10-tuumaisten lumoissa

Panssarilaiva Ilmarinen rakennettiin kahden rintaman sotaan. Pimeänä syysyönä 75 vuotta sitten siitä tuli 271 miehen hauta.
Panssarilaivojen tykinputket olivat halkaisijaltaan 254 millimetriä, kymmenen tuumaa. Tykit olivat 11,75 metriä pitkiä, ja putket lukkoineen painoivat 38 000 kiloa. Aluksilla oli kaksi taistelutornia. Etummaisesta johdettiin merellä olleiden maalien ammuntaa ja takaa ilmatorjuntaa. Välissä oli 38,75 metriä korkea masto valonheittimineen.

10-tuumaisten lumoissa

Panssarilaiva Ilmarinen rakennettiin kahden rintaman sotaan. Pimeänä syysyönä 75 vuotta sitten siitä tuli 271 miehen hauta.
Kotimaa
2.10.2016 10:41

Samanlaisia laivoja oli kaksi, ja ne laskettiin vesille peräkkäisinä vuosina: Väinämöinen 1930 ja Ilmarinen seitsemän kuukautta myöhemmin 1931. Väinämöinen oli 93 metriä pitkä ja Ilmarinen vielä kaksi senttiä pitempi. Kun ne valmistuivat, Suomessa ei ollut edes yhtään niin pitkää matkustaja-alusta.

Molemmat panssarilaivat rakennettiin Crichton-Vulcanin telakalla Turussa, kaikki mikä itse osattiin. Piirustukset olivat hollantilaiset, tai oikeammin saksalaisen peiteyhtiön. Moottorit tuotiin Sveitsistä ja Saksasta, järeät tykit Boforsin tehtailta Ruotsista. Hollantilainen tulenjohtojärjestelmä edusti aikansa uusinta tekniikkaa.

Aluksilla oli tärkeä, maan terävimpien strategien antama tehtävä. Saaristoinen, pitkä rannikko tarjosi viholliselle yllin kyllin paikkoja nousta maihin, eikä rannikkotykistö mitenkään ylettynyt suojaamaan joka poukamaa.

Panssarilaivojen piti huolehtia puolustuksesta siellä minne maalle sijoitetut patterit eivät kantaneet. Sodassa myös kauppalaivat tarvitsivat suojaa ilmahyökkäyksiltä.

Rannikko oli samalla ainoa paikka, missä laivat kykenivät kunnolla toimimaan. Raskas aseistus, korkea torni ja matala syväys tekivät niistä vaarallisen kömpelöitä avomerisodankäyntiin. Talvisodassa ja jatkosodan alussa ne liikkuivatkin pääasiassa akselilla Ahvenanmaa–Turku–Hankoniemi.

Liikuta hiirtä kuvan päällä nähdäksesi yksityiskohdat.

 

Kohtalokas harhautus

► Operaation nimi oli Nordwind, Pohjantuuli, ja se oli silkkaa hämäystä.

Kun Saksa oli hyökännyt kesällä 1941 Baltiaan, Hiidenmaa ja Saarenmaa olivat jääneet puna-armeijalle. Niiden valtaamiseksi saksalaiset kokosivat syksyn tullen rannikolle vahvan iskujoukon. Sieltä sen oli määrä hyökätä saarilla olleiden neuvostoliittolaisten kimppuun.

Ensin Hitlerin piti kuitenkin saada puolustajat uskomaan, että uhka vaanikin merellä. Siinä suomalaiset tulivat avuksi.

Yksi harhautusta varten koottu saattue lähti Utöstä kohti etelää. Ilmarinen ja Väinämöinen muodostivat neljän vartioveneen kanssa etummaisen kolmesta ryhmästä. Hämäyksellä oli vain yksi tarkoitus: saada neuvostoliittolaiset huomaamaan se. Sää oli kaunis, joten näkyvyys ei ollut ongelma.

