Päre + rasvatut kädet = Polvi menee leffassa sijoiltaan

Heikki Kossi tekee studiossaan äänet moniin eurooppalaisiin elokuviin.
Kotimaa 18.6.2015 05:00
Kun jalkapalloilijat juhlivat tanskalaiselokuvassa Sommaren ’92, humun äänet kilistelee Heikki Kossi Kokkolassa. © Markus Pentikäinen

Herätyskello tikittää ja soi.

Nick Cave nousee sängystään ja haroo hiuksiaan.

Lakanat kahisevat. Kokolattiamatto suhisee, kun Cave kävelee laiskasti vessaan. Oven saranat valittavat. Kuulemme rahisevan äänen, kun hän hieroo tukkaansa.

Muusikko laskee hanasta vettä ja kulauttaa sen kurkkuunsa.

Tämä on kohtaus dokumentista 20 000 Days on Earth. Äänet ovat aidon tuntuiset, mutta se mitä kuulemme, ei ole Cave. Elokuva on kuvattu Englannissa, mutta kaikki nämä äänet on nauhoitettu Suomessa, H5-studioilla Kokkolassa.

Kun kuulemme askeleet, ääni on Heikki Kossin jaloista. Kun ovi narahtaa, Kokkolassa käännettiin vanhaa saranaa mikrofonin alla.

Hanan ja kurkun kulauttamisenkin äänet on toteuttanut Kossi.

Dokumentissa on keikkajaksoja, mutta vielä enemmän kuvaa, jossa rocktähti ajelee autolla, tapaa tuttuja ja käy välillä avautumassa elämästään psykoterapeutilleen.

”Elokuvan materiaali tuli meille niin, ettei siinä ollut mitään muita ääniä kuin dialogi ja musiikki”, Heikki Kossi kertoo. ”Kaikki Caven terapeutin sohvan narinat ja voileipien voitelut ovat meiltä.”

Työ tehtiin viidessä päivässä joulukuussa 2013. Tammikuun puolivälissä 20 000 Days on Earthin piti jo olla valmis. Silloin koitti maailmanensi-ilta Sundancen elokuvafestivaaleilla Utahissa.

 

Heikki Kossi, 45, tekee joka vuosi äänet jopa pariinkymmeneen kotimaiseen elokuvaan, ja nyt häneltä tilataan ääniä yhä useammin ulkomaille.

Elokuvia tehtäessä kuvauspaikalla ei nauhoiteta muuta kuin puhe. Joskus mikrofoniin tarttuu myös vaatteiden luonnollista kahinaa ja muita kehon liikkeiden ääniä. Kaikki muut äänet lisätään jälkituotannossa.

Osa äänistä on perinteisiä äänitehosteita. Autonrenkaiden kirskahdukset ja esimerkiksi ukonilmat ovat yleensä valmisääniä. Suuri osa arkisista äänistä toteutetaan foleyna, elokuvan tilanteisiin räätälöityinä.

Medianomiksi kouluttautunut Kossi innostui foley-työstä opiskelujensa aikaan 1990-luvun lopulla.

”Me tehtiin radioon ohjelmia, kollaasitöitä äänillä. Kuulin, että tästä voisi olla leffa-alalla ihan työksikin. Selvitin, mistä on kyse, ja päädyin Helsinkiin tekemään Itse valtiaiden ääniä.”

Vuodesta 2004 hän on ollut täyspäiväinen foley-taiteilija. Nopeasti Kossista tuli alallaan Suomen työllistetyin.

Suuri osa työajasta menee askeleiden ja kehonliikkeiden ääniin. Silloin hän ikään kuin näyttelee näyttelijän työtä uudelleen. Hän esimerkiksi kävelee näyttelijän rytmissä studiossa, oikeanlaiset kengät jalassa ja sopivalla pohjalla. Hän kilistelee vyötä, jos elokuvan hahmo riisuuntuu, ja kilauttaa laseja yhteen, kun leffassa skoolataan.

”Tässä työssä tärkeintä on päästä henkilöhahmon nahkojen sisään. Mutta tämä on kuin basistin virka bändissä: sut huomataan vasta, kun teet virheen”, Kossi sanoo.

