Onko irakilaisen miehen surma Suomen vika? Kolme näkökulmaa vastuuseen

Käännytetyn miehen kuolemaan liittyy jättimäisiä kysymyksiä.

Irak
Teksti
Saarlotta Virri
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yle kertoi maanantaina 12. helmikuuta irakilaisesta Alista, joka ammuttiin kuoliaaksi Bagdadissa vain viikkoja sen jälkeen, kun hän oli palannut maahan Suomesta.

Ali oli saanut Suomessa kielteisen turvapaikkapäätöksen sekä maahanmuuttovirastossa että hallinto-oikeudessa. Korkein hallinto-oikeus ei myöntänyt valituslupaa.

Tapaus on kuumentanut tunteita.

Monet vaativat Maahanmuuttovirastoa ja poliitikkoja vastuuseen tapauksesta. Toisten mielestä taas vastuussa tapauksesta on vain ja ainoastaan surmaaja, jonka motiiveista meillä ei ole tietoa.

Maahanmuuttovirasto ja poliitikot pesevät kätensä: poliitikot vetoavat virkamiespäätöksiin ja virkamiehet puolestaan poliitikkojen säätämiin lakeihin.

”Maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikka sekä sitä kautta luotu lainsäädäntö luovat raamit meidän päätöksenteollemme. Päätös siitä, halutaanko näihin muutoksia, on poliittinen kysymys ja kuuluu poliittisille päätöksentekijöille”, Migri sanoo tiedotteessaan.

”Luotan siihen, että maahanmuuttovirasto ja hallinto-oikeus sekä tässä tapauksessa myös korkein hallinto-oikeus ovat arvioineet tilanteen parhaansa mukaan”, sanoo puolestaan Kai Mykkänen Suomen Kuvalehden haastattelussa 15. helmikuuta.

Sekä Mykkäsen että Maahanmuuttoviraston mukaan päätöksentekijät eivät voi olla vastuussa palautuksen jälkeisistä tapahtumista, jos Suomessa on arvioitu kaiken käytössä olleen tiedon mukaan, että palautuskiellon olosuhteita ei ole olemassa.

Ovatko hallituksen ja Maahanmuuttoviraston kootut selitykset päteviä? Kenen vastuulla kuolema on? Miksi näkemykset jakautuvat niin voimakkaasti? Pyysimme kolmea asiantuntijaa pohtimaan asiaa omasta näkökulmastaan.

“Poliittinen ilmapiiri on nimittäin saattanut vaikuttaa juridisen harkinnan käyttöön.”

Outi Korhonen, Turun yliopiston kansainvälisen oikeuden professori:

”Jos katsoo puhtaan juridismuodollisesta näkökulmasta, kun meillä on oikeusvoimainen tuomioistuinpäätös, niin asia on siinä vaiheessa loppuun käsitelty. Tuomareiden juridinen vastuu päättyy siihen.

Käytännössä tämä pätee kaikissa rikostuomioissa. Jos joku on hakenut vaikkapa lähestymiskieltoa, mutta oikeus katsoo, ettei kiellolle ole perusteita, tuomari ei kanna juridista vastuuta siitä, jos jotain tapahtuukin.

Jos taas asiaa tarkastelee laajemmasta ihmisoikeusnäkökulmasta, vastuun kysymys muuttuu monimutkaisemmaksi.

Poliittinen ilmapiiri on nimittäin saattanut vaikuttaa juridisen harkinnan käyttöön, vaikka periaatteessa sen ei pitäisi vaikuttaa. Kun politiikassa puhutaan siitä, kuinka paljon Suomella on varaa ottaa turvapaikanhakijoita ja mitkä ovat sen taloudelliset vaikutukset, se luo väistämättä painetta käsittelijöille.

Syntyy tilanne, jossa käsittelijät joutuvat ottamaan huomioon sen, kuinka moni saa päätöksen. Ihmisoikeuksissa ei kuitenkaan ole mitään sellaista lisäehtoa, että turvapaikka pitää myöntää todennäköisesti vainon kohteeksi joutuvalle henkilölle vain siinä tapauksessa, että valtion taloudella on siihen varaa.

