675 miljoonan euron koneisto – Suomi on maailman lobatuin maa

Eduskunnan on säädettävä lobbausta säätelevä laki, vaatii lobbari.
Politiikka 24.4.2015 05:20
Anders Blom

Hallitusneuvottelut ovat lobbareiden päämaali. Jyrki Katainen matkalla neuvottelemaan 2011. © LK / Antti Aimo-Koivisto

Vaalit on käyty, kansanedustajat valittu ja seuraavaksi jaetaan valta hallitusneuvotteluissa. Ne ovat ehkä Suomen lobatuin tapahtuma, hallitusohjelman sisältö ratkaisee, mitä asioita Suomessa edistetään seuraavan neljän vuoden aikana. Ja mitä ei edistetä.

Lobbaus on vaikuttamista poliittisiin päätöksiin. Suomi on maailman kärkimaita, kun arvioidaan, paljonko rahaa lobbaukseen käytetään kansalaista kohden. Laskelmieni mukaan Suomessa lobbaukseen kuluu jopa 120 euroa kansalaista kohden vuodessa, kun Yhdysvalloissa summa on kymmenen euroa ja Brysselissä kaksi euroa.

Suomessa toimii tuhansia lobbareita, joita ei yleensä edes tunnisteta lobbareiksi. Systeemi on kallis. Pääosan kustannuksista aiheuttavat korporaatiot eli työmarkkinajärjestöt, lobbauksen sisäpiiri. Nämä rahat ovat vähennyskelpoisia verotuksessa.

Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa lobbaus on tarkoin säädeltyä siksi, että lainsäätäjät myöntävät, että poliittiseen päätöksentekoon kohdistuu massiivisia vaikutuspyrkimyksiä. Suomessa sääntely on kehittymätöntä, koska yhteisymmärrystä ei ole edes siitä, mikä on ”tavanomaista lobbausta”.

Yleensä politiikassa pidetään ihanteena päättäjien riippumattomuutta eturyhmistä. Riippuvuutta kutsutaan korruptiiviseksi, kun valtaa käytetään väärin yksityisen edun tavoitteluun.

Suomessa on pitkä perinne ajaa ryhmän etua päätöksenteossa ”joukkoedunvalvonnalla”, jota hoitavat etujärjestöt. Uudempi trendi on yritysten ja pienten eturyhmien harrastama lobbaus, joka tunnetaan myös ”viestintätoimistoilmiönä”. Se edustaa kuitenkin vain jäävuoren huippua.

Pinnan alla muhii ”rakenteellinen korruptio”, päättäjien voimattomuus korporaatioiden edessä. Vaikka Suomi on maailman kolmen vähiten korruptoituneimman valtion joukossa, eduskunta on korporaatioiden sisäpiirilobbareiden pihdeissä. Nämä korporaatiot eivät halua, että niitä nimitetään lobbareiksi eivätkä ne halua asettua samalle viivalle muiden edunvalvojien kanssa. Ne ovat edunvalvonnan ja politiikan yläkertaa.

 

Kolmikanta on nimi työmarkkinayhteistyölle, työnantajien ja palkansaajien otteelle valtiovallasta. Työmarkkinajärjestöt ovat korporaatioita, joiden jäseninä on yli kaksi miljoonaa palkansaajaa ja pääosa suomalaisista yrityksistä. Työntekijöiden ja työnantajien yhteistyö sai alkunsa talvisodan aikana 1940 ”tammikuun kihlauksesta”, kun työnantaja- ja työntekijäjärjestöt sopivat työehtosopimusten solmimisesta ja yhteistyöstä kommunismin kukistamiseksi. Yhteistyön talousraameiksi luotiin 1968 Liinamaan sopimuksessa tulopolitiikka ja vakauttaminen.

Kauaskantoisin ratkaisu oli vuonna 1969 tehty jäsenmaksuperintäsopimus, jonka perusteella työnantajat alkoivat kerätä ammattiliittojen jäsenmaksuja suoraan palkasta. Ammattiliiton jäsen taas sai vähentää jäsenmaksun verotettavasta tulostaan. Myös työnantajajärjestöjen jäsenmaksut tulivat vähennyskelpoisiksi. Käytäntö toimii yhä. Sopimisen pyrkimyksenä oli padota kommunismin eteneminen Suomessa. Siinä myös onnistuttiin.