Hänen mukaansa foleyn tekemisessä hyvälle tai keskinkertaiselle näyttelijälle on iso ero.

”Hyvä näyttelijä tuntee kroppansa. Kaikki mitä hän tekee, on loogista, vaikka roolihahmo olisi epämääräinen ihminen.”

Esimerkkinä Kossi mainitsee Samuel L. Jacksonin.

”Kun Jackson kävelee Big Gamessa melkein koko elokuvan ilman toista kenkää, hän on aina looginen ja hyvin tarkka. Hän ontuu samaa jalkaa aina samalla tavalla.”

Kossi teki foleyt Jalmari Helanderin elokuvaan.

 

Iso hyllyllinen erilaisia kenkiä, lattiassa on toistakymmentä erilaista materiaalia, joiden päällä kävellä. On katukiveä, betonia, hiekkaa, soraa, metsämaata risuineen, puulattiaa jonka alla villaa, puulattiaa ilman eristystä. Ollaan Kossin H5-studiolla, ja täällä syntyvien äänten pitää olla kuin aitoja.

Kun Kossi tepsutteli helmikuussa varvastossuilla metsäisen maaperän päällä, siitä tuli Pikku Prinssin askelia ranskalaiseen animaatioelokuvaan. Antoine de Saint-Exupéryn perikunnan hyväksymällä elokuvalla oli 70 miljoonan euron budjetti. Kossi ja hänen kaksi työntekijäänsä käyttivät sen äänien tekemiseen 20 päivää, nelisen kertaa enemmän kuin tyypilliseen kotimaiseen draamaan.

Elokuva on mielikuvien luomista, jossa kaiken pitää usein olla vähän todempaa kuin todellisuudessa. Vaikka foley on tarkkaa työtä, se on myös liioittelua, Kossi myöntää.

Usein foley syntyy juuri niin hulluilla tavoilla kuin vain voi kuvitella. Klassikkoja ovat lumen narskunta, jota tehdään vääntelemällä perunajauhopussia, ja nuotion rätisevä ääni, joka on paperipussi tai rutistettava kourallinen tuohta. Kossin nuotiopussissa on tosin filminpätkiä.

Tähtien sota -elokuvan laseraseiden ääni on äänimies lyömässä radiolähetystornin vaijeria vasaralla. Kun aikidomestari Steven Seagal murtaa toimintaelokuvassaan vihollisensa luun, siinä foley-taiteilija katkaisee studiossa sellerinvarren.

 

Huippujalkapalloilijalta menee polvi sijoiltaan kesken ottelun. Kesäkuun alussa Kossin piti kehittää ääni, joka kuulostaisi uskottavalta tapaturmalta. Hän teki ääniä tanskalaiseen draamaan Sommeren ’92, joka kertoo maan yllättävästä voitosta jalkapallon Euroopan-mestaruuskilpailussa vuonna 1992.

Elokuvassa on kohtaus, jossa Morten Vang Simonsenin näyttelemän Henrik Andersenin polvi menee ottelussa sijoiltaan. Rasahduksen Kossi toteutti kahden erikseen nauhoitetun äänen yhdistelmänä.

”Taitoin päreen kahtia. Sitten äänitin rasvattujen käsien luiskahduksen.”

Sekunnin pituinen ääni on ilkeä. Sluish-kräk-slush!

Myös elokuvan jokainen pallon potkun ääni on hänen mikrofonistaan. Osa on äänitetty studiossa, jossa hän lyö palloa betonilattiaan. Osa piti nauhoittaa jalkapallokentällä, jotta ääneen tulisi hitunen oikeaa kaikua.

 

Voi tuntua hassulta, että Suomen elokuva-alan ehkä kansainvälisin firma sijaitsee Kokkolan sataman reunalla tehdaskeskittymässä. Vielä hassumpaa on, että se muistuttaa romuvarastoa.

