkin.

Enää vaikuttaminen ei ole niin julkista. Siksi monet luulevat, että järjestöjen aika on ohi. Ei se ole ja sitä tarvitaan edelleen. Mutta nyt painopiste on kansainvälisillä markkinoilla, Brysselissä, käy ilmi Blomin väitöskirjasta.

Seuraavan hallituksen kannattaisi siis opiskella vaikuttamisen historiaa, vaikka tämän ajan haasteet ovatkin omansa. Kukaan ei enää kuvittele tai haaveile olevansa Euroopan ytimissä, mutta uusi linja puuttuu.

Siitä kertoo se tapa, jolla Suomi liittyi EU:n viimeisimpiin Venäjä-pakotteisiin. Yritettiin luikahtaa takaovesta kuin koira. Presidentin rooli siinä prosessissa askarruttaa.

 

Kirjoittaja Jarmo Virmavirta on professori, joka on toiminut mm. Turun Sanomien ja Uuden Suomen päätoimittajana sekä Yleisradion uutistoiminnan päällikkönä.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 3/2018. Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat Otavamediassa samaan lehtiperheeseen ja niillä on yhteinen päätoimittaja.