Pentti Linkola ja kalastajan testamentti: ”Kalan ystävää itkettää”

Linkola on kalastanut ammmatikseen 54 vuotta. Hän poistaisi alamitat ja muutkin kalastuksen rajoitukset.
Kotimaa 17.4.2015 05:15
Pentti Linkola
Pentti Linkola Valkeakosken Sääksmäellä. © Markus Pentikäinen

Koulupoikana sain luonnonhistorian opettajaltani Jorma Soverilta opetusta tutkielman teossa: ensin aineisto ja menetelmät. Nämä eväät olivat tarpeen, kun sain Luonto-liiton talvipäivillä Helsingissä tutkielmien sarjassa ensimmäisen palkinnon. Se oli isokokoinen teos Pikkujättiläinen, jota kuljetin kotiin polkupyörällä. Se pääsi lipsahtamaan takatelineeltä eikä siitä tullut kirjahyllyn koristusta, pyörän rengas kalvoi komean selkämyksen puhki.

Minusta ei tullut biologia, vaikka se oli ollut sekä itselleni että ympäristölle selviö. Istuminen sisällä luentosaleissa ja laboratorioissa teki voittamattoman tenän, eliöiden fysiologian ihmeet, solujen tumat, blastulat ja gastrulat jäivät pysyvästi arvoituksiksi. Minusta tuli kalastaja, mahdollisimman käytännönläheisen, konkreettisen ammatin harjoittaja, känsäkourainen ruumiillisen työn tekijä.

Mutta eräänlainen tutkijan ote, tutkijan silmät seurasivat minua tälläkin elämänalalla. Niinpä nytkin aloitan kertomalla, millä tavoin hankin vuosikymmenien kuluessa ylittämättömän asiantuntemukseni kotimaisessa kalastuksessa ja kalataloudessa: aineisto ja menetelmät.

Niihin perustuu sekin toteamukseni, että Suomessa kalatalous virkamiestasolla on perin juurin harhateillä. Ei mitään käsitystä kalavarojemme, kalastuksen ja kalankäytön nykytodellisuudesta (jos historiastakaan). Tämänkeväinen uuden kalastuslain valmistelukin kirjoituspöydillä näyttää olevan pimeässä harhailua.

 

Olen pääammatissani kalastanut 54 vuotta sisävesillä, Keiteleellä, Päijänteellä, Mallasvedellä, Vanajanselällä, ja kolme vuotta merenrannikolla Suomenlahdella. Lisäksi olen pitkillä lomilla amatööritutkijana liikkunut vesitse ja pitänyt silmällä kalastusta sadoilla järvillä ja pitkillä rannikkokaistoilla.

Olen myynyt kalaa tukkuliikkeisiin Äänekoskelle, Jyväskylään, Lahteen, Helsinkiin, Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Ja ennen kaikkea: kahden vuoden torikaupan jälkeen olen 15 viime vuotta myynyt kaiken kalan, monen monta tuhatta kiloa (kuhaa, madetta, haukea ja siikaa) suoramyyntinä ovelta ovelle tuhansiin talouksiin kaupungeissa, taajamissa ja maaseudulla Pirkanmaalla ja Kanta-Hämeessä. Näin olen saanut ”kentällä” tarkennetun kuvan suomalaisen kalankulutuksen rakenteesta.

Kalaa ja kalataloutta koskevien tietolähteiden perinpohjainen seuraaminen 60 vuoden ajan on lisänä. Vain avomerikalastuksen ja marginaalisen koskivesien perhokalastuksen osalta asiantuntemukseni puuttuu. Tältä pohjalta esitän muutamia näkökohtia.

 

Suomen 180 000 yli 20 aarin järvessä on kalaa miljardeja tai biljoonia kiloja, käytännössä ”rajattomasti”. Samaa suuruusluokkaa ovat kalavarat rannikoilla. Vesien ravinteisuuden myötä kalavarat ovat hitaassa kasvussa.

Ihmisen käyttämällä osalla tästä proteiinivarannosta oli muutama vuosikymmen sitten melkoinen merkitys väestön ravitsemuksessa (silakka, muikku, särki, lahna, hauki, ahven). Nykyisin tämä kotimaisen luonnonkalan käyttö on supistunut pieneen osaan entisestä. Tunnetuin on silakan kohtalo. Lahna, ankeriaan jälkeen herkullisin kalamme, aikanaan Hämeen maakuntakalaksi valittu, on melkein kadonnut myyntipöydiltä.