Vaikka maamme elokuva-ala on keskittynyt Helsinkiin, nykyaikainen tiedonsiirto mahdollistaa jälkitöiden hajauttamisen oikeastaan minne vain. Elokuvan leikkaus- ja äänitöitä tehdään usein rinnakkain eri maissa. Samoin kuin Kossin työtä tilataan Britteihin ja Tanskaan, yhä useampaan suomalaiselokuvaan ostetaan jälkityöosaamista muualta Euroopasta.

Vaimonsa kotiseudulle Kokkolaan Kossi muutti vuonna 2005 vaimon työn perässä. Tuolloin elokuvien raakamateriaalit siirtyivät vielä dvd-levyinä.

Vuonna 2008 H5-studion toiminta siirtyi nykyisiin tiloihin tehdasalueelle, entiseen kemianteollisuuden rakennukseen. Helsingin tasoon verrattuna kohtuullinen vuokra mahdollisti sen, että Kossi saattoi kerätä tiloihin ”kaiken tarvittavan”. Hallissa on roinaa polkupyöristä vanhoihin radioihin, seinällä roikkuu kymmeniä vöitä ja kaapissa on laboratorion lasitavaraa.

”Kun lähden viemään jotain kierrätyskeskukseen, tulen takaisin enemmän tavaraa mukana. Siellä kokeilen ja hiplailen esineitä. Löytyy joku vanha radio: tuleeko napeista hyvä ääni? Kaikkihan tälle nauraa, mutta kun leffaa tehdään, ei siinä ehdi enää lähteä jokaista esinettä erikseen etsimään”, Kossi sanoo.

”Väitän, että melkein kaikkia tavaroita on käytetty johonkin.”

Tuossa on lastenvaunut, tuolla tyhjiä muovipulloja. Nurkassa on jääkaappeja, joita heiteltiin Big Gamen pakastinkohtauksia varten.

”Pitää olla ikkuna puisessa pokassa, jos haluaa äänen ikkunasta puisessa pokassa. Ei sitä voi muuten tehdä”, Kossi toteaa.

”Vanhan radion napeista tulee vanhan radion napin ääni.”

Kossi vääntää pellavalihtaa, joita käytettiin ennen vanhaan pellavan kuitujen erotteluun. Se narisee – uhkaavasti, jos kuulija antaa mielikuvituksensa juosta.

”Murhaajako sieltä tulee”, Kossi sanoo virnuillen.

 

Kansainvälisiä töitä Heikki Kossi alkoi saada vain viitisen vuotta sitten. Nyt hän joutuu jo usein sanomaan suomalaisille elokuville ei, sillä aika ei riitä.

H5-studiolla on yhden hengen äänileikkauspiste myös Helsingissä. Hyvän äänen arvostus on noussut Suomessakin valtavasti siitä, kun Kossi aloitteli uraansa. Nyt on myös varaa tehdä tarkkaa laatua.

Kossi kiittää kehityksestä Paul ”Pappa” Jyrälää, suomalaisen äänitekniikan edesmennyttä veteraania. Talvisota-elokuvan äänitöiden perusteella Jyrälä pääsi Hollywoodiin ja teki äänileikkausta muun muassa Ridley Scottin kauhuelokuvaan Hannibal.

”Kun Jyrälä palasi Suomeen, hän toi esiin näkemystä, että äänet ovat elokuvan kantava juttu. Ajatus alkoi mennä perille.”

 

Osaaminen ja Facebook. Ne ovat riittäneet Kossilla verkostoitumiseen ulkomaita myöten. Päänavaus Ison-Britannian leffabisnekseen oli Berberian Sound Studio vuonna 2012. Elokuvien äänimiehen painajaisesta kertova taiteellinen trilleri on loistava käyntikortti.

”Berberian-keikka tuli niin, että sen äänisuunnittelija, ruotsalainen Joakim Sundström, otti minuun yhteyttä Facebookissa”, Kossi kertoo.

Sundström oli törmännyt Kossin nimeen elokuvien lopputeksteissä.

Jadesoturi ja Rare Exports olivat tässä mielessä tärkeimpiä projekteja. Ne ovat niitä harvoja suomalaisia elokuvia, joita on myös katsottu ulkomailla.”

