Poikani yritettiin kirjata tyttöjen joukkueeseen kerta toisensa jälkeen

Miksi tuijotamme sukupuolten eroja, kun meissä on niin paljon samaa, kysyy Asta Leppä.
Kotimaa 23.1.2015 04:50

© Leander Baerenz / Westend61 / LK

Kun selailin vanhaa valokuva-albumia, yksitoista- ja kaksitoistavuotiaat poikani kävivät olkani takaa vilkaisemassa lapsuuskuviani.

”Oliko teidän luokalla pelkkiä tyttöjä?” ihmetteli nuorempi luokkakuvani nähtyään.

”Oletko sä tuossa, äiti?” toinen poika jatkoi. ”Näytät ihan meidän luokan Juusolta.”

Kumma kyllä, minusta itsestäni ei tuntunut juusomaiselta. Eikä tunnu vieläkään.

Ei edes silloin, kun lähden meikittömänä remonttihommiin.

Katselin lapsia hämmästyneenä: jonkin on täytynyt muuttua sitten noiden vuosien – kuten sen, miten luemme sukupuolia.

Totta on, että 1970-luvun luokkakuvissa lapset näyttivät identtisiltä. Kaikilla oli samanlainen pottakampaus ja poolopaita, kevätkuvissa oltiin yhtä tasaraitaa. Ajan henki taisi olla laskeutunut yllemme, olihan kyseinen vuosikymmen feminismin ja tasa-arvopolitiikan nousukautta. Tuolloin tasa-arvo miellettiin ennen muuta samanlaisuuden ihanteena, kriittisesti ajateltuna tasapäistämisenä.

Yhdeksänkymmentäluvulle tultaessa tasa-arvopolitiikan henki oli muuttunut. Kaksituhattaluku uutti muutosta vieläkin vahvemmaksi.

Vallalle nousi ajatus, jonka mukaan sukupuolet ovat erilaisia, mutta yhtä arvokkaita.

Jotain tärkeää kuitenkin unohtui matkan varrelle.

 

Käänne sukupuolirooleja koskevassa ajattelussa löi läpi 1990-luvun alkupuolella samoihin aikoihin, kun John Grayn ensimmäinen osa miljoonia myyneestä Mars ja Venus -sarjasta näki päivänvalon.

Grayn kirjat olivat tuon ajan kahvipöytäkeskustelun kuuma aihe siinä missä viime vuosina Fifty Shades -opukset. Hassua kyllä, jälkimmäisiä ei luultavasti olisi ilman ensin mainittuja. Fifty Shades on äärimmilleen kyllästettyä sukupuoliroolien eroa, jossa asetelma on se, että nainen alistuu, mies käskee.

Mars ja Venus -kirjojen mukaan mies ja nainen olivat peruuttamattomasti muukalaiset toisilleen. Sen vuoksi he tarvitsivat käyttöohjeita, joita Gray jakeli kasapäin: Kun mies on epävarma, hän saattaa kompensoida sitä olemalla välittämättä muista kuin itsestään. Tai: Nainen on kuin aalto. Kun hän tuntee olevansa rakastettu, hänen itseluottamuksensa nousee ja laskee aaltomaisesti.

Outoa kyllä, moiset luonnehdinnat kuulostivat tuohon aikaan virkistäviltä. Tuntui kuin tunkkaiset 70-lukulaiset asenteet olisi kiikutettu pihalle tuulettumaan. Uusi ajattelu iski tulta kaikkialla. Feministit Nancy Friday ja Camille Paglia puhuivat huulipunien ja korsettien puolesta. Miehet intoutuivat Robert Blyn Rautahannusta, jossa ylistettiin mytologista villimiestä. Neurologian puolella väiteltiin aivokurkiaisesta – muistatte kai miehen putkiaivot ja naisen tippaleivän.

Muutos näkyi myös kasvatustieteessä. Lähihistorian romukopasta kaivettiin esiin ajatus, jonka mukaan tyttöjä ja poikia piti kasvattaa eri tavoin. Yhdeksi puheenaiheeksi nousi se, ettei kouluopetuksessa huomioitu tarpeeksi poikien erityisyyttä – kaksituhattaluvun alku oli poikapedagogian kulta-aikaa.

Nyt ajattelutavan muutos näkyy arkea myöten. Lähikouluun matkaavien alakoululaisten sukupuoli erottuu jo kilometrin päähän. Leluliikkeessä on kaksi tarkoin eroteltua maailmaa. Sisustuslehdissä tyttöjen huoneissa on pinkki prinsessakatos.

Paikalliseen taitoluistelujoukkueeseen ei löydy poikia, vanhemman lapseni luokalla teknisen työn on valinnut yksi tyttö, seurakunnan lapsikuorossa hoilaa yksi poika.