Syystä tai toisesta kukaan ei ollut edes havainnut saattuetta, kun se kääntyi puoli yhdeksältä takaisin, hämärän jo tultua.

Sitten pahin tapahtui. Ilmarisella miehet kuulivat kaksi räjähdystä, alus alkoi kallistua vasemmalle, ja lopulta se kaatui. Kello oli 20.38, kun miinaan ajanut laiva painui syvyyksiin.

Mukana olleista vähän yli 400 miehestä 271 hukkui ja vain 132 selvisi onnettomuudesta. Heistä kolme elää yhä.

Kuvan lähteinä projektipiirrokset vuodelta 1928, toteutuneet piirrokset vuodelta 1933 ja Merimuseon asiantuntijan Juha Joutsin arvio vuoden 1941 tilanteesta. Valokuva Ilmarisesta elokuussa 1941, vajaa kuukausi ennen uppoamista.

Venttiilin kautta vapauteen

 

Teuvo Vaissi oli ennenkin nähnyt ihmisiä merihädässä. Syyskuussa 1929 hän oli ollut nuorena koululaisena auttamassa Näsijärvellä haaksirikkoutuneita Kuru-höyrylaivan matkustajia. Vaissi ja kolme muuta samassa moottoriveneessä ollutta onnistuivat silloin pelastamaan kaksi veden varaan joutunutta, yhden miehen ja yhden naisen. Kaksitoista vuotta myöhemmin Vaissi palveli Ilmarisella luutnanttina. Merenkulkukeskus oli panssarikannen alla, kuin omana maailmanaan. Räjähdys tuntui siellä valtavana vavahduksena. Paikalla olleista tuntui kuin sekä lattia että katto olisivat työntyneet sisäänpäin. Viereiseen makuutilaan, merimieskielellä skanssiin, johti nelimetrinen kuilu. Yleensä sitä piti kiivetä ylös, mutta laiva oli kallistunut niin, että pakotie olikin muuttunut vaakasuoraksi käytäväksi. Kun Vaissi pääsi skanssiin, alus kierähti ylösalaisin ja miehet jäivät kattoon makaamaan. Vaissi kaivoi taskustaan lampun, suuntasi sen seinään ja löysi pelastusventtiilin. Taskussa oli pistooli, jolla sai lasin rikki. Aukosta mahtui juuri ja juuri pujottautumaan ulos mereen. Pelastusliivejä ei ollut, mutta vedestä löytyneet laudankappaleet ajoivat saman asian. Aikansa niiden varassa kelluttuaan Vaissi ja hänen kanssaan pelastautunut merikadetti Osmo Juvela vedettiin turvaan samaan saattueeseen kuuluneeseen vartioveneeseen. Myöhemmin Vaissi komennettiin Saksaan opiskelemaan miinanraivausta, ja hän yleni insinöörikomentajakapteeniksi.

  Komentaja hyppäsi viimeisenä
 

► Ilmarisen viimeisellä matkalla oli mukana myös koko laivaston komentaja, kontra-amiraali Eero Rahola. Hän lähti komentosillalta viimeisenä niin kuin kunnon kapteenin kuului: riisuutui ja hyppäsi mereen, kun sillan kaide jo kosketti vesirajaa. Rahola seurasi haaksirikkoakin ammattiupseerin lakki päässä, miestensä toimintaa sivusilmin tarkkaillen. Heistä sopi olla ylpeä: järjestys säilyi eikä paniikkia syntynyt, vaikka hätä oli suuri. Onnettomuuden syy askarrutti Raholaa vielä kauan jälkeenpäin. Räjähdyksen aiheutti vedenpinnassa kellunut ajomiina, joka oli irronnut ankkurivaijereistaan, hän päätteli. Kun Ilmarinen kääntyi, veden virtaus kuljetti miinan laivan alle, missä se räjähti pohjaa vasten. Sodan loputtua Rahola jätti armeijan, muttei tuttua merellistä ympäristöä. Vuonna 1945 hänet nimitettiin Merenkulkuhallituksen pääjohtajaksi. Sieltä hän jäi eläkkeelle vajaat 20 vuotta myöhemmin, oltuaan tehtävässä pitempään kuin kukaan toinen itsenäisyyden aikana.