Suomen edunvalvontasysteemi on kallis ja suurelta osin julkisuudelta piilossa. On helppo laskea, että Yhdysvalloissa lobbaukseen kuluu kymmenen euroa kansalaista kohden, koska lobbauskuluja seurataan julkisessa rekisterissä. Sen mukaan lobbaukseen käytettiin 2,7 miljardia euroa vuonna 2013.

EU-lobbareille taas on oma avoimuusrekisterinsä. Sen luvuista kerätyn yhteenvedon mukaan Brysselissä käytettiin lobbaamiseen 1,1 miljardia euroa vuonna 2014.

Suomessa lukujen löytäminen on vaikeampaa.

Olen tutkimuksessani päätynyt arvioon, jonka mukaan korporaatioiden jäsenmaksut ja yritysten käyttämät vaikuttamisvarat ovat yhteensä noin 675 miljoonaa euroa vuodessa. Pelkästään työmarkkinajärjestöjen jäsenmaksuista tehtiin verovähennyksiä yli 620 miljoonaa euroa vuonna 2013. Ay-jäsenmaksuista enintään kolmannes menee työttömyysvakuutusmaksuihin. Kaksi kolmannesta jäsenmaksuista, eli noin 415 miljoonaa euroa vuodessa, käytetään edunvalvontaan – siis lobbaukseen.

Perinteisesti ay-liikettä ei Suomessa ole mielletty lobbausjärjestöksi eikä sen rahoja lobbausrahoiksi. SAK:n edustaja kuitenkin vahvisti väitöstutkimuksessani, että periaate on oikea.

 

Työnantajien ja palkansaajien ”työeläkekartelli” taas on suurin yksityinen omistaja Suomessa. Se hallinnoi yli 103 miljardin euron työeläkevarallisuutta, joka on suurin suomalaisessa omistuksessa oleva pääomakertymä. Valtion ja kuntien eläkevarat vahvistavat työeläkemaailman pääomia 62 miljardilla eurolla. Työeläkejärjestelmä edustaa Suomessa suurinta rahan sisäpiiriä. Ja korporaatiot vallan sisäpiiriä, koska ne valitsevat keskinäisten työeläkeyhtiöiden hallintoelinten jäsenistä puolet.

Palkansaajien ja työnantajien järjestäytymisen vapaus on kansalaisoikeus. Myös lobbaaminen on kansalaisoikeus, sellaiseksi se määritellään esimerkiksi Euroopan unionissa ja Yhdysvalloissa. Suomessa on maailman vahvin ammattiyhdistysliike, kun mitataan, kuinka suuri osa palkansaajista kuuluu ammattiyhdistykseen. Suomessa järjestäytymisaste on OECD:n tilaston mukaan 68 prosenttia palkansaajista, kun monissa EU-maissa se jää alle 50 prosenttiin.

Palkansaajien jäsenmaksuista kerrytetty varallisuus on vuodesta 1974 kasvanut ainakin kymmeneen miljardiin euroon. Ammattiliittojen ei tarvitse maksaa omistuksistaan pääomatuloveroa, Hakaniemeä voikin kutsua veroparatiisiksi.

Työnantajia edustava Elinkeinoelämän keskusliitto EK on työntekijäliittojen rinnalla lilliputti. Sen jäsenliitot keräävät jäsenmaksuja noin 110 miljoonaa euroa, mutta vain noin 30 miljoonaa euroa summasta saa EK. Se on jäsenmaksutuloilla lähi- ja perushoitajien SuPer-liiton kokoinen.

Korporaatioiden tuhannet lobbarit vartioivat hallintoa, lainvalmistelua ja julkista keskustelua. Lobbauskoneisto maksaa siis ainakin 675 miljoonaa euroa vuodessa, vertailun vuoksi eduskunnan hallinnon vuosikulut ovat noin 50 miljoonaa euroa ja puoluetuki yhteensä noin 40 miljoonaa euroa.

 

Paavo Lipposen hallitukset ottivat käyttöön kolmikantaiset työryhmät, joita istuu satoja vaalikaudessa. Huipulla on talousneuvosto, kolmikantavalmistelun sisäpiiri, jossa tärkeimmät ministerit, virkamiehet ja korporaatioiden ykkösnimet kokoontuvat joka kuukausi. Talousneuvosto ei muodollisesti päätä mitään, mutta siellä syntyy tahtotila, jonka varassa isot päätökset syntyvät.