Jos käsittelijöiden kuitenkin annetaan ymmärtää, että tällainen lisäehto on olemassa, silloin emme toimi ihmisoikeuksien mukaisesti.”

 “Ei ole mielekästä kysyä, kuka sitä aiheuttaa, vaan kenen pitäisi estää se.”

Juha Räikkä, Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professori:

”Mielestäni tässä tapauksessa ei kannata tuijottaa sitä, kuka aiheutti jotakin, vaan pikemminkin kysyä, kenen olisi pitänyt tehdä jotakin, ettei tällaista tapahdu. Näin saadaan tilanne ikään kuin normatiiviseen kontrolliin.

Yleensä kun puhumme jättimäisistä asioista, on hirveän vaikea puhua syy-seuraussuhteista. Ne on helppo riitauttaa ja sanoa, että ei se nyt noin mennyt, ei tuo tuota aiheuttanut. Sitten meillä on joukko tutkijoita, jotka ovat kaikki eri mieltä, emmekä koskaan saa selville yhtään mitään.

Mutta jos kysymme, kenelle tämän asian hoitaminen olisi kuulunut, pystymme kenties vastaamaan.

Jos ajatellaan vaikkapa globaalia köyhyyttä: ei ole mielekästä kysyä, kuka sitä aiheuttaa, vaan kenen pitäisi estää se. Onko sellaista tahoa olemassa? Jos ei ole, miksi?

Katastrofaalisissa tapauksissa, kuten tässä irakilaisen miehen tapauksessa, vastuu jakautuu monille tahoille.

Voidaan ajatella, että kausaalinen vastuu on tietysti sillä, joka välittömästi murhan aiheutti, eli murhaajalla.

Jos taas mietitään, kenen vastuu on ehkäistä tällaisia tapahtumia, vastuu onkin jossain muualla ja jakautuu eri tahoille.

Vielä laajemmalle mennään, kun kysytään, kenen olisi pitänyt valvoa sitä, että asia tulee varmasti järjestetyksi. Silloin olemme jo eurooppalaisen politiikan tasolla ja voimme pohtia, onko tämä homma aivan levällään.

Ja tässä tietysti kuulee vastauksen, että kyllä se aika levällään on.”

 “Tapaus herättää tunteita. Siksi herää tarve tukeutua itselle tuttuihin periaatteisiin.”

Tuukka Ylä-Anttila sosiologian tutkijatohtori, Tampereen yliopisto:

”Kyseessä on tavallinen esimerkki siitä, että ihmiset tulkitsevat syy-seuraussuhteita omista poliittisista näkemyksistään lähtien.

Ihmisillä on taipumus selittää asiat itselleen parhain päin ja siten, että selitys vahvistaa omaa maailmankuvaa. Usein täydennämme kuulemamme tarinan puuttuvat yksityiskohdat uskomustemme mukaan varman tiedon puuttuessa.

Turvapaikkakysymys on voimakkaasti politisoitunut ja herättää vahvoja tunteita, kuten myös itse tarina miehen kuolemasta.

Siispä jos kokee Suomen kohtelevan turvapaikanhakijoita epäoikeudenmukaisesti, on helppo tulkita tämä tapaus osoituksena siitä, että näin todella on. Tällöin näkee miehen kuoleman seurauksena Suomen toiminnasta, vaikkei tietäisi hänen kuolemaansa johtaneista olosuhteista paljoakaan.

Vastaavasti jos ei usko vastuuseemme suomalaisina irakilaisista turvapaikanhakijoista, tuntuu sellainen selitys luonnollisemmalta, jossa miehen kuolema ei liity Suomen viranomaisten toimintaan.

Tapahtuma on joka tapauksessa traaginen, joten oli siitä mitä mieltä tahansa, se herättää tunteita. Siksi herää tarve tukeutua niihin itselle tuttuihin periaatteisiin, jotka yleensä jaamme lähipiirimme kanssa, ja joiden kautta ymmärrämme maailmaa ja sen tapahtumia.”