Opettaja, joka ei opeta: ”Järjen velttoudesta on vaikea luopua”

Kokeita ei ole, ja oppilaat antavat itse arvosanat. Pekka Peura vaatii kouluihin ”aitoa oppimista”.
Leena Kylliäinen
Kotimaa 21.8.2015 07:30

Oppitunnit eivät ole vielä alkaneet. Käytävät täyttyvät oppilaista, puheensorinasta ja kännyköiden piipityksestä.

Yhden oven kohdalla käytävä on kuitenkin tyhjä. Oppilaat istuvat jo luokassa tekemässä pitkän matematiikan tehtäviä, vaikka opettajaa ei näy missään. He yrittävät ymmärtää, miten vektorien summa lasketaan.

Kolmiulotteinen koordinaatisto ei avaudu ilman vaimeaa keskustelua. Pulpetit on siirretty pieniin ryhmiin, ja nuoret keskustelevat enimmäkseen matematiikasta. Yhdessä ryhmässä puhutaan kyllä välillä myös eilisestä shoppailupäivästä, mutta pian kolmiulotteinen avaruus nielaisee shoppailijatkin.

Opettajan saapuminen ei häiritse luokan työrauhaa. Pekka Peura istahtaa pöydän kulmalle ja katsoo luokkaansa.

Takana istuva tyttö viittaa ja pyytää luokseen. Peura kyykistyy pulpetin viereen ja alkaa neuvoa hiljaisella äänellä, miten vektorin pituus lasketaan.

Pian käsiä nousee lisää, ja opettaja kiertää pulpetin luota toiselle.

 

Kun opettaja opettaa, oppilaat oppivat.

Näin ajatteli vastavalmistunut matematiikan ja fysiikan opettaja Pekka Peura aloittaessaan työnsä 2007.

Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen.

Parissa vuodessa Peura ymmärsi, että kaikki eivät opi, vaikka hän seuraisi kuinka tarkasti Helsingin yliopiston jakamia pedagogisia viisauksia.

Eniten Peuraa ihmetyttivät oppilaat, jotka saivat ylioppilaskokeista nolla pistettä. Miten kukaan onnistuu istumaan kaksitoista vuotta matematiikan tunneilla oppimatta mitään?

Peura uskoi, että jokainen kykenee oppimaan ainakin vähän. Jos oppilas reputtaa ylioppilaskirjoituksissa, vian täytyi olla järjestelmässä: joko perinteinen opetus ei kykene tarjoamaan tietoa oikealla tavalla tai koulu ei onnistu motivoimaan kaikkia oppilaita riittävästi.

Suomalaiset opettajat ovat työssään poikkeuksellisen vapaita: kun he sulkevat luokan oven takanaan, he saavat opettaa miten haluavat, kunhan opetuksen sisältö noudattaa opetussuunnitelmaa.

Tätä vapautta turhautunut nuori opettaja käytti hyväkseen.

Peura alkoi tehdä pedagogisia kokeiluja.

Ensin hän lakkasi antamasta läksyjä. Niiden sijaan hän antoi oppilaille jakson alussa koko kurssin tehtävät, jotta he voisivat tehdä niitä omassa tahdissaan. Nopeimmat tekivät kaikki tehtävät parissa viikossa. Hitaimmat eivät ehtineet tehdä kaikkia mutta selvisivät perustehtävistä ilman kiirettä ja stressiä.

Kokeilu avasi Peuran silmät oppilaiden yksilöllisyydelle. Hän alkoi ymmärtää seikkoja, jotka muodostivat esteitä oppimiselle.

 

Vaimea keskustelu täyttää luokan, kun oppilaat opettavat toisiaan.

Jotkut kuitenkin työskentelevät mieluummin yksin. Kuulokkeet päässä istuva tyttö piirtää x- ja y-akseleita vihkoonsa vaitonaisena.

”Musiikki auttaa mua keskittymään. Jos mulla ei oo kuulokkeita, mä jään helposti kuuntelemaan muiden puheita”, hän sanoo.

Perinteisesti opettaja selittää opetettavaa aihetta, minkä jälkeen opetettua harjoitellaan. Kun opettaja katsoo, että on harjoiteltu riittävästi, siirrytään seuraavaan aiheeseen riippumatta siitä, ovatko kaikki ehtineet oppia sen, mitä piti.