Entä hauki, kovin maukas ja hieno ruokakala sekin? Muistan, kuinka suureen järvien ulappajäillä risteili satojen koukkujen syöttisiimoja, joista kaikenkokoisia haukia nostettiin suurin määrin. Päijänteen ammattikalastajat keräsivät niitä kaiken kevättalvea sumppuihin ja myivät pääsiäisaattona sadoin kiloin Lahden torilla. Vielä kauan sotien jälkeen oli jokaisessa ruohoisessa lahdessa kautta maan keväällä kutuaikana vieri vieressä haukirysiä, ja hauki oli toukokuussa kansallisruoan asemassa. Helsinginkin vanhan polven torikauppiaat kertoivat hirmuisesta haukiryntäyksestä. Kaikki tämä on siirtynyt muistojen joukkoon.

Rinnan kalansyönnin kanssa (mikä syy, mikä seuraus?) on kalastus jyrkästi vähentynyt – muukin kuin haukisiimat ja kymmenettuhannet rantarysät. Monilla suurillakaan vesialueilla ei ole kalastusta ollenkaan, toisilla on muutama katiska. Vesialan kokoon nähden jotenkin voimaperäistä kalastusta harjoitetaan vielä Säkylän Pyhäjärvellä, Vanajanselällä, Oulujärvellä, Puruvedellä, parilla selällä Pohjois-Karjalassa, rannikolla Kotkan ympäristössä ja Paraisilla. Muikkutroolarit kyntävät vähäisiä osia muutamista muistakin vesistöistä.

Kotimaisen luonnonkalan palauttamisessa käyttöön olisi kalatalousviranomaisilla ainoa mielekäs tehtävä. Mutta he eivät ole siitä kiinnostuneita, he askartelevat, uskomatonta mutta totta, lumetodellisuudessa ylipursuavien kalavarojen riittävyyttä turvaamassa.

Kalat eivät toki ole, enempää kuin muutkaan eläimet, mitenkään tarkoitetut ihmisen käyttöön, vaan elämään omaa elämäänsä. On hienoa, että edes kalat (paitsi koskivesien lohikalat) saavat Suomessa olla ihmisen taholta rauhassa. Kohtuullinen osuus niistä voitaisiin kuitenkin varata ihmiselle – senkin vuoksi, että ne korvaisivat ekotaseelle vaarallisia ihmisen ravintoaineita.

Nykyisellään Suomen väestön hyväksymien ruokakalalajien vuosituotosta voidaan arvioida tulevan ihmisen käsiin pari kolme prosenttia, nk. roskakaloista (jotka voivat muissa maissa olla halutuimpia) vielä vähemmän. Lainsäädännössä voitaisiin hyvin palata sota-ajalta tuttuun jokamiehen kalastuslakiin: ei mitään rajoituksia. Kalakannat eivät vähääkään heilahtaisi.

 

Palaan kuitenkin kalatalouden nykytodellisuuteen ja oion vielä joitakin väärinkäsityksiä. Yksi niistä on, että kalakannat vähenevät (huom. siis jälleen: vähenevät!), jos pyydetään yksilöitä ennen sukukypsyyttä. Muistan ruotsalaisen Svärdsonin taannoisen tutkimuksen, jossa verrattiin hauen kutulahtia toisiinsa. Toisista lahdista onnistuttiin poistamaan kaikki kudulle pyrkivät emohauet yhtä lukuun ottamatta, toisissa (rauhoitetuissa) lahdissa kuti kymmeniä haukimammoja.

Verrattomasti paras hauen ikäluokka lähti yhden emon lahdesta, jossa poikaset onnistuivat hajaantuneina välttämään runsaiden poikasmassojen kaikennielevän kannibalismin. Toisin sanoen kaikissa kalastuskunnissa vallitseva muka suurenmoinen kalanhoidollinen toimi, joidenkin kutulahtien valitseminen rauhoitetuiksi pyynniltä, on kardinaalivirhe.

