Olet mitä varastoit – elämysmatka pahvilaatikoihin

Varaston raivaus olikin yhtä juhlaa.

tavara
Teksti
Risto Lindstedt
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Varastoriippuvuus alkoi 25 vuotta sitten, kun muutimme omakotitalosta. Yläkerrassa harjakattoisen talon viisteisiin oli mahtunut tavaraa ilman ahtaamista. Kerrostalon kanaverkkohäkki oli täynnä heti kun selkänsä käänsi.

Olen maksanut erilaisia summia siitä, etten ole osannut valita, päättää ja poistaa, nytkin 88 euroa kuukaudessa 2,5 neliöstä. Minkäänlaista helpotusta ei tuo se, että tiedän kuuluvani suureen ”läjäsairaus”-diagnoosia kaipaavien joukkoon. Ehkä jemmaaminen täyttää jopa kansansairauden tunnusmerkit. Ehkä tämä on vielä pahempaa, jonkinlaista vieroitushoitoa vaativaa kamakirroosia.

Ikään kuin piukatussa varastossa olisi jotain reservissä olevaa pääomaa. Minkälainen vaihtosuhde syntyisi, jos ”tavarapääoman” yrittäisikin vaihtaa henkiseksi pääomaksi. Tosin sekin taitaa olla jo varastoituna samalla tavalla ilman erityistä järjestystä.

Varastojuhlan toistuvin lause on tiedossa jo nyt: ”Onko tässä mitään järkeä?” Tytär jaksaa sanoa sen ääneen, minä lähinnä itehuokailen. Missä ongelma, siellä selitys. Olen yrittänyt lientää saamattomuuttani muistamalla lapselle antamaani lupausta: mitään ei katoa varastosta eikä kotoa ilman, että Tytär siitä tietää. Selitys on kuitenkin heikoissa kantimissa, piiloutua nyt lapsen selän taakse.

Normijärkisessä maailmassa tavara saa roinaluokituksen, kun sillä ei ole ollut vuosikausiin mitään käyttöä, ja kun sen olemassaolokin on itse asiassa unohtunut. Tässä ei todellakaan ole mitään järkeä. Kirjeiden, valokuvien tai henkilökohtaisten muistiinraapaisujen säästämisessä kysymys ei ole järjellisyydestä. Sitä ohjaavat täysin toisenlaiset voimat.