”Oletko kuullut, että kylmän raudan takojat eivät pääse taivaaseen”

SK:n arkistoista: Viimeinen naula lyödään yleensä arkkuun – mutta ensin sekin täytyy tehdä.

ahjo
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ahjo hehkuu, pajavasaroita on turvotushoidossa puisessa paljussa, ja seppä tuumaa. Hän on valmistautunut näyttämään, miten naula taotaan. Se ei miestä tuumaututa, mutta kysymys arkkuun tarvittavien naulojen määrästä vaatii mietintää. Sami Kärkkäinen arvelee noin 80 naulalla pärjättävän. Minuutti ja naula -tahdissa siihen menisi puolitoista tuntia, mutta kun lyöntirytmi vääjäämättömästi hidastuu urakan loppupuolella, niin parissa tunnissa olisivat kirstun naulat tehdyt.

Sovitaan kuitenkin, että keskitytään symboliseen viimeiseen naulaan, sellaiseen runkonaulaan, joka vanhaan aikaan honkanaulana tunnettiin. Arkkupuheista valpastuneena Sami kysyy, olisiko sittenkin syytä ensin kertoa ja takoa naula vasta sitten näytiksi, mutta vähän hidastetulla tempolla.

Naula on sepän perusosaamista jo senkin takia, että sen takomiseen tarvitaan neljä perustekniikkaa niistä kymmenestä, jotka alasimen ääressä on hallittava. Tämän Laukaan Rokkamäellä taottavan tarinan olisi kerrankin voinut huoletta aloittaa lauseella “jo muinaiset roomalaiset”, sillä naula on roomalaisten innovaatio. Taottu naula oli yleinen 1800-luvun puoliväliin saakka.

Taotut naulat ovat ehtineet kannatella kovia historiallisia painoja ja merkityksiä. Martti Luther löi 34-vuotiaana teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen lokakuun viimeisenä päivänä 1517. Martti joutui varmaankin käyttämään useita nauloja, sillä teesejä oli sentään 95. Toisaalta ei ole mitään varmuutta siitä, että teesejä ylipäätään oveen naulattiin. Tarina on kuitenkin niin hyvä, että pidetään se. Kirkkojen ovet toimivat niihin aikoihin eräänlaisina ilmoitustauluina.

Kevyin pajavasaroista, se Samin varsinainen leipävasara, painaa puolitoista kiloa, tämä alasin 90 kiloa, seppä itse ei mitenkään niin paljoa, mutta takominen ei olekaan pajavasaran puristelua ja raudan ruhjomista. Moni uskossaan vahva itevoimainen on sitä yrittänyt ja saanut kätensä hermopiuhat sykerölle kymmenessä minuutissa.

Kyläseppä – se on Kärkkäisen perusidentiteetti – performeeraa. Perushaara, polviin joustoa, selkä suoraan, ei puristusotetta varresta, vasara putoaa suoran käden tasalta omalla painollaan siihen kohtaan, mihin se ohjataan osumaan. Kun hehku sammuu ja rauta tummuu, ei pidä enää heilutella. “Oletko kuullut”, Sami kysyy, “kylmän raudan takojat eivät pääse taivaaseen?”

En ole kuullut, koska en ole vanhojen seppien kanssa niin perusteellisesti turissut. Sami on, ja herkällä korvalla. Koko käsityöläisyyden ja perinteen jatkamisen perusjuonne on kuultavissa siinä luontevuudessa, millä Sami puhuu Mestareista. Jopa hänen oppi-isänsä, seppä Rauno Lehtosen, Mestari Ranen, kuva on ahjon otsassa keskeisellä paikalla.

 

Siitä Mestarista, joka aikanaan kässehti kanssani samalla tanhualla, ei ollut erityistä apua ratkomaan naulapoikana olemisen ristiriitaisuutta. Yhtäältä viisivuotias oli kykyjään reteempi, kun oli kelvannut asiallisiin miesten hommiin, toisaalta laudat olivat valun rätväämiä ja tikkuisia. Naulat olivat usein juntturassa, eikä vielä riittänyt se, että ne sai irti, vaan niitä piti naputtelemalla oikoa. Nauloista oli pulaa, kaikesta oli pulaa, mutta navetan nouseminen juhlaa. Evakot saisivat kantturansa pois kartanon navetasta.