  Köysi pelasti arkkitehdin
 

► Kapteeniluutnantti Olavi Peuranheimo komensi yhtä operaatio Nordwindin vartioveneistä. Kun miinat räjähtivät, hän oli veneineen vajaan kilometrin päässä turmapaikalta. Ilmarinen oli vielä pinnalla, kun pelastajat ehtivät sen viereen. Yksi kersantti hyppäsi vartioveneestä laskettuun jollaan ja alkoi kerätä siihen veden varaan joutuneita. Vartioveneen toiselta laidalta heitettiin veteen kaikkea, mistä vain saattoi olla apua: pelastusrenkaita, korkkiliivejä, heittoliinoja. Peuranheimo itse kiskoi miestensä mukana haaksirikkoutuneita ylös minkä ehti. Luutnantti Viljo Rewell oli meressä veneen takana. Hän oli saanut laivalta mukaansa korkkiliivit ja uinut niiden kannattelemana jo sen verran pitkän matkan, että voimat alkoivat loppua. Peuranheimo heitti köyden alas, kehotti pujottamaan jalan silmukkaan ja alkoi vetää. Pari miestä tuli avuksi, ja Rewell saatiin kannelle. Rewell (myöh. Revell) oli valmistunut arkkitehdiksi jo ennen sotia ja saanut hiukan nimeäkin muun muassa Lasipalatsista. Ilmariselta pelastumisensa jälkeen hän johti 1942–1944 Suomen Arkkitehtiliiton jälleenrakennustoimistoa, ja hänestä tuli yksi Suomen eturivin arkkitehdeista: Palacen talon, Helsingin Makkaratalon, Tapiolan Taskumattitalojen ja Toronton kaupungintalon suunnittelija. Puolustusvoimien kanssa tiet kohtasivat vielä 1960-luvun alussa, kun Rewell piirsi Pääesikunnalle uuden rakennuksen Kaartin perinteikkääseen kasarmikortteliin.

  Todistajan piti vaieta
 

Hannes Lae oli saanut Väinämöisen päälliköltä Oiva Koivistolta tehtäväksi seurata kiikarilla Ilmarisen liikkeitä. Käsky kuului, että toisen panssarilaivan käännöksestä piti heti mennä tieto komentajalle. Ilmoitus oli sotilaallisen ytimekäs ja täsmällinen: Ilmarinen kääntyy, räjähdys, toinen räjähdys. Kello oli minuuttia yli puoli yhdeksän. ”Räjähdyksen tapahduttua Ilmarisen perän alapuolella alkoi kiehua ja myllertää, ja perä hieman kuin kohosi”, Lae muisteli myöhemmin. ”Toinen räjähdys tuli välittömästi, ehkä sekunnin parin sisällä, jolloin kapea tulisuihku lävisti kannen perätykkitornin vasemmalla puolella, suunnilleen putkien kohdalla. Perä retkahti ja laiva alkoi kaatua vasemmalle.” Kirjurialiupseeri Jorma Tuukkanen oli kiikareineen Väinämöisen keulatornissa. Juuri ennen räjähdystä hän ehti nähdä vanhan tuttunsa, pursimies Grundströmin Ilmarisen upseerikeittiön kynnyksellä lehti kädessä. Sitten ”koko laiva peittyi savuun ja liekkeihin, jotka kohosivat yli märssyn korkeuden”. Onnettomuuden jälkeen pidetyssä kuulustelussa Hannes Lae toisti kertomuksensa kahdesta räjähdyksestä, mutta häntä ei uskottu. Lae arveli, että Ilmarinen oli törmännyt miinaan tai miinoihin, eikä aluksen paravaani eli suojaraivain ollut toiminut. Hän lisäsi vielä, että paravaanien vikaherkkyys oli huomattu jo koeajossa ennen sotia. Kuulustelijat totesivat vain, että sellaisista asioista oli syytä olla visusti vaiti.