Kuhanpojat eivät tiettävästi ole juuri kannibaaleja. Niinpä Vanajanselällä vielä kymmensenttisiä kuhanpoikia rannat ovat niin täynnään, että ravunsyöttejä särkiverkoilla yrittäneiden oli luovuttava hankkeesta vaikeasti irrotettavien piikkisten kuhanpoikasmassojen takia. Luonto kyllä toimii niin, että useimpien kalojen kutu on tuhatkertaisesti ylimitoitettua. Nuorten kuhien poistokalastus epäilemättä helpottaisi rajua lajinsisäistä kilpailua ja parantaisi kuhien kasvua – kalastuksen hyväksi, vaikkakin luonnonjärjestystä vastaan. Ja muutama kutukala järveä kohti riittäisi. Alamitat joka tapauksessa ovat kaikki kyseenalaisia.

 

Tiedetään, että suuri syy luonnonkalan käytön hiipumiseen on ulkomaisen kalan kasvava osuus markkinoilla. Tiettävästi yli puolet kalaa syövän väestön kalaruokabudjetista menee ulkomaille tonnikala- ja sillipurkeista lähtien, nykyisin pääosaksi Norjaan. Kotimainenkin kasvatettu kala (kirjolohi, siika) haukkaa ison siivun kulutuksesta. Norjan loheen törmäävät jatkuvasti minun laillani sekä vähälukuiset kollegani että kalatukut, joista jotkut ovat jo lopettaneet kotimaisen kalan vastaanoton ja siirtyneet tuontikalan jalostukseen.

Kuittaan tässä kuitenkin ulkomaisen kalan ja viljellyn kalan maininnalla ja rajoitun kotimaisen luonnonkalan pyyntiin ja kulutukseen. Siihenhän ainoastaan kohdistuvat paitsi ammattikalastajien myös kalastusviranomaisten ja kalastuslain säätäjien toimet.

Jos mennään kalatalouden ytimeen, on tiedettävä, minkälaista luonnonkalaa ihmiset syövät. Lahnan ja hauen syrjiminen oli jo esillä. Mutta minkälaisina suositut kalalajit halutaan, siinä viranomaisten ja tutkijoiden asiantuntemus pettää totaalisesti, joudun heille kertomaan.

Otan esimerkiksi kuhan: ihmiset haluavat 0,5–1,0 kilon kaloja, monet mieluummin kaksi puolikiloista paistinkalaa kuin yhden kiloisen. 1,5 kilon kuha alkaa mennä nihkeästi, kaksikiloinen on jo vaikea myydä. kolmikiloiset ja suuremmat ovat suurina määrinä jo kaatopaikkatavaraa, niitä haluaa vain minimaalinen vähemmistö. Samat kokoluokat koskevat fileitä (viime vuosien keksintöä). Isoista kuhista voi kyllä veistää fileitä, mutta paksut pätkityt fileet eivät ole ollenkaan suosittuja. Ilmenee, että pyrkimys – lakipykälienkin voimin – siirtää kalastusta isoihin, kerran tai useammin kuteneisiin yksilöihin on tästäkin syystä tolkutonta, kansa ei pysy perässä.

Avainkysymys on vähenevien ammattikalastajien toimeentulo vähenevän kysynnän maailmassa. Tärkein myyntikala siellä missä ei ole muikkua on kuha. Se on sisävesissä hankala pyydettävä. Monissa tärkeimmissä kuhajärvissä noin joka kolmas syksy tai tiheämminkin sakea piilevä muuraa verkot pimeiksi ryijyiksi ja estää syyskalastuksen kokonaan.

Jäljelle jää vain talvikalastus. Sen murheena on kuhan helmi–huhtikuinen talvihorros (siilin tai karhun tapaan). Horrokseen vaipuvat ensi sijassa isommat 6–7-vuotiaat 1–1,5 kilon kuhat (verkon silmäharvuus 50–55 milliä). Esimerkiksi Vanajanselällä on talvia, jolloin näitä kiloisia kuhia saa vain yhdellä tai kahdella nostolla jäidentulon jälkeen, sitten uivat ainoastaan (aina runsaat) 4–5-vuotiaat puolikiloiset kuhat (silmäharvuus 45 mm). 45-millinen on kuhavesien perusverkko sekä sisävesillä että rannikolla. Verkon luvallisen silmäharvuuden nosto olisi sulaa hulluutta – ja laajalti kuolinisku ammattikalastukselle.

