Näin kurjet juhlivat ennen syysmuuttoa – katso huikeat kuvat

Tuhannet pitkäkaulat lentävät pelloilta yöksi Merenkurkun matalikoille. Viikkojen ajan, joka syksy.
Kotimaa 4.10.2015 08:30
Kuvat Benjam Pöntinen – Teksti Petri Pöntinen

Valokuvaaja Benjam Pöntinen ikuisti kurkia Merenkurkussa. © Benjam Pöntinen

”Tässä tuloo saakeli kiire.”

Luontovalokuvaaja Benjam Pöntinen on vilkaissut venerannassa kännykän kelloa: puoli neljä. Nyt, läpeensä hiessä, hän häärii puolijuoksua pienellä saarella.

Smultergrund on tyrnien valtaama lämpäre Merenkurkun saaristossa, Vaasan lounaiskolkassa.

Taivas on harmaata pilvipeltiä, navakka tuuli taivuttaa ruovikkoa lakoon. Puhuri voi olla eduksikin, eipähän ole liikaa veneilijöitä vesillä.

Pöntinen marssii rantaa edestakaisin ja tekee lupaavan löydön.

”Täällä on sulkia ja paskaa ympäriinsä.”

Neljä miestä pystyttää ja naamioi telttojaan. Pöntinen katkoo puukolla kaisloja ja tökkii niitä kojujen eteen.

Peli on menetetty, jos yksikin piilo paljastuu.

Kuutamo pitää arat pitkäkaulat varuillaan.

Kuutamo pitää arat pitkäkaulat varuillaan. Kun klikkaat kuvaa, näet sen suurempana.

Neljä tuntia aiemmin Söderfjärdenilla, 11 kilometriä saaresta itään. Auto matelee peltolakeuden halkaisevalla tiellä. Äkkiä kookkaita lintuja ryntää lentoon. Sakea parvi pyörii viuhkan tavoin, kunnes laskeutuu takaisin puidulle sängelle.

Linnut ovat kurkia, pitkäkauloja punaisine päälaikkuineen.

Täällä, meteoriittikraatteriin kuivatuilla vainioilla, ne tankkaavat viljanjyviä viikkokausia ennen pitkää muuttoa etelään.

Vuosi sitten laskettiin uusi ennätys: 8174 lintua yhden päivän aikana.

Kurjet viihtyvät kivikkojen matalassa vedessä.

Kurjet viihtyvät kivikkojen matalassa vedessä.

Suo-ojitusten kulta-aikana, 1960-luvulla, kalastaja Pentti Linkola kirjoitti, että kurkikanta taantuu rajusti soiden metsittyessä. Mutta tuo mestaripiileskelijä sopeutui. Suolintu on tottunut pesimään myös merien ja järvien rantaruovikoissa, jopa kosteissa hakkuuaukoissa.

Kurki on silti yhä arkajalka.

Syksyisin levottomuus yltyy. Kurjet parveutuvat, sillä ryhmä suojaa yksilöä. Parvi myös stressaa. Joka vuosi on totuttava uusiin tuttavuuksiin, taisteltava asemastaan. Silloin jo vähäinen ulkoinen häiriö hermostuttaa hysteerisimmät.

Ja pakokauhu tarttuu parvessa. Äkkiä ilmassa on satoja siipipareja.

Massakokoontumiset koulivat lajia selviytymään. Afrikassa ja Etelä-Euroopassa, talvehtimisalueilla, elintila supistuu.

Pitkäkaulat hyötyvät, kun ne mukautuvat lössieloon.

Pohjanmaan lakeudella ammutuksi joutumisen vaaraa ei ole. Terävällä tikarinokallaan kurjet pitävät pedot loitolla. Silti linnut eivät yövy pelloilla.

Pimeän ajaksi parvet suunnistavat saariston suojaan, Merenkurkun matalikoille.

Parvet lentävät merelle ja takaisin aamun ja illan hämärässä.

Parvet lentävät merelle ja takaisin aamun ja illan hämärässä.

Smultergrund, pieni saari, ei ole entisensä.

Luontovalokuuvaja Nils Sundberg on pystyttänyt piilokojunsa parin kolmen metrin päähän merestä.

”Ruoho on kasvanut, ja vesi on korkealla”, hän sanoo.

”Lintujen pitää tulla ihan tuohon eteen, jotta niistä saa kopin.”

Koppi tarkoittaa luontovalokuvaajan terminologiassa lähikuvaa rantamatalikossa, mieluiten täysikuun valossa seisovasta kurjesta.

Koppeja on Sundbergin ja Pöntisen – tai Boijenin ja Bengan kuten heidät tunnetaan – arkistoissa. Mutta ne ruudut ovat filmillä. Kurkikuvat pitäisi päivittää digiaikaan.

Helppoa se ei ole. Myös täällä, saarisokkelossa, kurjet rekisteröivät kaiken: tyrnejä poimivan marjastajan, vesilintuja jahtaavan metsästäjän, pihalla käyskentelevän mökkiläisen.

