Olympiakullan hinta – Pertti Ukkola odottaa yhä suurinta palkintoaan

SK:n arkistoista: Urheilijaeläke on painijan viimeinen voitto.
Kotimaa 26.7.2015 08:30

Montrealin olympiakullasta on kulunut lähes 40 vuotta. Pertti Ukkolalla on myös MM-kulta, kaksi MM-pronssia sekä EM-kultaa. © Taavetti Alin

Painin olympiavoittaja Pertti Ukkolalle myönnettiin 23.7. 2015 puolikas eläke. Toimittaja Petri Pöntisen juttu Olympiakullan hinta kertoo Ukkolan elämästä ja ponnisteluista saada myös entiset huippu-urheijat eläkejärjestelmän piiriin.

Sinä suviyönä urheiluhullut valvoivat, kiihkeä selostus kaikasi mökkirannoilla.

Oli heinäkuu, vuosi 1976. Kaukana valtameren takana, Montrealissa, Suomen Pertti Ukkola väänsi painin olympiakullasta. Hän syöksyi Jugoslavian Ivan Frgicin vyötäisille.

Radioselostaja Antero Viherkenttä huusi: ”Kaataa Frgicisin siltaan, kaataa pahaan siltaan!”

Puhdas niskalenkki, Ukkola johti 5–4. Vajaa minuutti jäljellä. Viherkenttä pomppasi seisomaan, katsoi vuoroin umpiväsyneitä ottelijoita, vuoroin hallin katonrajaan. Kellossa oli 13 sekuntia.

”Pertti, kestä nuo kolmetoista sekuntia, niin olet kultamitalivoittaja!”

Ukkola oli saanut kaksi varoitusta passiivisuudesta. Yksi lisää, ja hän häviäisi. Selostaja luetteli hitaita sekunteja. Viisi, kolme, kaksi, yksi.

”Ja kultamitali on tullut!” Viherkenttä mylvi.

”Loistavaa Pertti!”

 

Hiekanvaaleista hiuksista ja leveistä leukaperistä ei voi erehtyä.

Pertti Ukkola vaeltaa Ratinan stadionin uumenissa. Täällä on Tampereen liikuntavirasto, liikunnanohjaajan työpaikka. Täällä on myös painijoiden pyhättö, molski. Ratina oli Ukkolan kotisali olympiavuonna 1976.

Ruskean nahkatakin napit ovat auki. Vatsan seudulle on kohonnut pieni kumpu.

”Minulla on täsmälleen samat lukemat kuin Montrealissa”, hän sanoo.

”Mutta ne ovat vain toisinpäin.”

Silloin sarja oli 57 kiloa. Nyt vaaka näyttää 75 kiloa.

Liikkuminen on yhä veressä. Juoksut on tosin juostu, kuluneet polvet eivät tahdo kestää. Mutta kävelyä metsässä ja hiihtoa hangilla.

Hiljattain Ukkola palasi Lapista, Luoston jokatalviselta laturetkeltä. Ravintolassa piti olla pitkä pinna, aina joku humalainen kaulaamassa Pertsaa, entistä painimestaria. Mutta ei hän valita. Tampereella kaupunkilaiset pysäyttävät ja onnittelevat lähes päivittäin olympiavoitosta.

”Ajattele, ensi vuonna siitä tulee 40 vuotta.”

1970-luvun puolivälissä urheilun pieni suurvalta juostiin, painittiin, soudettiin ja hiihdettiin taas maailman kartalle. Suomi idän ja lännen välissä tunnettiin Kekkosta ja kultamitalisteistaan.

Nyt Ukkolaa jännittää.

Hän on yksi 18 olympiavoittajasta, jotka ovat hakeneet ensi kertaa myönnettävää valtion ylimääräistä urheilijaeläkettä. Opetus- ja kulttuuriministeriö tekee päätökset toukokuun alussa.

”On se iso asia, meille kaikille”, hän sanoo.