Kun uusi tieto rakennetaan jo opitun päälle, yhden asian ymmärtämättä jääminen hidastaa uuden oppimista entisestään.

Vähitellen kasautuvat ongelmat voivat saada oppilaan uskomaan, ettei hän kykene oppimaan lainkaan. Pahimmassa tapauksessa oppilas lakkaa yrittämästä.

Erilainen oppimisvauhti sai Pekka Peuran kiinnostumaan yksilöllisestä opettamisesta. Hän kaivoi uudelleen esiin vanhat pedagogiikan oppikirjansa.

Psykologi Benjamin Bloomin tutkimusten mukaan vain noin viidennes oppilaista saa kaiken hyödyn irti opettajakeskeisestä opetuksesta, muut alisuoriutuvat. Ne, joille tahti on liian hidas, turhautuvat ja saattavat tehdä muiden työskentelyn hankalaksi. Ne, joille tahti on liian nopea, eivät saavuta omaa oppimiskykyään, koska järjestelmä ei anna heille aikaa oppimiseen.

Yksilöllisellä, oppilaan omaan oppimisnopeuteen sovitetulla opetuksella saavutetaan parempia oppimistuloksia, mutta moiseen ei kouluissa yleensä ole varaa: suomalaisissa lukioissa on välillä jopa 40 oppilaan opetusryhmiä.

Peura kuitenkin uskoi vakaasti, että myös suuressa ryhmässä voi saavuttaa parempia oppimistuloksia. Se edellyttää vain suuremman vastuun siirtämistä oppilaille itselleen.

Vantaan Martinlaakson lukion matematiikan tunnilla vanha oppimisen kaava sai huutia. Peura rakensi kurssin tehtävistä listan, joka eteni helpoista hyvin vaativiin tehtäviin. Oppilaat saivat edetä omassa tahdissaan ja omalla tavallaan.

Apua he saivat opettajan lisäksi luokkatovereilta, perheeltä ja netistä.

 

Nyt Pekka Peura kiertää luokassa neuvomassa apua tarvitsevia.

Aluksi hän kysyy, miten nuori on yrittänyt ratkaista tehtävää.

”Niin saan selville, miten oppilas hahmottaa matematiikkaa ja missä hänellä on ongelmia. Silloin voin auttaa oppilasta löytämään juuri hänelle sopivan tavan oppia.”

Osa oppilaista lukee teorian ennen kuin ryhtyy tekemään tehtäviä. Toiset taas tekevät tehtäviä ja hakevat teoriasta apua vasta sitten, kun eivät osaa.

”Autan oppilaita, jos teoria ja mallivastaukset eivät riitä ja vieruskaveri ei ehdi neuvoa. Yritän kyllä saada oppilaat pohtimaan yhdessä. Matematiikasta keskusteleminen on tehokas tapa oppia.”

Välillä oppilaat joutuvat istumaan käsi pystyssä pitkäänkin, mutta onneksi Peura ei ole ainoa auttaja.

Luokkaan saapuu reilusti myöhässä poika, joka ryhtyy oitis opastamaan luokkatovereitaan.

”Mä olen tehnyt jo kaikki tehtävät ja nyt mä autan muita. Se on kivaa”, poika selittää hymyillen.

”Opettamalla muita oppii sitä paitsi itse tosi hyvin. Tai sitten voi kerrata itse tai mennä eteenpäin. Jotkut ovat tehneet jo seuraavan kurssin tehtäviä.”

Peura myöntää, ettei hänen metodinsa vähennä opettajan työtä lainkaan. Hän saattaa joutua selittämään saman asian kymmenenkin kertaa tunnin aikana.

”Yhdellä tunnilla kyllästyin ja käskin kaikkien kuunnella, kun selitin vaikean tehtävän koko luokalle. Siitä oli vain se seuraus, että selitin saman tehtävän yksitoista kertaa.”

Ikkunan vieressä istuu poika, joka tuijottaa tietokonetta. ”Mä teen tehtävät mieluummin tänne”, poika sanoo. ”Netistä löytää neuvoja niin kätevästi.”

Hän tekee jo muiden kurssien tehtäviä, huvikseen.

”Tää on hyvä systeemi. Peruskoulun matikantunneilla oli niin tylsää, kun piti aina odottaa muita, mutta Pekan tunneilla ei ole sellaista.”