Meriveden korkeus vaihtelee sään mukaan. Silloin myös kurkien yöpymisrannat vaihtuvat.

”Lottoahan tämä on aina ollut”, Pöntinen sanoo.

Jotain voi päätellä tuulesta. Tänään raskaiden lintujen on pusketettava iltalentonsa vastaiseen. Siksi ne hakeutuvat varmaan sisäsaariston suojaisille rannoille.

”Luulen että ne viimeiset jäävät tänne.”

Paljon on kiinni siitä, ovatko ensimmäiset linnut rohkeita. Viestittävätkö ne perässätulijoille, että tänne voi turvallisesti laskeutua? Tiedustelijoita ei pidä vielä kuvata. On odotettava, että koko parvi on asettunut ja rauhoittunut.

Ja piilokojusta ei poistuta ennen aamulentoa. Pöntinen on jakanut valkoiset muovipullot, pissa-astiat.

”Nyt alkaa olla aika. Hyvää yötä!”

Neljä miestä kömpii naamioituihin majoihin. Kello on 17.22.

Kurjet ruokailevat syksyisin Söderfjärdenillä, valtavalla peltoaukealla.

Kurjet ruokailevat syksyisin Söderfjärdenillä, valtavalla peltoaukealla.

Pisarat rummuttavat piilokojua. Puoli seitsemältä saapuu etujoukko, viisi kurkea kaula pitkänä, jalat suorina. Linnut lähestyvät matalalla, lähes puunlatvojen tasalla.

Tuulen suhinan ja meren pauhun seasta erottuu matalaa, varoittavaa kurinaa.

Kojujen yllä linnut kaartavat jyrkästi ja jatkavat matkaa.

Hämärässä, vähän vaille kahdeksan, remakka yltyy. Tummat, liehuvat nauhat heiluvat taivaalla, kova tuuli riepottelee auroja.

Iltanäytökseen osallistuu tuhansia kurkia.

Jos ei tietäisi, luulisi että merellä kiirii henkensä hädässä parkuvien huuto.

 

”Kouluun me riennämme aamulla varhain, aamu on hetkistä päivämme parhain!”

Benjam Pöntinen kiertää rannalla ja riimittelee vanhaa lastenlorua. Hänen isällään oli tapana lausua sitä kouluaamuina.

On valoisaa. Puoli kahdeksalta pitkäkaulat ovat palanneet mereltä Söderfjärdenin ohrasängille.

Kurjen aivot ovat ihmisen sormenpään kokoiset. Silti linnut tajusivat, että neljä epäilyttävää rakennelmaa oli ilmestynyt saarelle.

”Olisi pitänyt olla aikaa etsiä toinen paikka ja naamioida se paremmin.”

Pöntinen viittilöi Pertti Maliselle, venekuskille ja harrastajakuvaajalle, minne kurkia laskeutui. Hansanille ja Långbådanille, lähisaarille.

”Sinne meillä ei olisi ollut mitään asiaa”, Malinen sanoo.

”Viime yönä tuulta oli puuskissa seitsemäntoista metriä sekunnissa.”

Hän epäilee, että kurjet ovat merkanneet piilokojut epäilyttäviksi jo Söderfjärdenin pelloilla.

”Samanlaisissa kojuissa metsästäjät väijyvät merihanhia.”

Merenkurkku, maailmanperintöalue, on pahimmillaan veneilijän riesa, yhtä kivipeltoa, veden alla ja päällä. Kivikot laajenevat, sillä maa kohoaa yhä, kahdeksan milliä vuodessa.

Kurjilta eivät yöpymisrannat lopu.

On oltava vielä ovelampi, jotta säikkyjä lintuja pääsee lähelle. Malinen innovoi uudenlaista piilokojua, kiveä.

”Runko eristelevystä, sitten lasikuitua ja päälle harmaata maalia.”

Pöntinen innostuu.

”Ja sen kiven pitää kääntyä, jotta voi kuvata eri suuntiin.”

 

Vanha Evinrude päristää, lasikuituvene ui raskaassa lastissa. Smultergrund jää uinumaan ruskan kirjavissa väreissä.

Venelaiturin ylle ilmestyy yllättäen kaksi kurkea.

Ovatko ne nukkuneet pommiin? Vai onko poikanen kateissa? Vai tuntevatko ne lähtövireen, halun kohota nousevissa ilmavirtauksissa ja lasketella muuttomatkalle kohti etelää?

Nyt, 20. syyskuuta, ei vielä ole se hetki. Tuulen on käytävä pohjoisesta, kylmän virrattava Jäämereltä.

Silloin kurkiparvet nousevat lentoon, järjestäytyvät auroiksi ja tempaavat kyytiin yhä uusia lintuja.

 

Juttua varten on haastateltu Birdlifen kurkityöryhmän jäsentä Jouko Alhaista.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.