”Jos saa täyden eläkkeen ja elää 30 vuotta, se on lähes 500 000 euroa.”

 

Pertti Ukkola varttui Sodankylässä Yli-Kitisen kylässä, Pomokairan laajan erämaan laidalla.

Hän unelmoi Porschesta ja painikullasta.

Kotitalon ullakolla hän oli lukenut Seuran jutun autokolarissa menehtyneestä James Deanista. Näyttelijän auto oli hopeanvärinen Porsche 550 Spyder, kuin magneetti pienen pojan mielessä.

Painihiki oli syrjäkylillä ilmaa, jota hengitettiin.

Seitsenlapsisessa perheessä oli poikia ja lähistöllä asui serkkuja. Lauantaisin matot rullattiin sivuun, ja sitten väännettiin niskalenkistä.

Isä sponsoroi pojan urheilua, osti polkupyörän ja sukset. Hiihto loi vahvan kuntopohjan molskille.

Kerran tulipalopakkasessa kaverin jäiset trikoot hajosivat pyörän pinnojen väliin. Nyt riitti treenit, suivaantunut painijanalku ilmoitti.

”En lopeta ennen kuin olen maailmanmestari”, Pertti vastasi.

Hän alkoi jääräpäisesti pyrkiä tavoitteeseensa. Ei oppikouluun, sillä se haittaisi urheilu-uraa. Pois Lapista, sillä kairasta ei edettäisi huipulle.

Sodankylän kansanopiston maitolavalla hän teki päätöksen muuttaa Pohjanmaalle, painin kultamaahan.

Äiti ei ollut käynyt pojan kisoissa, mutta hyväksyi ratkaisun.

”Pidä pää kylmänä, mutta jalat lämpiminä”, hän evästi 17-vuotiasta Perttiä. Sitten äiti osti bussi- ja junalipun etelään ja antoi 35 markkaa rahaa.

”Älä sitten heti tuhlaa kaikkea.”

 

Vuonna 1967 Ukkola liittyi Seinäjoen Paini-Miehiin. Seuralla oli suhteita kaupungin johtoon. Painijalupaus oli töissä mittaustoimistossa ja puutarhaosastolla.

Työtunnit joustivat treenien ehdoilla.

”Töitä oli pakko tehdä sen verran, että oli rahaa elämiseen.”

Vuonna 1971 urheilujohtajat junailivat nousevan painikomeetan Kuortaneen urheiluopiston talonmieheksi. Se oli nimellisesti puolipäivätyö mutta takasi täysipainoisen harjoittelun.

Vapaa-aikana painija ei tyhjentänyt päänuppiaan keskioluella. Hän luki runoja ja riimitti omia.

Vuonna 1972 Ukkola vaihtoi Lapuan Virkiään. Olympiajoukkueen edustusmies vastasi seuran bingosta, hankki palkintoja ja laati työvuorolistoja.

”Mutta pääasiassa harjoittelin.”

Suojatyöpaikat olivat yleisiä, epävirallista sponsorointia urheilijoille. Kahnauksiakin ilmeni.

Vuonna 1975 KooVee oli värvännyt Ukkolan Tampereelle. Työpesti järjestyi Koulukadun kentältä. Painija venytti ruokataukoa, jotta ehti harjoitella puolitoista tuntia Ratinassa. Esimies ei hyväksynyt omavaltaista menettelyä. Ukkola, tuore MM-pronssimitalisti, irtisanoutui välittömästi.

Kaiken piti palvella urheilua.

Painijan keho oli lihaksia ja nahkaa, rasvaprosentti alle neljä. Mutta myös vahva ja kestävä. Hän kiskoi 72 leukaa minuutissa ja juoksi Cooperissa 4 100 metriä.

Kerran hän todisti kolmen painitreenin päälle juoksukuntonsa ja voitti vedonlyönnissä 500 markkaa.

”Se oli yksi suurimmista saamistani stipendeistä.”

