"Paras" 1980-luku – tätäkö me haikailemme?

Politiikan tutkija Vesa Vares: ”On tyypillistä nostalgisoida omaa nuoruutta, jolloin kaikki oli edessäpäin ja omat mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta.”

1980-luku
Teksti
Matti Rämö
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomalaisten mielestä 1980-luku on vuosikymmen, jolloin elämä Suomessa oli parhaimmillaan, Yle Uutisten kysely paljastaa.

Mitä me oikein haikailemme, kun kaipaamme 1980-luvulle? Eikä vain sinne vaan myös kauemmas menneeseen.

Toimittaja Matti Rämö selvitti, mikä meitä menneessä kiehtoo. Alla oleva juttu on julkaistu ensi kerran SK:ssa 50/2013.

 

Retromania. Nostalgiabuumi. Käsitteestä riippumatta johtopäätös on sama: menneellä on nyt nostetta. 2010-luku on ollut lähihistorian juhla-aikaa.

Eurokriisin ja kestävyysvajeen tukkiessa uutisvirran iltapäivälehdet ovat täyttäneet kioskit erikoisnumeroilla, joissa muistellaan Mannerheimia, talvisotaa, taistolaisia, Beatlesia, Hurriganesia ja John F. Kennedyä.

Suomen sodat ovat tämänkin kirjasyksyn hittiteemoja. Hyllyihin pinotaan Lauri Törniä, Lapin sotaa, Raatteen tien taisteluja ja, tietysti, useita Mannerheimia käsitteleviä kirjoja.

Jos painettu sana ei tyydytä menneisyydennälkää, televisio ja radio tulevat hätiin.

Yle on tänä vuonna muistellut näyttävästi suomalaisen iskelmän historiaa ja 1970-lukua.

MTV3 on juhlinut Uuno Turhapuron 40-vuotista elokuvauraa ja syventynyt Syksyn Sävelen vaiheisiin.

Puoli Seitsemän -ohjelman ja Radio Suomen marraskuinen retroviikko ulotti muistelun 1980- ja 1990-luvuille. Teemalla vuoden loppuun loppuun pyörivä Retrolissun ysärit -sarja jatkaa urakkaa.

Syksyn kotimaisissa elokuvissa on herätetty henkiin 1950-luvun Oulu (Muisteja), 1960-luvun Helsinki (Mieletön elokuu) ja 1970-luvun Lappi (Kekkonen tulee).

Menneitä hittejä pitää mielissä Radio Nostalgia, joka on pyhitetty 1950–1980-lukujen musiikille. Rock- ja pop-pioneerien kokoelmalevyjä ilmestyy tuon tuosta.

Sienestys, kutominen ja puutarhanhoito ovat muotia, eikä perinnepuuhastelu horjuta edes trendikkäiden parikymppisten katu-uskottavuutta.

Päinvastoin: juureva tee-se-itse-mentaliteetti ja retrosymbolien­ hallinta kuuluvat hipsterityyliin.

 

Mennyt ei ole muotia vain Suomessa. Historian mullistuksia ja populaarikulttuurin ikoneita mieliin palauttava kuva-, ääni- ja tekstivirta kiertää ympäri länsimaista mediamaisemaa.

Muistojen gallerian paraatipaikat varataan 1940-luvun lopulla syntyneiden suurten ikäluokkien nuoruuden avainkokemuksille. Siis rock-musiikin vyörylle, seksuaaliasenteiden vapautumiselle, poliittiselle radikalismille ja muille 1960-luvun murroksille.

Suurten ikäluokkien lapset vaalivat muistoissaan menestystarinaa, johon liittyvät vanhempien ja isovanhempien kokemukset sodasta ja jälleenrakentamisesta.

Tarinan alussa ovat henkiset ja fyysiset rauniot. Keskivaiheilla jyllää edistysusko, ja lopussa seisoo moderni hyvinvointivaltio, joka uhkaa rapistua nuorempien taitamattomissa käsissä.

”Ennen kaikki oli paremmin -ajattelu on tyypillistä sukupolvelle, joka on ollut nuoruudessaan voimakas ja kokenut pettymyksen yhteiskunnan myöhempien murrosten myötä”, sanoo politiikan tutkija Vesa Vares.

”Ylipäätään on tyypillistä nostalgisoida omaa nuoruutta, jolloin kaikki oli edessäpäin ja omat mahdollisuudet tuntuivat rajattomilta.”

Nostalgiavyöryä on houkuttelevaa selittää länsimaiden väestön ikärakenteen muutoksella. Suuret ikäluokat ovat viime vuosina siirtyneet eläkkeelle. Joka viides suomalainen on vähintään 63-vuotias.