 

Hyvä numero on usein tärkeämpi kuin uuden asian omaksuminen.

Tämä muodostaa Pekka Peuran mielestä esteen oppimiselle.

”Oppilaat ovat älykkäitä”, hän sanoo.

”He pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman hyviä arvosanoja mahdollisimman vähällä vaivalla. Sen sijaan, että he työskentelisivät koko jakson aktiivisesti, he lukevat kaksi päivää kokeisiin.”

Ulkoisen motivaation sijaan sisäinen motivaatio, halu oppia, on huomattavasti tehokkaampi motivaation muoto. Sen synnyttäminen on Peuran mukaan yksi opettajan tärkeimmistä tehtävistä.

”Tavoite on, että itse oppiminen tuottaa iloa ja oppilas ymmärtää, mistä oppimisessa on kysymys.”

Peura uskoo, että mahdollisuus työskennellä muiden kanssa lisää oppilaiden sisäistä motivaatiota. Kun opettaja ei selitä teoriaa valmiiksi, oppilaat pohtivat sitä ryhmissä.

Viiden hengen pöytäryhmässä käy vilkas keskustelu. Vektoreita yritetään saada oikeaan asentoon yhteisvoimin.

”Vaikkei ole hyvä matikassa, joskus kun mietitään yhdessä, keksiikin jotain, mitä muut ei keksi”, yksi tytöistä selittää.

Vierustoveri on samoilla linjoilla: ”Välillä kun on joku vaikea lasku, mietitään yhdessä ja yksi keksii jotain ja sitten joku toinen lisää. Ja sitten sen tajuaa. Ja onneksi on aina muutama nero, jolta voi kysyä, jollei keksitä.”

Peuran tunneilla päämääränä on ”oppimisen omistaminen”, vastuun kantaminen omasta ajattelusta ja ymmärryksestä, eikä se ole aivan helppoa. On huomattavasti rankempaa yrittää itse ymmärtää sen sijaan, että opettaja selittäisi kaiken.

Peuran menetelmä edellyttää oppilailta aktiivista ajattelua, joka on aluksi työlästä monille passiiviseen kuunteluun tottuneelle oppilaalle.

”Järjen velttoudesta on vaikea luopua”, Peura toteaa.

Myös oppilaat myöntävät, että etenkin ensimmäisillä kursseilla oli vaikeaa: ”Pekan kurssilla pitää tehdä enemmän töitä. Mutta se on kai tarkoituskin täällä. Sitä lukio on.”

Toisaalta työnteko voi olla myös mukavaa: ”Täällä on pakko olla ahkera, mutta se ei haittaa, kun on rento meininki”, välillä jaloittelemassa käynyt tyttö pohtii.

”Ja jos on sellainen fiilis että matikka luistaa, voi jäädä tunnin jälkeenkin laskemaan”, jatkaa toinen.

 

Kokeet ja kurssiarvosanat eivät tue Pekka Peuran päämäärää, aitoa oppimista. Siinä oppilaat tunnistavat itsessään sen, millaisia oppijoita he ovat ja löytävät sisältään halun oppia ja ymmärtää. Samalla oppilaan minäkuva osaavana ja oppivana yksilönä vahvistuu.

Arvioiminen voi olla jopa tuhoisaa oppimisen kannalta. Jos oppilas saa itsestään huonon käsityksen, hän kokee, ettei aineen opiskelu ole häntä varten, koska hän on peruuttamattomasti huono.

Peuran mielestä arvioiminen ei kannusta vaan latistaa.

Arvosanoilla on toinenkin huono puoli: oppilaan todellisten kykyjen arvioiminen on vaikeaa.

Peura lakkasi uskomasta arvioinnin oikeudenmukaisuuteen, kun hän vertasi antamiaan kurssiarvosanoja ylioppilaskirjoitusten tuloksiin: niissä saattoi olla parinkin numeron heittoja kumpaankin suuntaan.

Kurssiarvosanat perustuvat pääosin kokeista saatuihin numeroihin. Kokeet eivät kuitenkaan aina kerro osaamisesta.

”Pystyäkseen arvioimaan osaamista oikein opettajan tulisi tuntea valtava määrä oppilaan suoritukseen vaikuttavia tekijöitä ja ymmärtää niiden vaikutus”, Peura väittää.