Olympiavuonna 1976 Ukkola harjoitteli 19 kertaa viikossa. Yksi harjoitus tarkoitti vapaata, kolmen tahti oli normaali. Päivässä 6–7 tuntia rääkkiä.

Aamun juoksulenkkiä seurasi kaksi salitreeniä. Matolla pulssi hakkasi kahtasataa kolmen minuutin ajan, vain sparraajat vaihtuivat.

Treenin päätteeksi piti todistaa, että pystyi lyömään satakiloista ristivyöstä mattoon.

Iltaisin kädet tärisivät, maitopurkkia ei tahtonut saada auki.

Sulaa hulluutta, painiväkikin päivitteli, harjoittelee yli.

”Ajattelin, että mieluummin häviän liian harjoittelun kuin sen takia, että en ole pistänyt kaikkea peliin.”

Jos uni ei illalla tullut, Ukkola puki verkkarit ja lähti juoksemaan.

Ukkolan tilipäivä koitti 24.7.1976 Montrealissa.

Olympiakomitea ei palkinnut olympiavoittoa lantin lantilla. Paini, pieni lajiliitto, ei osannut hyödyntää näkyvyyttä.

Urheilija sai myydä naamansa mainoksiin vain olympiakomitean tai lajiliiton luvalla.

Eikä paini ollut välineurheilua, vain trikoot ja tossut.

Ruotsalainen Hunt tarjosi tossusopimusta. Mutta firma kaatui konkurssiin, ennen kuin nimet kirjoitettiin papereihin.

Ukkolalle luovutettiin sponsoriauto, valkoinen Lada. Peltiin oli painettu mestarin nimi.

”Siitä sai kuulla paljon vinoilua kapakan edessä. Otin nimen pois.”

Vuonna 1977 Ukkolan kaulaan pujotettiin EM- ja MM-kultamitalit. Hän oli uransa huipulla.

Kutsuja sateli missi- ja laulukilpailujen tuomariksi. Sankaria muistettiin ruskein kirjekuorin, muutaman sadan markan tunnustuspalkkioin. Nuori kiekkojohtaja Kalervo Kummola ilmestyi oven taakse ja lahjoitti uuden television rikkoutuneen tilalle.

Useat puolueet juoksivat molskimestarin perässä, houkuttelivat ehdokkaaksi.

”Olisin varmasti päässyt eduskuntaan.”

Painija Ukkola oli kukistanut presidentti Kekkosen Avun äänestyksessä suosituimmasta suomalaisesta.

 

Sodankylän kunta ja Tampereen kaupunki palkitsivat olympiavoittajan perinteisesti, lahjoittamalla tontin.

Sodankylän Luostolle nousi talkoin mökki, Tampereen Rantaperkiöön talo.

Talonrakennus kesti kauan, puolitoista vuotta. Lahjoitustarvikkeita haalittiin milloin mistäkin, talkoointo hiipui. Projekti oli pysähtyä, kun kaupunginjohtaja Pekka Paavola soitti KooVeen puheenjohtaja Pekka Viitaselle.

”Minulle ilmoitettiin, että talosta tulee liian iso, että se herättää kateutta.”

Ukkola ei joustanut. Jos piirustuksia muutetaan, hän lähtee Tampereelta. Ukkola selätti Paavolan.

Olympiavoittaja tarvitsi rahaa, sillä yksin talkoin talo ja mökki eivät olisi valmistuneet. Kaupan keskusliikkeet Tuko ja Kesko tukivat urheilua ja tarjosivat sopivasti keikkaa. Ukkola kiersi marketteja, nauratti tuulipukukansaa, huutokauppasi milloin appelsiineja, milloin perunoita.

Hän raapi kasaan 75 000 markkaa, nykyrahassa vajaat 50 000 euroa. Rakennusprojektit toteutuivat.

Nuoruuden uhkapeli, heittäytyminen urheilulle, oli kannattanut.

”Jos olisin opiskellut hyvän ammatin, en olisi koskaan omalla työlläni saanut taloa ja mökkiä.”

 

Pysyvin palkinto olympiavoitosta oli työpaikka.