Väinämöinen eli vielä 25 vuotta

 

► Ilmarisen uppoamisen jälkeen Väinämöistä ei enää päästetty avomerelle eikä juuri muutenkaan koviin paikkoihin. Sodan päätyttyä sinne jäi vain pieni miesjoukko huolto- ja vartiotehtäviin. Vuonna 1947 Väinämöinen myytiin Neuvostoliitolle. Tarkkaan ottaen kysymyksessä oli vaihtokauppa: korvaus saksalaisten yhtiöiden tänne jääneestä omaisuudesta, joka Suomen olisi rauhansopimuksen mukaan pitänyt luovuttaa. Aluksen hinnaksi määriteltiin 265 miljoonaa silloista markkaa, suomalaisten mielestä vajaa neljäsosa sen todellisesta arvosta. Neuvostoliittolaiset antoivat laivalle uuden nimen: Vyborg – Viipuri – toisen sotasaaliin mukaan. Se palveli ensin Porkkalan vuokra-alueella, ja lopulta siitä tehtiin asuntolaiva. 1960-luvun puolivälissä se romutettiin Leningradin laivanpurkamistukikohdassa.

NÄIN ILMARISEN HYLKY LÖYDETTIIN

 

  ”Sä tiesit, missä se oli!”

► Merivartiosto oli etsinyt Ilmarista kolme vuotta, oikeastaan kolmena kesänä, muun ohessa. Uppoamispaikka tiedettiin kohtalaisen tarkasti, panssarilaivan tarina oli tuttu. Kaikuluotauksella oli jo tutkittu 150 neliökilometrin alue, mutta hylkyä ei ollut löydetty. Elokuussa 1990 geologi Jouko Nuorteva sai Merivoimien komentajalta käskyn etsiä Ilmarinen. Aikaa annettiin yksi viikko. Uppoamisen vuosipäivä oli tulossa.

Huono sää piti etsintä aluksen Utön satamassa ensimmäisen päivän. Nuortevalla oli aikaa tutkia kuvia, joita merenpohjasta oli aiemmin luodattu. Hän löysi niistä jäljet kahdesta laivasta ja oli varma, että isompi kahdesta oli Ilmarinen. Niin varma, että hän löi yhdessä assistenttinsa kanssa laivamiehistöä vastaan vedon Ilmarisen löytymisestä. Panoksena oli konjakkipullo. ”Sä tiesit, missä se oli”, joku laivamiehistöstä sanoi. Asia piti vielä varmistaa ja nähdä omin silmin, oliko se Ilmarinen. Läheiseltä merivartioasemalta haettiin isompi vartiolaiva Tursas ja sukellusrobotti. Hylky oli niin syvällä, että sukeltaminen sinne ei ollut mahdollista. Robottia ohjasi Mikko Simola. ”Se oli hieno hetki. Laiva oli ollut pitkään kateissa. Olihan se mielettömän iso, kun se sieltä pimeydestä tuli esiin.” Video: Sukellus Ilmariselle, tykkitornin ovi on raollaan. Kuvaus Pekka Kumpula  

Artikkelin lähteinä ovat olleet mm. kirjat Per-Olof Ekman: Meririntama (WSOY 1983), Vilho Heinämies: Seitsemän minuuttia merellä (WSOY 1945), Tauno Niklander: Meidän panssarilaivamme (Gummerus 1996), Eino Penttilä: Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen (Mainosteknikot Oy 1986), Suomen merisodan pikkujättiläinen (WSOY 2015) ja Jorma Tuukkanen: Isoisän muistelmia 1911-1986 (omakustanne). Asiantuntijat: Jouko Nuorteva, Juha Joutsi, Mikko Simola, Matti Anttila ja Pekka Kumpula. Hylyn piirros: Pekka Kumpula.