Maalarimestari Römpötti oli iso mies ja sillä oli pitkäksi riehaantunut valkoinen parta. Mestari maalasi saunaa keltamullalla. Kummitädin mielestä työ eteni kovin tilapäisesti. Römpötti ei ollut pahapäinen, pelottava kuitenkin. Serkkuni opasti nuorempaansa sanomalla, että ukolla on jatkuvasti naula päässä. En ymmärtänyt.

Nöösipojan ymmärrys pulastakin taisi rajoittua siihen naulojen kiskotteluun. Edistystähän se oli, kun nauloja sai irrotella säällisissä olosuhteissa ja säikkymättä. Kerrotaan sellaisestakin rautapulasta, että seppä saattoi anoa kaivuulupaa kalmiston vanhempiin osiin. Naulat ja helat piti poimia uusiokäyttöön.

Kristillinen arvojärjestys penkkisijoista oli aikoinaan tarkkaan säädelty. Sepillä oli paikkansa kirkon etupenkeissä. Onkohan tämä arvojärjestys penkkisijoista jäänyt jotenkin päälle, kun monet niin monissa paikoissa edelleen tuppaavat sinne takariviin?

“Oletko kuullut”, Sami kysyy, “että vain sika ja seppä tekevät vanhasta uutta?”

Kansanviisastelijat ovat aina kyenneet tiivistämään. Osaava takoo romuraudastakin sen, mikä tarpeen on, autonjousesta ahjohitsaamalla teräosan kirveeseen, kierrejousesta pajapihdit tai sitten omaksi ilokseen panssarivaunun telaketjun neliöstä vyösoljen. Ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, on jo kuitenkin kuvottavan vastenmielinen.

 

Kymppimillisestä lähdetään, pyöreää suomalaista rakenneterästä. Ahjon hehku on kohdillaan, kirkkaan keltainen, 1 250 astetta, rauta punastuu. Palamaan sitä ei pidä päästää.

Nopsalla nappauksella ahjosta alasimelle, teräsharjalla pyyhkäisy ja ensimmäinen varovainen keskilinjainen lyönti venyttämisen alkajaisiksi, pyöräytys, lyönti, pyöräytys, naula saa neljä kanttiaan ja muutamalla napautuksella kärkensä.

Urataan, olastetaan siitä kohtaa, mihin kanta tehdään, ei vielä katkaista, sillä teräs vielä käy hehkussa ja saattaisi irrallisena pätkäytyksenä hiilien sekaan hävitä.

Poikki ja nopea tarkastus, että naula mahtuu valittuun neulasenkkiin. Pyöreässä senkissä on keskellä neliskulmainen reikä, erikokoisia erilaisille nauloille. Senkillä on alasimessa kolonsa, missä se huljumatta pitää naulan paikallaan viimeisten iskemien ajan.

Nyt tyssätään. Naulalle lyödään kanta. “Lujaa, mutta rennosti”, Sami sanoo. “Vähän kuin reggeetä tanssisi.” Kannan sipaisu teräsharjalla, naulan sujautus paljuun. Sihaus on naulaksi syntymisen huokaus.

Pyöreä naula kerkeämmin puun halkaisee, nelikulmainen ei. Tämä ahjotuore naulahan kyllä vetää ja vetämänsä pitää. Naulan kantaan olisi likinäköisenkin helppo osua, sillä tyssäämisen jäljiltä tämän kahdeksansenttisen kanta on halkaisijaltaan puolitoista senttiä.

Ammattilaisen tunnistaa siitä, ettei työn liikesarjoihin mahdu yhtään ylimääräistä touhutusta tai oikean työvälineen etsintää. Silmän varmuudestakin osaajan tunnistaa. Vaikka Sami olisi käynytkin niitä kirstunnauloja takomaan, niin samanmittaisena satsi olisi pysynyt ilman välimittauksia.

Jo vähän ruosteisesta ja ehkä jo muutamaa oikaisunapautusta kaipaavasta vanhasta naulapojasta kuulosti oudolta, kun nuori mies pyysi rautakaupan palvelutiskillä “käsinauloja”. Määrä oli sen verran suuri, ettei siinä valmistauduttu lyömään naulaa tyttöystävän seinään taulun pitimeksi. Kysyttäessä noutaja sanoi, että työmaalla oli yksi timpuri, ei mikään vanha mies (mikä oli tähdellinen lisäys väärinkäsitysten välttämiseksi), pyytänyt kaupassa käymään, koska hän lyö mieluummin kuin ampuu.