Ajan henkeen se järjestyi suhteilla. Vuonna 1976 KooVeen puheenjohtaja, kaupungin varakamreeri Viitanen ehdotti ja kaupunginjohto siunasi ylimääräisen liikuntatyöntekijän virkanimikkeen.

Nimitys herätti kyräilyä työpaikalla Ratinan stadionilla. Ukkola oli kaukaa Lapin perukoilta, outo lintu.

”Vuodessa olin sopeutunut porukkaan tai porukka minuun.”

Myöhemmin olympiahopeamitalisti Hilkka Riihivuorelle räätälöitiin samanlainen virka. Painija ja hiihtäjä kiersivät tutkaparina kouluissa.

”Olen laskenut, että 30 000 tamperelaista on ollut minun ja Hilkan hiihto-opetuksessa.”

Työ Ratinassa oli ihanteellinen – se ei haitannut urheilu-uraa. Toimistosta käveli minuutissa painimatolle. Ja nyt kukaan ei valittanut ylipitkästä ruokatunnista.

Vuoden 1980 olympiamolski Moskovassa oli pettymys. Vuotta myöhemmin Ukkola ylsi vielä MM-pronssille. Sitten mieleen hiipi ajatus uran lopettamista.

Niska vihoitteli. Mutta terveys ei ollut ainoa syy. Hän oli viettänyt tiivistä leirielämää, 200 päivää vuodessa.

Palkka ei juossut leiritysten aikana.

”Minun oli pakko tehdä lopettamispäätös”, Ukkola sanoo.

”Ei minulla ollut varaa olla kuukausia poissa töistä ja pitää omakotitaloa yllä.”

 

Ura jatkui molskin reunalla. Painin päävalmentajana hän vaati paljon hikeä, ehdotonta omistautumista. Mutta aika oli muuttunut; valmennettavat uhrasivat tunteja myös opiskelulle.

”Kinattiin siitä, miten kovaa pitäisi harjoitella.”

Ukkola, vanhan liiton mies, sai mennä. Nelikymppiseksi hän oli yhä teräskunnossa. Mutta veteraanisarjoissa olympiavoittaja ei kilpaillut koskaan.

”Ikämiehissä jatkavat ne, jotka ovat tehneet kompromisseja uransa aikana.”

 

Molskit jätettyään Ukkola alkoi vääntää kabineteissa.

Olympiavoittajien yhdistys sai suulaan lobbarin. Painija oi jo aktiivivuosina kuullut, miten niin idässä kuin lännessä olympiamenestyjiä oli palkittu eläkkein.

Suomessa ylimääräinen valtion eläke oli suotu taiteilijoille.

Olympiavoittajat tapasivat saunailloissa. Kunnian päiviä kerrattiin, mutta lähestyvä vanhuus huoletti. Pienet palkat ja pitkät palkattomat vapaat olivat leikanneet monen eläkettä.

Vuonna 1998 yhdistys teki aloitteen urheilijaeläkkeestä. Työryhmä näytti vihreää valoa mutta valtiovarainministeriö kaatoi esityksen.

Lohdutukseksi perustettiin Pro urheilu, tunnustuspalkinto urheilun hyväksi tehdystä työstä.

Olympiavoittajien yhdistys ei luovuttanut. Virkamiehiä, kansanedustajia ja ministereitä pehmitettiin. Sitkeys palkittiin, kun urheilu- ja kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki (vas) käynnisti lain valmistelun.

”Oli sen verran kova urheilumies, että tuikkasi heti nimen paperiin”, Ukkola sanoo.

Laki hyväksyttiin eduskunnassa viime syksynä. Täysi eläke yli 60-vuotiaalle urheilusankarille on 1 324 euroa. Jos hakijan kaikki tulot ylittävät 2 648 euroa kuukaudessa, eläkettä ei voida myöntää.

Tiettävästi nelinkertainen olympiavoittaja Lasse Viren putoaa ringin ulkopuolelle.

