Mitä tapahtui Raija Lustigille?

Kotimaa 10.12.2012 13:30

Ulkoministeriön välinpitämättömyys vaikeutti orpotytön kotiuttamista Neuvostoliitosta.

Ainoa muisto. Kuvassa Raija Lustig on kolmivuotias. Kuvat ulkoministeriön arkisto.

Ida Lustig oli huolissaan pojastaan.

Urho oli vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa lähtenyt 1930-luvun alussa paremman elämän toivossa Neuvostoliittoon, kuten moni muukin talouslaman koettelema suomalainen.

Itärajan takana perheeseen oli vuonna 1934 syntynyt toinen tytär, Raija, jota mummi ei ollut koskaan tavannut. Hänellä oli tytöstä yksi valokuva. Sen taakse oli kirjoitettu: Tässä on Raija 3 vuotta. Tämä on sellainen huono kuva. Toiste parempi.

Äiti oli saanut kirjeen pojaltaan helmikuussa 1937. Sen jälkeen yhteys katkesi.

Ida Lustig ei voinut kuin odottaa ja toivoa.

Vihdoin sotien jälkeen huhtikuussa 1946 Kotkaan tuli kaivattu mutta murheellinen viesti.

Urhon vaimo kirjoitti kaukaa Uralilta, että Neuvostoliiton salainen poliisi oli pidättänyt miehen jo 1938, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Vanhin tytär oli kuollut 1944.

Vaimo oli vakavasti sairas. Hän kertoi haluavansa päästä takaisin Suomeen, koska oli huolissaan Raijan kohtalosta. Tytöllä ei Neuvostoliitossa ollut muita omaisia kuin äitinsä.

Mummi hätääntyi.

Ulkoministeriön arkistossa on neljä kansiota Raija Lustigista, jonka Suomi halusi kotiuttaa Neuvostoliitosta.

Toukokuussa 1946 Ida Lustig otti yhteyttä ulkoasiainministeriöön Helsinkiin. Hän kirjoitti myös suoraan Suomen Moskovan-lähettiläälle Cay Sundströmille ja tiedusteli, oliko mitään mahdollisuuksia saada äitiä ja tytärtä Suomeen.

Lustig kertoi olevansa jo 77-vuotias ja tarvitsevansa apua arkiaskareissa. Hän asui poikansa talossa, joten Urhon vaimolla ja tyttärellä oli Suomessa oma koti odottamassa.

Muista lapsista ei ollut auttajiksi, koska he olivat muuttaneet Yhdysvaltoihin. He olivat kuitenkin luvanneet lähettää rahaa äidille ja veljen perheelle.

Paluumuuttajien talous olisi siis turvattu, Ida Lustig korosti.

Moskovan-edustusto lähetti heinäkuussa 1946 kirjeen Ida Lustigin antamaan osoitteeseen Neuvostoliittoon:

”Sen johdosta, että miehenne äiti on kääntynyt Suomen lähetystön puoleen anoen Teidän palaamistanne kotimaahan, koska hän korkean ikänsä ja huonon terveytensä takia tarvitsee hoitajaa, Suomen lähetystö lähettää Teille kolme kyselykaavaketta, jotka lähetystö pyytää Teitä täyttämään ja allekirjoittamaan sekä ensi tilassa palauttamaan kolmen valokuvan kera lähetystölle.”

Viestiin ei tullut vastausta.

Syyskuussa 1946 edustusto ilmoitti Ida Lustigille postittaneensa kaavakkeet uudelleen Molotovskij oblastiin Uralille ja lupasi samalla kaikin keinoin yrittää saada yhteyden äitiin ja tyttäreen.

Kirje ei kuitenkaan jostain syystä tavoittanut Raija Lustigin äitiä tai sitten vastaus ei koskaan tullut lähetystöön.

Neuvostoliitossa postinkulku oli välillä hyvin sattumanvaraista ja kirjeitä hävisi matkalla. Viranomaisilla oli järjestelmän luonteen takia myös syynsä vahtia ja sensuroida ihmisten kanssakäymistä varsinkin, kun toinen osapuoli oli vieraan maan edustusto.

Ida Lustig kyseli säännöllisesti ministeriöltä väliaikatietoja, mutta Ritarikadulla ei ollut uutta kerrottavaa.

Oli syy mikä tahansa, Moskovan-lähetystö ei saanut yhteyttä äitiin ja tyttäreen.

Raija Lustig sai Suomen passin keväällä 1948.