Naulapyssy onkin jo sellainen työkalu, että sen käyttämiseen voisi perustelluin syin vaatia aseenkantolupaa. Kampaan saa ladattua noin 50 runkonaulaa, kaasupanoksia ja sähköimpulsseja, jos ei nyt ihan sarjatulta, niin rivakkaa mätkimistä kuitenkin.

Naulan aseellista käyttöä tuli vähäpoikana kokeiltua sinkilöiden kanssa. Samille ne ovat aspeja, mutta samasta asiasta puhutaan: kaksipäinen naula, joka on taivutettu u-muotoon. Ne olivat ritsan ammuksina ylivertaisia, sopivan kokoisia, sopivan painoisia, hyvin kimahti. Nyt ei ole pojalla enää ritsaakaan.

 

Kylältä tulee asiakkaita. Ilpo ja Sirkka-Liisa Pakarinen tarvitsevat petkeleen. Sami sanoo sen vanhasta jousiteräksestä tekevänsä. “Se on hyvää materiaalia, auton alla notkuessaan entisestään sitkastunut”. Sovitaan petkeleen koosta, jonka seppä liidulla pöytään piirtää, 100×120 millimetriä. “Teenkö varren kiinnitysnaulat kanssa”, Sami kysyy. Sehän tilaajalle käy.

“Tehdäänkö tervanaulat?” Se sopii erinomaisen hyvin. Sirkka-Liisa Pakarinen sanoo, että “tehdään niin perinteinen petkele, että se jää vielä seuraavillekin sukupolville”.

Ymmärtäväisiä ihmisiä, sellaisten puheita Sami mielellään kuuntelee. Itse hän sanoo tekevänsä sepän töitä sen takia, että “nelihenkinen perhe pysyisi leivässä ja perinne elossa”.

“Ja siksi, että ihmisille saataisiin kestäviä tavaroita.” Sami täyttää piakkoin 40 vuotta ja toivoo saavansa seppäillä asiakaspalveluksessa seuraavat 40 vuotta. Ja sen jälkeen Sami toivoo, että hänet muistettaisiin “kyläseppänä, joka oli kova tekemään työkaluja”.

Työkalut ovat selvä asia. Niiden teko pitää osata, sillä rautakaupan hyllyiltä niitä ei löydy. Ei varsinkaan, kun uuteen askareeseen voidaan tarvita uudenlainen kalu. Vähemmän selvää on, mistä takomon nimi Rautakärpänen tulee? Asia selvinnee, kun ahjon kilke harvenee ja yleisen höpöttämisen määrä lisääntyy.

Sitä Samin ei niinkään tarvitse muistella, että hän on nykyaikaisessa ammattitittelöinnissä itse asiassa metalliartesaani, Lahdesta 2001 valmistunut. Vaikka papereissa lukisi RautaMaisteri, ei silläkään niin väliä olisi, sillä vain sepällä voi olla sällejä oppipoikanaan, jotka sitten oman pajansa perustettuaan saattavat soitella ja kysellä mitä Mestarille kuuluu. Niin on jo käynytkin. Naamasta näkee, että mukavalta on tuntunut.

Sami kysyy, singneeraako hän muistonaulan. Totta alasimessa. Sami lyö naulankantaan tyylitellyn F-merkin. Se on viiden pisteen vihje. Fly on lontooksi kärpänen. Sukunimestä saadaan ensimmäiset kirjaimet koo ää är. Kärkkäinen asui lapsena Lahdessa Kärpäsen kaupunginosassa ja kävi Kärpäsen koulua. Kun hän aloitti japanilaisen taistelulajin taidon harjoittelun, pidettiin poikaa kärpässarjalaisena ennen kuin tatami alkoi pöllähdellä. Kun hän aloitti seppänä, niin jotkut, joilla oli valmiiksi naula päässä, muistuttivat historiallisen sepän raameista.

Sehän oli kuin olisi sisua ahjossa hehkuttanut. Nyt tämä on selvää kuin naulan teko. Ei Sami yrityksensä nimeä mistään umpimähkästä kaivanut.

Kummitädin naulapoika pääsi myöhemmin, paljon myöhemmin, ymmärrykseen siitä, että naulan saa päähänsä, jos ottaa teräviä.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 9/2012.