”Onhan se helvetin noloa”, Ukkola sanoo.

”Suomi on urheilumaa, mutta kun pitäisi palkita, astuvat esiin kateus ja vähättely.”

Eläke jaetaan tiukoin sosiaalisin perustein. Ukkolasta ainakin puolikas urheilijaeläke pitäisi myöntää tunnustuksena mittavasta urasta. Esimerkiksi soutaja Pertti Karppiselle.

”Kolminkertainen olympiavoittaja joutuu elääkseen hieromaan hikisiä äijiä”, Ukkola sanoo.

Olympiavoittajia on elossa 50. Valtion ylimääräisiä taiteilijaeläkkeitä on jaettu yli tuhat.

”Taiteen ihailijana väitän, että meillä ei ole viittäkymmentä yhtä kansainvälisesti menestynyttä taiteilijaa kuin mitä olympiavoittajat ovat.”

 

Pertti Ukkola kaivaa rahapussista vanhan setelin. Sen reunat repsottavat, sininen painoväri on haalistunut.

Viisi markkaa on jäljellä 35 markasta, jotka äiti antoi vuonna 1967.

Ukkola, Pomokairan poika, täyttää elokuussa 65. Hän voisi juoda ansaitut eläkekahvit Ratinan stadionilla.

”En voi jäädä eläkkeelle, jos ei ole tarpeeksi tuloja.”

”Minun on saatava se täysi urheilijaeläke tai sitten jatkettava töissä 68-vuotiaaksi.”

Lapsuuden unelmat ovat toteutuneet.

Painiuran jälkeen Ukkola osti Porschen Saksasta. Auto on nyt S-sarjan Mercedes, sekin käytettynä tuotu.

Isä olympiavoittajasta tuli 50-vuotiaana. Sittemmin parisuhde kariutui. Hän on 11-vuotiaan tytön ja 13-vuotiaan pojan yhteishuoltaja.

”Pärjäisin yksin taloudellisesti, mutta minulla on huoli lasteni tulevaisuudesta.”

Hän sanoo noudattavansa Sodankylän kodin perintöä; eivät ne suuret tulot vaan pienet menot.

”Jos käyttäisin alkoholia ja vetäisin tupakkaa, olisin kusessa.”

Hän opasti pitkään junioripainijoita Ratinassa. Palkkio oli kulukorvaus. Sitäkään bensarahaa ei enää ole.

Vuonna 2013 olympiavoittaja siirtyi katsomon puolelle.

”Se täytyy seuran tappioksi sanoa, että ei edes kahvia tarjottu, vaikka olin vetänyt 30 vuotta kilometrirahalla.”

 

Kylmä-Kallessa, paininukessa, lukee Brežnev.

Pertti Ukkola astuu trikoissa ja tossuissa Ratinan painimatolle. Hän tarttuu painavaa nahka-Brežnevia ja heittää äkkiä niskalenkistä. Tums.

Olympiavuonna 1976 Kylmä-Kalle sai kyytiä kymmeniätuhansia kertoja.

Pelko ja häpeä häviöstä. Siksi oli harjoiteltava hullun lailla.

Lapsuuden kodissa hän oli uhonnut urheilu-urasta. Maitojunalla ei voinut palata Lappiin, piti osoittaa olevansa sanojensa mittainen mies.

Painiliikkeet ovat yhä lihasmuistissa, vain hidastuneina.

Vanha mestari seisoo keltaisella painimatolla ja ottaa elottomasta vastustajasta tottuneesti kiinni.

Tums. Brežnev on lentänyt syliheitosta.

 

Lähteet: Pertti Ukkola, Elämäni molskilla; Ylen Elävä arkisto.

Juttu julkaistu 30.4. klo 5.20, juttua muokattu 1.5. klo 12.38: KooVeen puheenjohtajan etunimi korjattu, ei Pentti Viitanen vaan Pekka Viitanen.

Juttu on aluperin julkaistu Suomen Kuvalehdessä 18/15.