Työuran jälkeen on aikaa muistella menneitä, usein myös rahaa hankkia muistelun apuvälineitä. Paperilehtien äärellä varttuneille senioreille on mielekkäämpää myydä teemanumeroita kuin netissä luuhaaville teineille.

”Ei ole salaisuus, että vanhimmat ikäluokat ovat aktiivisimpia tv:n katsojia ja radion kuuntelijoita”, sanoo Ville Vilén, Ylen luovista sisällöistä vastaava johtaja.

Ikääntyvässä yhteiskunnassa kannattaa palvella senioreita.

Mutta suurten ikäluokkien halu muistella vanhoja hyviä aikoja ei yksin selitä nostalgiabuumia.

 

“Ihmisen suuri pelko on olla merkityksetön hippu materiaa merkityksettömässä universumissa. Yhteisen menneisyyden muisteleminen on ankkuroitumista merkitysjärjestelmään, jatkumoon, joka on ollut ennen minua ja on minun jälkeeni”, sanoo Juha Siltala, psykohistoriaan erikoistunut Suomen historian professori.

Tarvitaan kuitenkin etäisyyttä, jotta mennyt asettuu laajempaan kehykseen. Matkan päästä muistot tuppaavat valikoitumaan ja kirkastumaan.

Se näkyy kansantieteen professori Hanna Snellmanin johtaman, 1950-lukunostalgiaa käsittelevän Onnen maa? -tutkimusprojektin nimessä.

”1950-lukua muistellaan nyt ihannoiden, vaikka kurjuus oli silloin monen iholla”, Snellman sanoo. ”Nälkä ja kylmä olivat yleisiä riesoja, ja pitkien välimatkojen taittaminen oli raskasta.”

Koska sodasta toipuvan agraariyhteiskunnan todellisessa arjessa ei ole juuri lapsille kehuttavaa, kaiho liittyy usein vain ajan tyyliin. Amerikanraudoille, rasvakampauksille, kellohameille ja rockabilly-renkutuksille löytyy ihailijoita nuoristakin polvista.

Nostalgian vanhaan mielikuvalataukseen viittaa myös tutkimuksessa käytetty aikarajaus, ”laajennettu 1950-luku”.

”Käsitteellä viitataan siihen, että monet 1950-lukuun liitetyt yhteiskunnalliset uudistukset tapahtuivat 1940- tai 1960-luvuilla.”

 

Nostalgian, menneisyyden kaipuun, kainalossa viihtyy retroilu, joka viittaa mekaaniseen vanhan tavaran kierrätykseen.

”1980-luvulla kierrätettiin 1960-luvun musiikkia, 1970-luvulla 1950-luvun musiikkia. Tällaiset syklit kuuluvat kaupallisesti tuotettuun menneisyyden muisteluun”, sanoo kulttuurihistorian professori Hannu Salmi.

Retroilulla on kuitenkin nyt entistä enemmän enemmän voimaa, ja sen lähde on alati paisuva mediakulttuurin kenttä.

”Olemme eläneet 1990-luvulta asti ennennäkemättömän laajan mediakulttuurin keskellä”, Salmi sanoo. ”Retrobuumit voivat näyttää voimakkaammilta kun ympärillä on entistä enemmän menneestä muistuttavia kulttuurintuotteita.”

Digitaaliset formaatit loivat uudet markkinat vanhoille sisällöille. Niinpä dvd- ja blu ray -hyllyt notkuvat klassikkoelokuvia. YouTuben ja Ylen Elävän arkiston kaltaiset verkkopalvelut antavat mahdollisuuden audiovisuaaliseen aikamatkailuun.

Ruudun äärellä heränneitä muistoja voi jakaa ja vertailla Facebookissa ja Twitterissä.

”Sosiaalinen media luo uutta yhteisöllisyyttä menneen muistelun ympärille”, Salmi sanoo.

Omakohtainen muistiside ulottuu usein kahden sukupolven päähän, vanhempien ja isovanhempien kokemuksiin. Niiden päälle rakentuu kulttuurinen muisti; mielikuva eri aikakausien hengestä ja avaintapahtumista.

”Media muokkaa kulttuurista muistiamme ja tuottaa muistikuvia, jotka eivät ole omiamme tai edes vanhempiemme muistikuvia. Näin ihmiset samaistuvat aikaan, josta heillä itsellään ei ole kokemusta.”

 

Nyky-nostalgikoilla on kuitenkin kokemusta globaalin maailman arvaamattomuudesta.

”Vielä 1990-luvulla Suomessa ja Euroopassa ajateltiin, että koulutus suojaa meitä työn globaalissa uusjaossa, vaikka haalarihommat menetettäisiinkin”, Juha Siltala toteaa.