Ja kun toisella pojallani oli pitkät hiukset, hänet yritettiin yleisurheilukisoissa kerta toisensa jälkeen kirjata tyttöjen joukkueeseen.

Jostakin syystä Grayn ajatukset eivät enää tunnu virkistäviltä.

Sillä olisiko niin, että mitä enemmän sukupuolten välisiä eroja on korostettu, sitä useammin niiden samanlaisuudesta on tullut häiritsevää ja epätoivottua?

 

Samaan ajatukseen havahtui amerikkalaissosiologi Michael A. Messner muutama vuosi sitten osallistuttuaan poikansa jalkapalloseuran avajaisiin. Juhlallisuuksiin kuului, että seuran eri joukkueet esittäytyvät katsomossa istuville vanhemmille. Messnerin pojan joukkue Merihirviöt marssi kentälle rinta rottingilla uusissa nappulakengissään. Pojat eivät kuitenkaan saaneet nauttia aplodeista kuin hetken, kun seuran tyttöjoukkue Barbienuket keräsi jo kaiken huomion.

Se harmitti poikia. He alkoivat buuata ja kiusata tyttöjä.

”Oi katsokaa, miten erilaisia he ovat…” herkistyivät katsomossa istuvat vanhemmat.

Messner kummastui. Minkä tähden vanhemmat panivat merkille pelkät eroavaisuudet? Olihan lapsissa huomattavasti enemmän samoja ominaisuuksia. Sekä tytöt että pojat saattoivat unohtua kesken pelin katsomaan ohi lentävää perhosta. Molemmat itkivät kaatuessaan ja tyyntyivät, kun saivat laastarin.

Pian bongasin Facebookista miltei identtisen tarinan. Siinä äiti kuvaili lastensa eroja koulukuvauspäivää edeltävänä iltana: Kymmenvuotias tytär paiskoi vaatteita lattialle ja parkui asuvalinnan vaikeutta. Isoveli sen sijaan katsahti housuihinsa ja totesi, etteivät nämä nyt niin likaiset ole.

”Kysymys: mitä on sukupuolineutraali kasvatus?” äiti kirjoitti, ja muut vanhemmat yhtyivät ilakointiin.

Vaikka sukupuolineutraali kasvatus on pedagogian marginaali-ilmiö, se tuntuu symboloivan monille melkeinpä demonista ajatusta, ettei biologisia sukupuolia olisi edes olemassa vaan että sukupuolet olisivat – kuten tutkija Judith Butler jo 1990-luvun alussa esitti – pelkkää performanssia, roolipukuja.

Ei ole kauan siitä, kun muuan perhe puhui lehdessä lapsensa sukupuolineutraalista kasvatuksesta. Vanhemmat kertoivat, miten he pukivat lapsen oranssiin ja vihreään ja ostivat tälle leluja, jotka eivät olleet tarkoitettu sen koommin tytöille kuin pojillekaan. Lapsen nimikään ei paljastanut hänen sukupuoltaan.

Keskustelupalstoilla hiillyttiin. Osa oli sitä mieltä, että lapsi pitäisi ottaa huostaan.

Ja kun Ruotsissa vähän aikaa sitten virallistettiin sukupuolineutraali hen-pronomini, osa ihmisistä tuohtui taas. Hen pääsi jopa tv-sarja Solsidanin irvailtavaksi.

Mutta onko sukupuolineutraali kasvatus yhtään sen väkivaltaisempaa kuin maskuliinisen tytön tai feminiinisen pojan sullominen perinteiseen sukupuolirooliin?

Sosiologi Risto Heiskala on huomannut, että nykyisen tasa-arvopolitiikan aikana – paradoksaalista kyllä – molempien ääripäiden fundamentalismi on lisääntynyt.

 

Tasa-arvoon liittyvien asenteiden ja todellisuuden välinen kuilu on myös toisinaan hätkähdyttävän suuri.

Anneli Miettisen Väestöliittoon tekemissä tutkimuksissa on tullut esiin muun muassa se, että kotitöiden jakamisessa ei ole tapahtunut läheskään niin suurta muutosta kuin työelämässä – useimmat pariskunnat ovat yhä sitä mieltä, että yhdet työt sopivat naiselle ja toiset miehelle.

Miesten mielestä jako sujuu enemmän tai vähemmän tasapuolisesti, kun taas naiset ovat tyytymättömämpiä tilanteeseen.

Kun itse jäin kymmenisen vuotta sitten yksinhuoltajaksi, jouduin opettelemaan kaikki kotityöt. Nikkaroidessani kirjahyllyä pojan huoneeseen äkkäsin, että nikkaroimisesta pariskunnat eivät kinaa. Eivät talvirenkaiden vaihdosta, eivät muuttolaatikoiden kantamisesta, eivät porakoneen käytöstä. Kinastellaan siivoamisesta, pyykinpesusta ja tiskaamisesta.