Työryhmissä lobbarit ja hallinto verkostoituvat. Ennen kuin lakiesitys saa pääsylipun eduskuntaan, ongelmanratkaisu tehdään kolmikannassa ja valtioneuvostossa. Eduskunnan rooliksi jää antaa kolmikannalle lainvoima. Hyvä esimerkki suurta valtaa käyttävästä epävirallisesta työryhmästä on niin kutsuttu Puron eläkeneuvotteluryhmä. Sillä on ollut suuri lainvalmisteluvalta jo 20 vuotta.

Keskustan työreformi oli vakava yritys horjuttaa korporaatioita. Vuoden 1999 eduskuntavaalien alla julkaistussa reformissa kyseenalaistettiin työehtosopimusten yleissitovuus. Ay-liike pelkäsi myös, että sen jäsenmaksujen verovähennysoikeus poistuisi. Voimakkaimmin vanhaa järjestelmää puolusti lopulta työnantajapuoli, koska Jorma Ollilan johtama Nokia oli jo ottanut sen keskeiset järjestöt valtaansa.Nokia tarvitsi menestyäkseen konsensusta, vakautta ja edullisia insinöörejä.

Suomessa on maan tapa, ettei työmarkkinajärjestöjen tilinpäätöksiä ole tarvinnut julkistaa. Korporaatiot eivät myöskään halua, että ne määritellään lobbareiksi. Osa järjestöistä julkistaa tilinpäätöksensä pyydettäessä. Osa taas ei anna tietoja vaatimallakaan, tähän ryhmään kuuluvat Metsäteollisuus, toimihenkilöliitto Pro, JHL, SuPer sekä palvelualojen PAM.

Yrityksillä on lakisääteinen velvollisuus toimittaa tilinpäätöksensä Patentti- ja rekisterihallitukselle. Järjestöillä tätä pakkoa ei ole. Ei siis ole olemassa lakia, jonka perusteella järjestöjen tilinpäätöstietoja voisi vaatia.

Esimerkiksi EU:ssa on läpinäkyvyysrekisteri, johon rekisteröityvien lobbareiden on julkistettava tilinpäätöstietonsa. Rekisteri sai alkunsa Alexander Stubbin johdolla Brysselissä huhtikuussa 2008 hyväksytystä raportista, joka määritteli lobbaukselle säännöt. Stubb ei pannut vastaavaa avoimuushanketta vireille Suomessa. Sen sijaan hän ilmoittautui konsensuksen vastustajaksi.

 

Suomen historian suurin lobbausoperaatio oli jäsenyys Euroopan unionissa. Jäsenyysneuvottelujen johtoaseman kaappasi 1993 maataloustuottajien etujärjestö MTK, joka hankki Suomelle oikeuden säilyttää kansallinen maataloustuki. Se oli superlobbari Heikki Haaviston näyte poliittisesta vaikuttamisesta, yhdellä päätöksellä agraarilobby varmisti maanviljelijöille 600–700 miljoonan euron vuosittaiset lisäedut.

Korporaatioiden voimalla ja pääministeri Esko Ahon johdolla Suomi vietiin EU:n jäseneksi 1995 ja Paavo Lipposen johdolla euroon 1999. Oli pakko. Työmarkkinapolitiikasta tuli talouspolitiikan tärkein ohjausmenetelmä devalvaatioiden sijaan. Korporaatiot lobbasivat Suomelle Emu-puskurit, päätökseen vaikutti vahvasti Hakaniemen superlobbari Per-Erik Lundh, Metallin puheenjohtaja. Yksityinen työeläkeraha siirrettiin rahaliiton jäsenyyskriteerien täyttämiseksi osaksi julkista taloutta.

Korporaatiot antoivat Paavo Lipposen hallitukselle huomenlahjaksi 1995 poliittisen tuen, joka tasoitti Suomen tien euroon. EU-päätöksen myivät kansalle SAK:n ylin lobbari Lauri Ihalainen Hakaniemestä apureinaan Eero Heinäluoma, Matti Tukiainen, Akavan Voitto Ranne ja Risto Piekka, STTK:n Mikko Mäenpää sekä Etelärantaa edustaneet lobbarit Jaakko Iloniemi, Johannes Koroma, Leif Fast, Jukka Koivisto, Arto Ojala ja monet muut. Professori Esko Antola koulutti YYA-Suomen mediaa erityiskursseilla, jotta se osaisi kirjoittaa ilmiöstä EU.