”Nyt koulutettu keskiluokkakin on joutunut tottumaan epävarmuuteen. Kun kokonaisten alojen ansaintalogiikka voi horjua lyhyessä ajassa, syntyy tunne, ettei ahkeruudellakaan voi vaikuttaa kohtaloonsa.”

Myllerrysten keskellä on lohduttavaa muistella maailmaa, joka näytti selkeältä ja hallittavalta. Yya-Suomi oli kaukana demokraattisesta ihanneyhteiskunnasta. Silti umpipoliittisen idänkaupan pönkittämää kasvun kautta muistellaan lämmöllä. Vallan itselleen keskittäneestä Urho Kekkosesta on tehty kulttihahmo, jonka hohtoa rähmälläänolosyytökset eivät himmennä.

”Epävarmuus saa muistelemaan arvostavasti aikoja, jolloin on selvitty yhdessä vaarallisista tilanteista. Sodat ja jälleenrakennus ovat suomalaisille tärkeitä selviytymistarinoita”, Siltala sanoo.

Politiikan tutkija Vesa Vares selittää kekkosnostalgiaa aikakauden hallinnon läpinäkyvyydellä.

”Neuvostoliiton asettamista rajoituksista huolimatta Kekkosen ajan valtasuhteita oli helpompi hahmottaa kuin globaalin ajan monimutkaisia vaikutusverkostoja.”

Ongelmien mutkistuminen näkyy poliittisessa retoriikassa.

Yksinkertaisia viholliskuvia maalaavan ja kansainvälistymistä uhkana pitävän populismin suosio on noussut ympäri Eurooppaa. Suomessa se näkyy perussomalaisten suosion nopeana kasvuna.

Vasemmiston vastaus kannattajakuntaansa repivään globalisaatioon on ollut linnoittautua puolustamaan hyvinvointivaltiota. Edistysmielisyyttään korostava kokoomuskin on manannut talvisodan henkeä takaisin.

Juha Siltalan mielestä sitkeä talouskriisi syö uskoa koko poliittisen järjestelmän uskottavuuteen.

”Globaali talous näyttää omalakiselta voimalta, jota kansallisvaltiot tai EU eivät saa hallintaansa, istuipa vallan kahvassa mikä puolue hyvänsä.”

 

Suomalaisten asenteita tutkineita nostalgiavyöry ei yllätä.

RISC Monitor -asennetutkimuksen mukaan suomalaisten halu kohdata muutoksia on vähentynyt selvästi 2000-luvulla. Samalla kodin merkitys on kasvanut ja perinteisten perhearvojen arvostus lisääntynyt, myös nuorimmissa ikäluokissa.

Arvotutkimukseen erikoistunut sosiaalipsykologian professori Klaus Helkama on havainnut samansuuntaisen muutoksen. Hän kuuluu tutkimusryhmään, joka on vuodesta 1975 lähtien seurannut arvojen muutoksia Kymenlaaksossa sijaitsevalla Pyhtäällä.

5 000 asukkaan kaupungissa muutaman vuoden välein toistettujen haastattelujen tuloksia on suhteutettu psykologi Shalom Schwartzin keittämään arvokarttaan, arvotutkimuksen kansainväliseen hittimittariin.

Helkama kertoo pyhtääläisten muutoshalun lisääntyneen 1980-luvulla ja pysähtyneen 1990-luvun alkupuoliskon ajaksi.

”Sen jälkeen perinteitä, turvallisuutta ja yhdenmukaisuutta korostavat arvot ovat selvästi voimistuneet kerätyissä aineistoissa”, Helkama sanoo.

”Muutokset näkyvät kaikissa ikä- ja koulutusluokissa. Pyhtään tulokset vastaavat koko maata tarkastelevien arvotutkimusten tuloksia.”

Suomen EU-jäsenyyden kynnyksellä tutkijat ounastelivat pyhtääläisten eurooppalaistuvan unioniin liittymisen myötä. Näin ei käynytkään. Vuosien 1993–2007 välillä Eurooppaan samaistuminen ei muuttunut lainkaan. Suomeen ja kotikuntaan samaistuminen sitä vastoin lisääntyi selvästi.

”Kun turvallisuutta vaalivat arvot voimistuvat, ihminen samaistuu yhä pienempiin kokonaisuuksiin”, Helkama sanoo.

Samalla taakse ja sisäänpäin katsova nostalgia alkaa houkutella yhä enemmän. Eikä syyttä. Britannialaiset ja kiinalaiset tutkijat julkaisivat 2011 tutkimuksen siitä, miten menneisyyden ihannointi ihmiseen vaikuttaa:

Nostalgia voimistaa itsetuntoa ja tunnetta siitä, että elämällä on tarkoitus.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 50/2013.