 

Tekee mieleni vielä esittää pieni historiallinen katsaus, edellä jo kertomieni muutamien esimerkkien lisäksi kuvata kalastuksen harjoittamista yhteiskunnan litistämänä omalla kaudellani vuodesta 1958 lähtien. Aloittamisenihan sattui juuri siihen taitteeseen, jolloin oli tapahtunut ainoa myönteinen muutos kalastuksessa viimeisten sadan vuoden aikana, kestävien nailonverkkojen tulo nopeasti lahoavien pumpuliverkkojen tilalle. Mutta sen jälkeen…

Ammatti osoittautui sikäli erikoiseksi, että kalan reaalihinta, toisin sanoen kalastajan ansio, koko urani ajan sitkeästi aleni joka vuosi – jo aikaa ennen kirjolohenviljelyn tuloa, saati Norjan lohta. Ei säteillyt kalaan edes se maatalouden kulta-aika, jolloin vahva MTK Ihamuotiloineen ja kumppaneineen pystyi vielä torjumaan maataloustuotteiden alennusmyyntiä. Kokosin joskus Tilastokeskuksesta erinäisiä indeksejä, mutta kalan hinnan indeksi oli niin lohduton, että lopetin. Mieleen jäi, että kaikista indekseistä Suomen taloudessa jyrkimmin nouseva oli palkkaindeksi. Mikä sinänsä ei kuulu tähän yhteyteen. Kun selaan paksuja kalastuspäiväkirjojani (nyt on menossa n:o 41), häikäistyn niistä hinnoista, mitä sain kalasta 1950- ja 1960-luvuilla.

Pääosa ammattikalastajista on tällä välin karsiutunut, jotkut – kuten minä – ovat selviytyneet työmäärää ja pyyntikalustoa lisäämällä, hakeutumalla entistäkin tuottavammille vesille, tai siirtymällä tukkukaupasta vähittäismyyntiin. Minkäänlaista tukea kalastusviranomaisilta ei ole pyynnöistä huolimatta herunut.

 

Oma lukunsa on viimeisten vuosikymmenien hygieniahysteria. Siinä missä etelämpänä Euroopassa kalat toreilla paahtuvat helteessä kärpäspilvien alla, siinä meidän kylmässä steriilissä ilmastossamme, missä talven vuosipuoliskossa kalaa ei saa nerokkainkaan taikuri pilaantumaan ja missä jonkinlaisia pilaantumisongelmia saattaa olla mätäkuussa, määrätään kalalle läpi vuoden kaupassa, toreilla ja kuljetuksissa jos minkälaisia enimmäislämpötiloja kustannuksista välittämättä.

Ne virkaveljeni ja ystäväni täällä Hämeessä, joiden isien kalat kulkivat kaupunkiin kesällä vuorolaivalla puoli päivää pärekopassa ainoana suojanaan tervalepänlehvät, ja talvella käppyröiksi jäätyneinä juutesäkissä linja-auton takakontissa, ja jotka nyt ovat erehtyneet valtion lainoittaman kalahallin perustamiseen, eivät saa vääntää kylmävesihanaa ilman joka kerta erikseen pestyjä suojahansikkaita. Hiljattain näin kalatalousjulkaisussa jonkun nuoren nulikan artikkelin, jossa kiellettiin luonnonjäästä murskatun hileen käyttö, koska siinä on bakteereja, ja hyväksyttiin vain niin ja niin monta tuhatta euroa maksava hilekone.

 

Siunatuksi lopuksi kerron merkillisestä ilmiöstä, joka tapahtui 1970-luvulla. Kukaan ei ollut kuullut toimesta nimeltä fileeraaminen. Kalat oli ruodittu ja syöty päivällispöydässä, päivällinenhän oli kodin päätapahtuma ja nimenomaan hidas ja nautinnollinen, ja kala oli usein juhlaruoka. Sitten yhtäkkiä katosivat talouksista veitset ja haarukat, ja kalat, nuo kiiltävät, hohtavat taideteokset, ostettiin nyljettyinä ja raadeltuina. Jätteiden joukkoon olivat menneet kalan herkullisimmat osat, posket, silmät, huulet, aivot, maksa, vahvat hartialihakset, lohilta vatsanauha, ja syötiin mauttomimmat keskiruumiin lihakset. Tuhlaus oli hirvittävää, mutta ennen kaikkea gastronomian tappio oli valtava.

Kalan ystävää itkettää.