Kotioloissa usein jopa feministeiksi itseään kutsuvat naiset muistavat ”biologiset erot”.

Miettinen esittää toisenkin kiinnostavan huomion. Muutama vuosikymmen sitten kun työt kotona ja ammateissa olivat jakautuneet vahvasti – ”sukupuolittuneet” kuten tutkijat sanoisivat – palkkaeroihin tai lasikattoilmiöön ei kiinnitetty juuri huomiota. Niitä pidettiin itsestäänselvyyksinä.

”Mutta kun naiset kouluttautuivat ja siirtyivät samoihin tehtäviin miesten kanssa, keskustelu käynnistyi”, Miettinen sanoo.” Ja kun naiset osoittautuivat yhtä hyviksi työntekijöiksi kuin miehet, palkkaeroille piti keksiä muita perusteita kuin ’miesten paremmuus’. Esimerkiksi koulutuksen merkitystä on alettu epäillä, koska naiset ovat miehiä kouluttautuneempia.”

”Sama tuntuu pätevän kotirintamalla. Sitä mukaa kun miehet ovat ottaneet enemmän vastuuta lastenhoidosta, naiset ovat alkaneet etsiä syitä vaikkapa sille, miksi heidän mielestään juuri äitien pitäisi jäädä perhevapaalle isien asemesta.”

Lapsen synnyttyä vanhemmat putoavat hyvin herkästi perinteisiin rooleihin. Muun muassa tutkija Katja Repo huomasi väitöskirjassaan 2009, että täkäläisessä keskustelussa kotiäitiys nähtiin liki ainoana oikeana tapana hoitaa lasta.

Ja mistä mahtaa kertoa se, että puolisoa kuulee usein kutsuttavan ”isännäksi” tai ”emännäksi”?

Ehkä konservatiivisissa asenteissa tuntuu häämöttävän jotakin vapauden kaltaista – ainakin jotakin, joka poikkeaa niistä odotuksista, joilla 1960- ja 70-luvun radikaalisukupolven vanhemmat ovat lapsensa ruokkineet.

 

Sukupuoliroolien täyttämiseen liittyy silti väistämättä odotuksia ja paineita, joita lisäävät kaupalliset toimijat intresseineen.

Markkinoiden etu on vetää sukupuolia kaikessa mahdollisessa erilleen. Typerimpiä näkemiäni sukupuolitettuja esineitä ovat vaaleanpunainen työkalupakki ja pinkki heittovapa.

Kieltentutkija Penelope Eckertin mielestä miehet ja naiset eivät vieläkään ole päässeet pakoon tiettyjä ikiaikaisia roolivaatimuksiaan. Viime kädessä miestä punnitaan yhä voiman ja vallan kriteereillä ja naista ulkoisen viehättävyyden asteikolla.

Kaupallisen paineen takia vaatimukset kasvavat sitä mukaa, kun entiset on täytetty. Enää ei riitä, että punaa huulensa ennen tansseihin lähtöä, nyt on oltava käyrät ripset ja peppua kohottavat pöksyt.

Markkinat määrittelevät meitä syvemmin kuin ymmärrämme. Ne ovat myös yksi häpeää vahvistavista generaattoreista. Joka kerta kun emme onnistu täyttämään meihin kohdistettuja vaatimuksia, tunnemme sisällämme häpeän hulvahduksen. Häpeän siitä, mitä muut ajattelevat.

”Häpeää välttääksemme alamme sopeutua sen sijaan että tuntisimme kuuluvamme joukkoon”, Vanhempainliitossa työskentelevä, koulupoikien hierarkiasta väitellyt Sari Manninen selittää. ”Näiden kahden välillä on ero. Joukkoon kuuluminen tarkoittaa sitä, että tulemme hyväksytyiksi omina itsenämme, sopeutuminen puolestaan sitä, että pyrimme täyttämään muiden odotukset.”

Häpeän kokemus tuntuu olevan keskeinen osa naisen ja miehen kasvutarinaa. Se astui kuvioon jo paratiisissa. Kun mies ja nainen puraisivat kielletyn puun hedelmää, he alkoivat hävetä ja riipiä lehtiä peittääkseen alastomuutensa. Häpeä teki heidät erillisiksi olennoiksi ja nosti esteen heidän välilleen.

Tuossa kertomuksessa piilee mielestäni jotakin äärimmäisen perustavanlaatuista.

Mutta erityisen jännittäväksi sen tekee siihen kuuluva jatko-osa.