Kokeet eivät ole hyviä oppimisen mittareita. Ne synnyttävät oppilaissa suunnatonta stressiä ja turhaa pahoinvointia.

Yksikään ammattiliitto ei hyväksyisi työntekijöiden toistuvaa testaamista etenkään, jos se vaikuttaisi työntekijän urakehitykseen. Siitä huolimatta kukaan ei ole asettanut kyseenalaiseksi koulujen 12 vuotta kestävää jatkuvaa testaamista.

Peura kyllästyi katsomaan nuoria, jotka hermoilivat käytävillä ennen kokeita ja purskahtivat itkuun, jos tehtävät olivat liian vaikeita.

Hänen kursseillaan kokeet on korvattu eritasoisilla tehtävillä.

Kun oppilas on tehnyt kaikki tietyn tason tehtävät, hän pyytää opettajalta testin, jonka hän saa itse myös korjata ja pisteyttää mallivastausten avulla. Jos pistemäärä on riittävä, oppilas voi edetä vaikeampiin tehtäviin.

Arvosanan oppilaat saavat pääasiassa sen mukaan, kuinka pitkälle he etenevät opinnoissaan kurssin aikana. Etenemiseen puolestaan vaikuttavat sekä taidot että motivaatio ja ahkeruus.

Menetelmä antaa oppilaille vapauden edetä omassa tahdissaan mutta myös lisää oppilaiden vastuuta työskentelystä. He joutuvat itse analysoimaan, mitä osaavat ja mitä eivät, ja ymmärtävät nopeasti myös työnteon merkityksen.

Peura uskoo, että aidon oppimisen palkkiot ja rangaistukset ovat aina oikeudenmukaisia.

 

Oppilaat tuntuvat tyytyväisiltä päästyään kokeista.

”Kokeet on kamalia. Joskus osaa ihan hyvin tunnilla, mutta sitten tulee koepaniikki, eikä mikään onnistu.”

Myös jo seuraavan kurssin tehtäviä tekevä poika pitää Peuran arviointimetodia hyvänä:

”Kokeessa voi ihan hyvin epäonnistua, vaikka oikeasti osaa asiat. Ja jos vanhassa koulussa oli tylsää tunnilla, helposti jutteli ja sekin laski arvosanaa, vaikka juttelu johtui siitä, että osasi kaiken. Täällä saa numeron sen mukaan, mitä osaa.”

Koulujen on kuitenkin pakko antaa arvosanoja. Toistaiseksi ei ole kehitetty parempaakaan tapaa selvittää oppilaiden soveltuvuutta jatko-opiskeluun.

Peura on ratkaissut arvioinnin ongelman antamalla senkin oppilaidensa tehtäväksi.

Oppilas ehdottaa itselleen arvosanaa pääasiassa sen mukaan, kuinka pitkälle hän on opinnoissaan edistynyt. Peura keskustelee erikseen jokaisen oppilaansa kanssa ja arvioi tehtyjen tehtävien lisäksi muuta aktiivisuutta ja osaamista.

Vain harvoin Peura on ollut arvosanasta eri mieltä oppilaansa kanssa.

Ja tuloksiakin tulee: kevään ylioppilaskirjoituksissa Peuran 49 lyhyen matematiikan opiskelijaa pääsi läpi. ”Ja keskiarvo oli mielestäni korkea, selkeästi valtakunnallisen keskiarvon yläpuolella.”

Kun oppitunti päättyy, kukaan ei tee elettäkään lähteäkseen. Lopulta yksi oppilas kerää tavaransa ja saa muutkin havahtumaan.

Melkein puolet luokasta jää kuitenkin vielä hetkeksi laskemaan ja kysymään neuvoja opettajalta.

Lopulta heidänkin on aivan pakko lähteä seuraavalle tunnille.

Pekka Peura toivoo, että opetuskulttuuri saataisiin muuttumaan kaikilla kouluasteilla. Tähän on hyvät mahdollisuudet, sillä vaikka menetelmän kehitystyö on yhä kesken, Peura ei enää tee työtä yksin. Metodi ei myöskään enää rajoitu vain matematiikan opettamiseen.

Peura sai älykkyysjärjestö Mensan palkinnon vuonna 2013. Mensa piti Peuran työtä esimerkkinä siitä, miten yksi opettaja voi panoksellaan tehdä paljon opetuksen kehittämisen hyväksi.