Parasta mainosta on hyvin tehty elokuva, jonka lopussa on oma nimi niille, jotka sen sieltä haluavat etsiä, Kossi summaa.

Yhden tien avasi Katja Gauriloffin ohjaama Säilöttyjä unelmia. Suomalaisdokumentilla oli tanskalainen äänisuunnittelija Peter Albrechtsen, yksi Euroopan parhaista.

Pian Albrechtsen pyysi Kossia tekemään foleyt useisiin tanskalaisiin elokuviin. Erästä niistä, tieteisleffaa Danny’s Doomsday tuli miksaamaan amerikkalainen Tim Nielsen.

Pohjois-Kaliforniassa Skywalker Ranch -studioilla yleensä työskentelevä Nielsen piti Kossin työn jäljestä. George Lucasin perustama Skywalker Ranch on alan ykkösiä, ja siellä tehdään töitä, joilla voitetaan Oscareita.

Kossi yllättyi, kun Nielsen tilasi häneltä foleyt Pikku Prinssiin.

”Kai ne joutuivat aika paljon siinä tappelemaan, että meille tuo homma saatiin, kun tällaisesta pienestä suomalaisfirmasta oli kyse”, Kossi sanoo.

Pikku Prinssi on ylivoimaisesti suuribudjettisin elokuva, jossa on Kossin foley-äänet. Elokuvan ohjaaja Mark Osborne on amerikkalainen Oscar-voittaja. Hän on aiemmin ohjannut muun muassa Kung Fu Panda -elokuvan.

Suurten kansainvälisten tuotantojen tekeminen on vaativaa. Osbornen kaltaiset tekijät ovat tottuneet työskentelemään maailman parhaiden kanssa.

”Palkkio on toki erilainen kuin Suomessa”, Kossi toteaa.

”Mutta korkeampi budjetti asettaa vaikeustason korkeammalla. Aikaerokin on merkittävä rasite, jos tehdään Yhdysvaltoihin hommaa. Me perheelliset olemme töissä kahdeksasta viiteen. Kun Kaliforniassa heräillään, meillä päivän pitäisi olla jo ohi.”

 

’Kuin enkelin siivet”, neuvoi ohjaaja Klaus Härö Kossia. Kyse oli Härön Äidistä parhain -elokuvan kohtauksesta, jossa äiti ja nuori poika istuvat sängyn laidalla, on hiljainen pitkä kuva ja oikealla ikkuna auki. Verhot heiluvat tuulessa. Niiden piti kuulostaa enkelin siiviltä.

Ei siihen kuitenkaan enkeleitä tarvittu, ihan vaan vaatekangasta.

Riippuu ohjaajasta, kuinka tiukkoja ohjeita Kossi saa. Pikku Prinssin ohjaaja Osborne oli omistautuneimmasta päästä. Vaikka se on tuotanto, jonka kokonaisbudjetilla tuotettaisiin parin vuoden kaikki kotimaiset pitkät elokuvat, ääniä tehtiin ohjaajan pyynnöstä varsin yllättävillä materiaaleilla.

Elokuvassa pieni tyttö lähtee arjesta seikkailuun, jota inspiroi Saint-Exupéryn kirja. Kirjan tapahtumia kuvitetaan rinnan tytön tarinan kanssa.

Osborne halusi elokuvaan sekaääniä, tehosteita, joissa kuuluu samaan aikaan sekä aidon kuuloinen tehoste että paperilla toteutettu versio äänestä: esimerkiksi Pikku Prinssin askeliin miksattiin myös paperisen kengän askeleen ääni. Se sopii elokuvaan, jossa tyttö elää sekä todellisuudessa että kirjan maailmassa.

Kun ideasta kerrottiin Kossille, hän innostui. Yhdistelmässä oli haastetta – ja materiaalejakin oli toki valmiina.

Pikku Prinssin huivin kahahduksina, tuulen tuiverruksena ja lentokoneen ääninä kuullaan erilaisia silkkipapereita ja rypistyviä kartonkeja, jotka Kossi oli ostanut Tiimarin poistomyynnistä.