 

Tarinan jatkotulkinnan esittää kulttuurihistorioitsija Russell Jacoby kirjassaan Bloodlust (On the Roots of Violence from Cain and Abel to the Present). Jacoby kehittelee alkujaan Freudilta peräisin olevaa ajatusta, jonka mukaan vihanpito miesten ja naisten välillä ei johtuisikaan siitä, että olemme eri planeetalta, vaan päinvastoin siitä, että todellakin tallaamme samaa maaperää.

Pienet eroavaisuudet ovat uhka identiteetille, jonka on vaikea erottua itsekseen. Siksi sisällissodat ovat julmimpia ja kotiväkivalta raainta. Jacoby puhuu narsistisesta loukkauksesta, jonka läheisyys toiseen vain hieman itsestämme erilaiseen meissä nostattaa.

Tästä näkökulmasta tuntuu järkeenkäyvältä korostaa miesten ja naisten välisiä eroja.

Ainakin ulkoisia eroja. Sillä ehkä on niin, että sitä mukaa kun toimintamme ja kiinnostuksen kohteemme ovat yhdenmukaistuneet, meissä on herännyt tarve näyttää edes ulkoisesti erilaisilta. Positiivisesta nähtynä vaaleanpunainen vasara kertookin siitä, että nyt naisen sentään oletetaan vasaroivan.

Toisinaan eroavaisuuksien syyt tuntuvat kuitenkin olevan Jacobyn selitystä pinnallisempia, peräti opportunistisia.

”Esimerkiksi niin sanotun korostetun naiseuden teorian mukaan jotkut naiset asettuvat vastinpariksi perinteiselle maskuliinisuudelle esiintymällä liioitellun feminiinisesti”, Sari Manninen selittää. ”Korostamalla ulkonäköään he yrittävät saada hyväksyntää miehiltä, joilla on valtaa ja statusta. Tällä tavoin molemmat vahvistavat sukupuolisia stereotypioita.”

Lopputulos on seuraava: konservatiiviset roolit ovat niin kaukana toisistaan, että se tekee väkivaltaa useimmille ihmisille, joissa on sekä naisellisia että miehekkäitä ominaisuuksia. Toisaalta samankaltaiseksi muuttumisessa piilee siinäkin ahdistavia piirteitä.

Ristiriitaa on yritetty ratkaista roolileikeillä. Niin kutsutussa äijämuodissa legitimoidaan perinteisesti ”ämmämäisiksi” katsottuja asioita markkinoimalla ne sukupuolisidonnaisesti. Tarjolla on ”äijäsalaattia”, ”äijäjoogaa”, sisustusmessujen ”äijäkierrosta”, jopa ”äijäfeminismiä”.

Burleskissa puolestaan esitetään pieniin paljettipöksyihin ja höyhenpuuhkaan sonnustautuneena ”luovaa strippausta”. Burleskia pidetään feministisenä harrastuksena, mutta ulkopuolisen voi olla vaikea ymmärtää sen logiikkaa; seksikkyyteen pyritään pitkälti samalla koodistolla, jota naiset toisaalla kritisoivat.

Sekä äijäilyssä että burleskissa on kuitenkin kyse ironiasta, jossa kaikki tietävät näyttelevänsä roolia.

Tai ainakin pitäisi tietää.

 

Valokuva-albumin suljettuani ajattelen, miten suuresti asioiden pinta meitä hämää.

Vaikka 1970-luvulla näytimme samanlaisilta, ajatuksemme olivat äärimmäisen perinteiset. Monen luokkatoverini äiti oli kotirouva. Isät olivat etäisiä hahmoja, jotka ilmestyivät ruokapöytään ja katosivat sitten sohvan uumeniin.

Nyt näytämme erilaisilta, mutta ajatuksemme ovat vähintään käymistilassa. Jostakin selittämättömästä syystä tunnemme myös paheellista vetoa Mad Men -sarjan sukupuolitettuun maailmaan, jossa ”naiset näyttävät naisilta ja miehet miehiltä”. Traditionaalinen rooliasetelma on kuitenkin usein pelkkää fantasiaa kuten Fifty Shades of Greyssä, jotakin, jolla voi leikkiä korkeintaan makuukammarissa. Tai sitten se on rituaali, jota noudatamme häiden kaltaisissa perinnejuhlissa.

Mutta senkin jälkeen kun olemme päättäneet, että muoto ja sisältö ovat eri asioita, meidän pitäisi ratkaista vielä kysymysten kysymys.

Se on: voisimmeko me jonakin päivänä kasvaa ihmisiksi, jollaisiksi itsemme sisimmässämme tunnemme ilman että meille jaetaan valmiit roolit ulkoa käsin?

Vai kehitämmekö vapauden kauhussa aina uudet pakottavat roolit?