Peura, 33, on palkinnon jälkeen kiertänyt useissa koulutustilaisuuksissa. Hän on myös julkaissut netissä testitehtäviä ja muuta kurssimateriaalia oppilaiden ja muiden opettajien käyttöön.

Peura on myös perustanut Facebookiin Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus -ryhmän, jossa on yli 3 100 alakoulun luokanopettajaa ja yläkoulun ja lukion eri aineiden aineenopettajaa.

Luokkien ovien takana muhii opetuksen vallankumous. Kasvava verkosto jakaa kokemuksiaan ja ideoitaan ja etsii ratkaisuja ongelmiin.

Peura ei ehdi vastata verkoston viesteihin välitunnilla. Ennen kuin viimeinen oppilas on ehtinyt ulos luokasta, ovelle kokoontuu uusia oppilaita, jotka haluavat ratkoa matemaattisia ongelmia.

 

Peuran teesit

  • Kaikki kykenevät oppimaan, jos saavat opiskella itselleen sopivalla tahdilla.

  • Opettajan määrittelemä luennoimis- ja harjoittelutahti sopii optimaalisesti vain pienelle osalle oppilaista. Muille se on joko liian hidas tai liian nopea.

  • Liian hidas tahti turhauttaa, liian nopea tahti estää riittävän harjoittelun, jolloin jo opitun tiedon päälle rakentuvaa uutta tietoa on entistä vaikeampaa omaksua. Syntyy negatiivinen kierre.

  • Oppiminen on tehokkaampaa, kun oppilas joutuu pohtimaan opittavia asioita itse ja saa keskustella niistä muiden kanssa.

  • Opettajan tehtävä on auttaa oppilasta tunnistamaan osaamisensa ja oman tapansa oppia.

  • Kokeet ovat turhia eivätkä aina mittaa todellista osaamista. Sen sijaan ne aiheuttavat monille oppilaille kohtuutonta stressiä ja heikentävät elämän laatua. Siksi osaamiselle on kehitettävä uusia mittareita.

  • Metodi on sovellettavissa matematiikan lisäksi muihin oppiaineisiin ja alakoulun opetukseen.

Keskustelu

Mahtavaa! Olen hapuillut jokseenkin samaa päämäärää kohti jo kahtena edellisenä vuonna. Jostain kumman syystä, olen aika-ajoin päätynyt pitämään luokalle motivaatiopuheita joissa painotetaan oppimisen omistuvan juuri opiskelijalle. Tänä vuonna rakensin kurssini jo täysin uudella ajattelumallilla, jossa näyttää olevan paljon samaa kuin Peuran metodissa. Hyvä saada tukea. Tämä kirjoitus vauhdittaa työtäni rakentaa opiskelijaa yksilöllisesti motivoivia kursseja.

Pohdittavaksi jää, miten tämä entisajan luentotyyppinen opiskelumuoto on saanut jatkua niin pitkään, vaikka kirjallisuudesta voidaan helposti päätellä oppimisen yksilöllisyys. Mielipiteeni asiassa paljastuu, kun kehoitan vanhojakin opekonkareita ottamaan lakin pois päästä ja astumaan älykkäiden opiskelijoiden pariin nauttimaan oppimisen ilosta.

”Opettajan tehtävä on edistää oppimista.”
Terveisin Jyri Similä, Ammattiopettaja.

Huvittavia muistoja omista lukion ja lääkiksen opiskeluajoista heräsi kun tätä luin. Lukiossa usein istuin tylsistyneenä odottaen tunnin loppumista ja opiskelu tapahtui pääasiassa itsekseni kotona koulun jälkeen. Lääkiksessä lakkasin melko pian opiskelujen alettua käymästä luennoilla, kun en jaksanut seurata suuren luentosalin edessä puhuvaa hahmoa. Monesti luennoitsija eteni asiassa myös niin nopeasti, että en pysynyt perässä vaan jäin pohtimaan jotain yksityiskohtaa kun hän oli jo seuraavassa asiassa. Usein nukahdin tylsällä luennolla eikä siitä jäänyt mitään mieleen. Helpompi oli lukea tenttikirjat lukusalilla. Pakolliset ryhmätyötunnit kyllä kävin, mutta käytännössä valmistuin lääkäriksi itsekseni lukemalla. Käytännön hommat opin sitten työn kautta. Olisipa minun aikanani ollut tällaista opetusta!