Posti kuitenkin kulki Uralilta Kotkaan. Toukokuussa 1948 Ida Lustig kertoi ikäviä uutisia ulkoministeriölle:

”Kuluvan vuoden helmikuussa kuoli Raija-tytön äiti ja on tämä tyttö nyt yksinään siellä.”

Niinpä Ida Lustig pyysi hartaasti, että tyttö saataisiin pikaisesti kotiutettua Suomeen, missä ”Raijalla olisi Kymin kunnan Tiutisen kylässä 6 huonetta sisältävä talo sekä muuta varallisuutta ja nyt vanhempiensa kuoltua on hän ainoa perijä”.

Ministeriö ilmoitti välittömästi ryhtyvänsä toimenpiteisiin. Se kehotti ensin Ida Lustigia täyttämään kaavakkeet, joita tarvittiin tiedusteltaessa Neuvostoliitossa olevan henkilön osoitetta.

Ministeriö myös pyysi valtiolliselta poliisilta lausuntoa, oliko Raija Lustig vapaa palaamaan. Valpon mukaan mitään estettä 14-vuotiaan tytön kotiuttamiselle ei ollut.

Seuraavaksi Ida Lustigia pyydettiin vielä täyttämään tytön nimissä passi- ja maahantulohakemukset. Mummi liitti papereiden joukkoon ainoan valokuvan pojantyttärestään. Siinä kolmevuotias Raija seisoo tomerana laivan kannella.

Kaikki dokumentit lähetettiin Moskovan-lähetystöön. Sille ilmoitettiin, että ”tyttö voidaan Suomen kansalaisena kotiuttaa”.

Mutta ensin Raija oli löydettävä.

Moskovan-lähetystö postitti kesäkuussa 1948 tytölle kirjeen Uralille ja pyysi tätä lähettämään valokuvansa ja antamaan samalla tarvittavat lisätiedot Suomen passin myöntämistä varten.

Vastausta ei taaskaan kuulunut.

Moskovan-lähetystössä odotti harmaakantinen Suomen passi, mummille lähetetty kolmivuotiaan tytön kuva välissä: Raija Urhontytär Lustig, syntymäaika 5.6.1934, ammatti lapsi.

Alaikäinen tyttö oli saatava kotiin, joten edustusto jätti joulukuun lopulla 1948 Neuvostoliiton ulkoministeriölle nootin. Siinä kerrottiin tapauksen tausta ja todettiin tytön olevan nyt täysorpo:

”Sen johdosta, että isoäiti haluaisi saada lapsenlapsensa luokseen, Suomen lähetystö kunnioittavasti pyytää Ministeriötä hyväntahtoisesti saattamaan Lähetystön tietoon, onko mahdollista täyttää hakijan pyyntö ja mitkä toimenpiteet tässä tapauksessa olisivat tarpeen.”

Neuvostoliiton ulkoministeriö ei vastannut noottiin, vaikka suomalaiset uudistivat kyselynsä loppukesällä 1949.

Inhimilliset perustelut tehosivat harvoin itänaapuriin. Ehkä neuvostoviranomaiset pitivät Raijaa neuvostokansalaisena, jonka velvollisuus oli jäädä rakentamaan isänmaata.

Seuraava huolestunut yhteydenotto tuli viiden vuoden kuluttua – tällä kertaa Yhdysvalloista asti. Urhon veli Elmari Lustig kirjoitti New Yorkista ulkoasiainministeriöön huhtikuussa 1954:

”Olen nähnyt Suomen lehdistä, että Venäjällä olleita suomalaisia on päässyt palaamaan kotimaahan ja siksi käännyn puoleenne saadakseni apua Venäjälle kadonneen veljeni ja hänen perheensä löytämiseksi.”

Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953 olot Neuvostoliitossa olivat vapautuneet. Monesta jo kadonneeksi luullusta suomalaisestakin oli löytynyt yllättäen tietoja, ja neuvostoviranomaiset olivat jopa vastanneet tiedusteluihin.

Ministeriö kysyi Moskovan-lähetystöltä, oliko asiassa viiden vuoden aikana ilmennyt mitään uutta.

Edustusto vastasi, että se ei ollut saanut yhteyttä Raija Lustigiin eikä mitään vastausta neuvostoviranomaisilta ”lukuisista tiedusteluista huolimatta”.

Ulkoministeriössä tehtiin nyt yllättävä ja käsittämätön ratkaisu: ”Ministeriö katsoo että se ei voi ainakaan tässä vaiheessa ryhtyä enempiin toimenpiteisiin.”