 

Nokian pääjohtaja Jorma Ollila poimi EU-jäsenyysneuvottelujen jälkeen päälobbarikseen ulkoministeriön aivot, valtiosihteeri Veli Sundbäckin. Nokian ja teleoperaattoreiden insinöörit lobbasivat suomalaisten verkkojen ja matkapuhelinten standardit käyttöön eri puolilla maapalloa.

Lukuisat lobbarit ovat kulkeneet järjestöistä ja firmoista ”politiikan pyöröoven” läpi hallintoon ja päinvastoin. Yritykset ja järjestöt poimivat hallinnosta ja politiikasta asiantuntijoita, jotka siirtävät sisäpiiritiedon ja verkostonsa yritysten käyttöön. Sundbäckin lisäksi Työeläkelaitosten liiton Suvi-Anne Siimes, finanssialan Piia-Noora Kauppi ja EK:n Jyri Häkämies ovat esimerkkejä pyöröoven liikkeestä. Liikennettä hallinnosta ja politiikasta yksityissektorille ei Suomessa valvota, toisin kuin EU:ssa, Yhdysvalloissa tai vaikkapa Britanniassa.

Pyöröovi toimii myös poliittisten avustajien markkinoilla.

Avustajien määrä on 20 vuodessa moninkertaistunut. EU-parlamentin ja kansanedustajien avustajat ovat luoneet politiikkaan uudet työmarkkinat, jossa aloituspalkat ovat pienet, mutta avustajan paikka avaa pääsyn kabinetteihin. Asiantuntijaksi kasvetaan. Pyöröovi käy myös viestintä- ja asianajotoimistoihin, tilintarkastusyhtiöihin ja sijoitusalalle.

Vaikuttamisen areenoilla toimivat myös ajatuspajat, sekä erilaiset projektit ja yksittäiset hankkeet, joiden taustalla on monimuotoista lobbaamista. Viestintätoimistot haastavat perinteisiä korporaatioita, jotka eivät koskaan voi ajaa kaikkien jäsenyritystensä etuja. Viestintätoimistoista on viime vuosina puhuttu paljon, mutta niiden vuosiliikevaihto on 10–15 miljoonaa euroa riippuen siitä, lasketaanko myös Brysselissä vaikuttaminen mukaan.

Perinteiset korporaatiot edustavat suomalaisen lobbauksen sisäpiiriä. Viestintätoimistot ovat ulkokehällä, vaikka niiden palvelut ovatkin tärkeitä. Yritykset tarvitsevat tietoa, yhteyksiä, oikea-aikaista vaikuttamista ja erilaisen näkökulman, joka usein puuttuu korporaatioiden valmisteluputkesta.

Vallasta kilpaillaan myös yrityksissä ja niiden välillä. Suomen korporatiivinen järjestelmä on harvojen käsissä. Suomessa toimivan yrityksen ulkomaalainen maajohtaja joutuu tukeutumaan suomalaisiin asiantuntijoihin, jos hän haluaa selvittää, mitä korporaatioiden ja valtioneuvoston raamisopimuksessa lukee tai edes sen, miten oma etujärjestö aikoo jossakin asiassa toimia. Suomen 500 suurimmasta yrityksestä lähes puolet on jo ulkomaalaisomistuksessa.

 

On siis aika saada lobbaukselle lainsäädäntö.

EU:n avoimuusrekisteri 2008 oli Stubbilta hieno suoritus. Suomeen tultuaan Stubb ei ehkä tiennyt, että täällä politiikkaa tehdään korporaatioiden suostumuksella ja että vanhojen järjestöjen näkymättömät kädet ovat koko ajan valtioneuvoston kassakaapilla. Pätkäministeri Antti Rinne, ammattiliitto Pron entinen puheenjohtaja, on hyvä esimerkki siitä, minkälaisiin virastokaappauksiin korporaatiot tarvittaessa pystyvät.

Jos eduskunnan valtaa halutaan vahvistaa, tarvitaan korporaatioiden läpinäkyvyyden varmistamiseksi uutta lainsäädäntöä. Kolme pointtia: Edunvalvojalle eli lobbarille on sovittava yleinen määritelmä. Lobbareiden rekisteröitymiselle on luotava ohjeet. Ja korporaatioiden on avattava tilinpäätöksensä julkisuudelle.

 

Kirjoittaja Anders Blom on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa ja Eurofacts Oy:n toimitusjohtaja.