Siellä ilmeisesti arvioitiin, että kun nootti oli aikanaan jätetty, oli se yhä ”voimassa” eikä uutta tarvittu.

Ulkoministeriön päätös on linjaton, sillä toisissa vastaavanlaisissa tapauksissa virallinen tiedustelu uusittiin vapautuneiden olojen ja neuvostoviranomaisten muuttuneen asenteen takia.

Ministeriö kuitenkin ohjeisti Elmari Lustigia.

Häntä kehotettiin tiedustelemaan veljentytärtään Suomen Punaisen Ristin kautta. Neuvostoviranomaiset olivat määränneet, että kaikki osoitetiedustelut tulee tehdä SPR:n avulla. Se puolestaan lähetti tiedustelut Neuvostoliittoon sisarjärjestölleen.

Ohjetta ei voi kuin hämmästellä. Kyseessä kun oli jo pitkään vireillä ollut alaikäisen Suomen kansalaisen kotiutus, ei mikään tavallinen osoitetiedustelu.

Elmari Lustig teki työtä käskettyä ja jätti osoitetiedustelun SPR:lle syyskuussa 1954.

Ritarikadulle tuli kuitenkin uusi tiedustelu Raija Lustigista. Marraskuussa 1955 ministeriöön otti yhteyttä Raijan isän, Urho Lustigin, serkku.

Urhon Yhdysvalloissa asuneet sisarukset olivat pyytäneet Helsingissä asuvaa serkkua selvittämään, mikä on Raija Lustigin kohtalo. Tämän mummi oli kuollut, ja perunkirjoitusta varten tarvittiin viralliset tiedot kaikkien perillisten vaiheista.

Serkku kävi ensin ministeriössä, mistä hänet ohjattiin Punaiseen Ristiin.

”Sieltä kuitenkin ilmoittivat, etteivät he ole tiedusteluihinsa saaneet mitään vastauksia, joten yhteydensaanti heidän kauttaan tuntuu toivottomalta”, mies kertoi toisella käynnillään Ritarikadulla.

Vasta jälkeenpäin on selvinnyt, että olemattoman vastausprosentin syynä oli, että Neuvostoliiton Punainen Risti joutui lähettämään kaikki tiedustelut maan sisäministeriöön, minne ne sitten katosivat ikuisiksi ajoiksi.

Ulkoministeriö ei ottanut asiaa hoitaakseen, vaan kehotti miestä kaikesta huolimatta tiedustelemaan Raija Lustigia SPR:n kautta, ”muuta ei voi tehdä”.

Serkku antoi asian olla.

Byrokratian pyörät ovat tunnetusti hitaita, mutta valmistakin tulee joskus. Kesäkuussa 1957 SPR sai vastauksen Elmari Lustigin 6.9.1954 jättämään tiedusteluun:

”Lustik, Raija Rahimovna: synt. 1934 Volosovin rajonissa Leningradin alueella. Nykyinen osoite Molotovskaja Oblastj, Permsko-Serginkinskij rajon, pos.im. Voroshilova.

Raija siis oli elossa ja asui yhä Uralilla!

Jäljet kuitenkin päättyvät tähän. Ulkoministeriön arkistossa ei ole enempää tietoa Raija Lustigista. Jos hän olisi palannut Suomeen, ministeriön passi- ja viisumikortistossa pitäisi olla merkintä myönnetystä passista tai viisumista.

Myös kotiuttamista käsittelevässä asiakirjavihkossa täytyisi olla Suomeen tuloon liittyviä asiakirjoja, mutta dokumentteja tai merkintöjä ei ole.

Väestörekisterikeskuksellakaan ei ole tietoja Raija Lustigista.

Pyysin myös entisen Neuvostoliiton alueelta ihmisiä jäljittävää ammattilaista selvittämään Raija Lustigin kohtaloa, mutta hän ei usean vuoden ponnisteluistaan huolimatta löytänyt mitään.

Tietääkö joku, mitä Raija Lustigille on tapahtunut?

Raija Lustigin äidillä oli sama nimi kuin isoäidillä, Ida. Tiedot Raija Lustigista voi lähettää osoitteeseen suomen.kuvalehti@otavamedia.fi tai Suomen Kuvalehti, Maistraatinportti 1, 00015 OTAVAMEDIA. Viestiin ja kirjekuoreen tunnus ”Raija Lustig”.